Mietin vaan tuossa, että onhan alkoholiriippuvaisissa varmaan aika suuria eroja siksikin, että osa on kroonisesti mielenterveysongelmaisia, tai on jokin vika päässä, ja sitten on se osa, joka ei periaatteessa sairasta kuin alkoholismia. Alkoholismihan ei ole mielenterveysongelma itsessään, mutta se voi aiheuttaa niitä. Eli mitään muuta ei tarvitsisi parantaa kuin sairaus nimeltä viinanhimo, ja se auttaisi sitten elämänhallinnassa ihan eri tavalla, jos suvaitsette minun yksinkertaistukseni tässä yhteydessä.
Mutta näistä päävioista, niin esimerkiksi Matti Nykänen dokas lähes puhtaasti siksi, että päässä kävi niin kova huiku, että alkoholi rauhoitti sitä meininkiä. Ainakin johonkin pisteeseen asti. Hänellä oli ADHD (ja jollain tasolla myös masennus) pahemmanlaatuisena, ja tuon vuoksi sitten lukuisista haimatulehduksistakin huolimatta ryyppäsi itsensä enemmän tai vähemmän tahallisesti ennenaikaisesti hautaan. Kauan sekin lopulta kesti hengissä tuolla historialla, ja voidaan vaan puhua, että mitä se älytön dokaaminen teki tuolle neurologiselle häiriölle. Voin hyvin kuvitella, että tosi kova tuska on paikoin ollut.
Itselläni on tosiaan nälkävuoden pituinen lista kaikkea pientä tuolla terveystiedoissa, mutta toisaalta vaikka ei olisi, niin en tiedä olisinko juonut joka tapauksessa. Tätä olen pallotellut nyt vuosia, mutta eipä siihen sinänsä mitään yksiselitteistä ratkaisua ole. Jos Nykänen joi ADHD:n takia, niin minä sitten kaksisuuntaisen takia. Ja se siitä, let's deal with it. Ja suruun ryyppääjä en varsinaisesti koskaan ole ollut, vaikka tietysti juominen on sitten riitaisasti jotain henkistä poissaolevuutta ja alakuloa aiheuttanut. Mutta sellaista perinteistä tuhoon tuomittua pohjan läpi menneen alkoholistin kehää en ole aina kiertänyt, vaikka kuinka huonosti noin muutoin olisi mennytkin. Jotenkin olen aina selvinnyt, ja aina on noustu kaikista pahoistakin paikoista. Henkikin on varmasti meinannut mennä pari kertaa.
Typeränä ajatusleikkinä olen kuitenkin pyörittänyt, että jos minulla olisi rahaa kuin roskaa, niin kävisikö minulle niin kuin monelle rikkaalle taiteilijalle helposti käy eli päihteet ennen pitkää veisivät mukanaan. Jollain tasolla olen aina pitänyt dokaamisesta huonoinakin vuosina, mutta huumeita en ole kokeillut. Näitä taiteilijaesimerkkejähän on lukemattomia, että kun sitä kamaa on ollut helposti saatavilla, ja sitten on piirit olleet pintaliitoelämää ihannoivia, niin sitä myöten on pitänyt saada revittyä elämästä kokoajan suurempia ja suurempia tunteita irti. Lopulta käyttö on ollut sellaista, ettei edes kokaiinista saa enää kiksejä, kun sitäkin on tarpeeksi käyttänyt. Jos pääsee eroon, niin pieni napsu jostain ja paluu on vanhalle tielle.
Heroiiniin useammat ovat vuosikymmenten kuluessa kuolleet jo melko nuorena, mutta se taitaa olla varsin harvinainen huume näissä taiteilijapiireissäkin. Jotain rumaa ja runollista siinäkin tosin minun mielestäni on, että kuolet heroiiniyliannostukseen "hymyssä suin", sillä silloinhan käyttäjä vain ikään kuin vaipuu sellaisessa "euforiassa" ikuiseen uneen. Ehkä minä en sellaistakaan riskiä voisi koskaan ottaa, kun tiedän kuinka vaikeaa on ollut ihan ilman alkoholia (ja tupakkaa). On itse kovin vaikea kuvitella käyttävänsä huumeita, mutta näin on monikin käyttäjä pontevasti itselleen todennut, kunnes on kokeillut ja riippuvuus on nopeasti kehittynyt. Näitä eri päihteitähän voisi varmaan vertailla ikuisuuksia, mutta ei siinä varmaan lopulta päästä muihin päätelmiin kuin että parempi on olla kokonaan ilman mitään. Lyhytaikaisesta ilosta seuraa lyhytaikainen elämä.
No mutta. Siitä tuli nyt vähän rönsyävä päihdepohdinta, jossa varmasti on jotain virheitäkin, kun kaikesta kirjoittamastani ei ole kokemusta. Mutta se lienee enemmän positiivinen kuin negatiivinen asia :)