Kuopio 20.05.2009
Iltapäivällä käännän Fordin keulan hotelli Puijonsarven takapihalle. Ilmoittaudumme, saamme huoneen. Kamat sisään, suihku, pari olutta. Sitten läheiseen ravintolaan nauttimaan päivällinen ja lasilliset. Olemme päättäneet kävellä keikkapaikalle, matkaa on puolisentoista kilometriä. Perillä kello näyttää 19.30. Ehdimme tilata tuopposet ja luoda yleissilmäyksen paikkaan ennen ensimmäisten Etelän soundien kaikumista ilmoille.
Whiskey Man, Bounty Hunter, Gator Country... Molly Hatchetin avaus tuskin yllättää ketään. Kulta-ajan miehistöstä mukana siis vain Dave Hlubek (josta lisää tuonnempana), mutta kelpo lailla bändi vetää kuitenkin. Jumalainen Fall Of The Peacemakers kuullaan valitettavan typistettynä versiona. Beatin' The Odds, Flirtin' With Disaster ja hurjaksi kitaramyrskyksi venyvä Dreams I'll Never See kulkevat mallikkaasti. Tunti tykitystä ja Molly poistuu lauteilta. Reipas meininki ja sounditkin kelvolliset, mutta silti jää tunne että statistia tässä vasta kuunneltiin.
Saliin valot. Piipahdus anniskelupisteellä, sitten vierailu bajamajassa. Ämyreistä kaikuu hyvällä maulla valittua taustamusiikkia (Hendrix, Purple, ZZ Top...) kunnes valot pimenevät. Ääni voimistuu, ja AC/DC:n Thunderstruckin (!) tahtiin he marssivat lavalle... Ladies and gentlemen, Lynyrd Skynyrd!
Taustalakana sanoo God & Guns World Tour, ja heti alkuun Workin' For MCA! Soundi on kirkas ja selkeä ensi tahdeista, hämmästyttävää kun ottaa huomioon bändin koon ja sen että kyseessä on kiertueen avauskeikka. Miksaaja on ammattimies, iso käsi. Valoshow toimii myös, ei turhaa kikkailua vaan peruskauraa hyvällä maulla toteutettuna. Hyvässä iskussa on toki bändikin. Rossington on tutun ilmeetön stetsoninsa alla, karismaattisesti harmaantunut Rick Medlocke liikkuu enemmän, entisen bändinjohtajan tyyli näkyy. Johnny Van Zantista on vuosien varrella kuin huomaamatta kasvanut yksi rockin parhaista keulamiehistä. Äijä laulaa komeasti, ottaa yleisön haltuun sortumatta mielistelyyn ja henkii rockin riemua, positiivista duunarihenkeä.
I Ain't the One, You Got That Right, Gimme Back My Bullets, Simple Man, Whiskey Rock-a-Roller. Pelin henki on selvä, klassikkoa toisen perään. Pikkuhiljaa käy selväksi, ettei tänään kuulla yhtään vuoden 1977 jälkeen levytettyä biisiä. Tuesday's Gone rauhoittaa menon hetkeksi, What's Your Name lisää pökköä pesään. Minulle keikan kohokohta on kuitenkin That Smell, joka kuulostaa eturivissä uskomattoman komealta. Alataajuudet tuntuvat rintalastassa, melodia selkäpiissä ja silmänurkka kostuu. Kaunista.
Loppua kohti tahti tiivistyy vielä lisää. Muutama biisi (Down South Jukin', Double Trouble, Needle and the Spoon) kuullaan lyhennettyinä medley-versioina, jota pidän hieman ontuvana ratkaisuna. Call Me The Breeze tuntuu jo kiihdytykseltä kohti finaaleja, ja sitä seuraakin Skynyrdin toiseksi tunnetuin (ja kaikista puhkikulunein) biisi, Sweet Home Alabama. Tässä kohtaa yrityslippulaisetkin heräävät, "ai tää on tää bändi..? Jee, ALABAMAAAA!"
Sitten Johnny sanookin jo good night Finland, ja bändi poistuu lavalta. Sali jää pimeäksi, ja useimmat tietävät mitä on tulossa. Muutaman minuutin päästä Skynyrd saapastelee takaisin, ja Van Zant kysyy että what is it you want to hear? Muutama tuhat suuta huutaa että Freebird, ja sehän sieltä toki tipahtaa. Biisi omistetaan tietenkin isobroidi Ronnielle ja muillekin Skynyrd-vainaille. Minä huudan Saturday Night Special, mutta Johnny ei kuule tai sitten enemmistön sana on tänään laki.
Ja helvetti, minkälaisella tunteella tämäkin tuhannesti kuultu ja soitettu klassikko vedetään! Kitarapartio sooloaa vuorotellen, tempo nousee loppurevittelyihin hurjaksi ja hetken aikaa kaikki ovat yhtä suurta perhettä. Etelän perhettä. Hieno lopetus, valot päälle ja hämärään Savon iltaan vie tiemme jo hieman ennen yhtätoista.
Lynyrd Skynyrd veti hienon keikan, totean. Yksi parhaista konserttikokemuksistani ikinä, ja se on jo paljon sanottu. Ei tästä paljon moitittavaa jäänyt... No, ehkä olisivat voineet vetää puolenkymmentä biisiä lisää, ainakin Saturday Night Specialin ja vaikka pari vetoa uudemmilta albumeiltakin. Miksei jopa Travellin' Manin... Ei silti viitsi valittaa. Harvoin ammattitaito, karisma, soittamisen riemu ja erinomaiset biisit kohtaavat noin oivallisessa leikkauspisteessä, juuri Äänen Jumalien korvien alla.
Olusilla poikkeamme ja sitten hotellille hieman ennen puoltayötä. Sisäänkäynnin vieressä seisoo tupakalla tutun näköinen hahmo. Tukeva, pitkätukkainen mies lyhythihaisessa kauluspaidassa ja shortseissa, viinapaukku kourassaan. Perkele, sehän on Dave Hlubek! Lähestyn äijää kohteliaasti, kättelen ja kiitän keikasta, kyselen kuulumiset. Dave paljastuu mukavaksi ja puheliaaksi hepuksi, joka pyytämättä alkaa muistella Hatchetin ja Skynyrdin yhteistä keikkahistoriaa. Otamme ryypyt Billy Powellin muistolle. Dave kertoo myyneensä pikkupoikana donitseja yhdessä Gary Rossingtonin kanssa Jacksonvillen kaduilla, ja toimineensa jopa Ricky Medlocken kitararoudarina silloin kun Blackfoot jo levytti ja Molly vielä ei.
Helkkari, tässä minä vaan jutustelen Fall Of The Peacemakersin säveltäjän kanssa Kuopiossa, tuumin... Dave suostuu jopa signeeraamaan konserttilippuni ja pönöttämään vierelläni valokuvassa. Maanläheinen, hieno tyyppi. Toivotamme hänelle all the best, kiitämme vielä kerran ja sykäisemme hissillä viidenteen. Nyt on aika tyhjentää minibaari.
Mutta se onkin jo toinen tarina se.