Nykyään on muodikasta "uhriutumisen" lisäksi myös jatkuvasti valittaa "uhriutujista". Kyllä tämäkin keskustelunaiheena oleva asia on keskustelemisen arvoinen, vaikkei maailman isoimmalta asialta tunnukaan aikuisen silmin. Onhan se fakta, että isättömälle ja/tai äidittömälle lapselle näiden juhlapäivien vietto ja huomioiminen päiväkodissa ja koulussa on usein kiusallinen ja kipeä paikka, vaikka varmasti käytäntö onkin se, että paikalle saa tuoda kenet tahansa aikuisen ja kortin saa askarrella kenelle haluaa. Toisaalta on huomionarvoista, että eihän oikein mitään tässä maailmassa voida tehdä kenenkään loukkaantumatta tai pahoittamatta mieltään. Ei minulla tähän asiaan mitään selvää kantaa ole, mutta kyllä aiheesta keskustella saa ja pitää. Erityisesti julkisten laitosten kohdalla on näiden asioiden suhteen oltava krittiinen.
Jos nyt oletetaan, että liputuspäiviä ei muuteta. Tällöin mielestäni julkisissa laitoksissa voidaan normaalin kuvaamataito-opetuksen puitteissa askarrella kortti näiden juhlapäivien alla. Jos juhlapäivä ei suoraan kosketa itseään, voidaan lapsi ohjata (varmaankin nykyisen käytännön mukaisesti) tekemään kortti jollekin toiselle. Samalla koulussa ja päiväkodissa pitäisi keskustella erilaisista perheistä ja elämäntilanteista. Itse en opettajana järjestäisi erikseen isän- tai äitienpäivää koulussa, vaan vaikka kerran tai kaksi vuodessa juuri läheisen päivän tai muun vastaavan (ajankohta saisi olla jokin muu kuin viralliset isän- tai äitienpäivät). En oikein näe edes syytä, miksi vaikka isänpäivää pitää juhlistaa tuomalla isä päivähoitopaikkaan. Kotonahan perheet saavat juhlia mitä lystäävät vaikka vuoden jokaisena päivänä.
Sama keskustelu liittyy esimerkiksi suvivirteen, ruokarukouksiin, seurakunnan aamunavauksiin ja muuhun uskonnollisuuteen kouluissa. Kyllä julkisissa pakkolaitoksissa uskonnolliselta aivopesulta pitäisi nykypäivänä saada kaikkien välttyä ilman mitään erillisjärjestelyjä. Eri uskontoja (myös niiden tapoja, tunnuksia ja vaikkapa niihin liittyviä lauluja) ja muitakin maailmankatsomuksia (ainakin ateismia) tulee toki käsitellä koulussa joko omana oppiaineenaan tai vaikka osana historian opetusta, mutta en keksi oikeastaan ainoatakaan kestävää syytä, miksi kristinuskoa pitäisi harjoittaa millään tavalla koulussa. Muuta kun että vanhemmat saavat jokavuotisen suvivirtensä, joka nostaa menetetyn nuoruuden tunteet hetkeksi pintaan.
Sitähän emme pakoon pääse, että joulua ja pääsiäistä vietetään Suomessa ja niiden perusta on (ainakin virallisesti) kristillinen. Juhlien kristilliset taustat tulee toki lapsille yleissivistyksen nimissä opettaa, mutta kyllä joulujuhlakin voidaan viettää ilman kristillistä hapatusta. Jotka sitä kaipaavat, löytävät varmasti tiensä seurakuntien omiin tilaisuuksiin ja joulukirkkoihin. Eihän esimerkiksi suvivirsi kovinkaan iso asia itsessään ole, mutta eipä sen laulamatta jättäminenkään sitä olisi kuin korkeintaan lasten vanhemmille traditionaalisista syistä.
Jatkan vielä kilometrin mittaista viestiäni aihetta sivuten. Nimittäin, sama keskusteluhan liittyy myös sukupuolineutraaliin kieleen. Ei tunnu "tavallisesta" ihmisestä isolta asialta, kutsutaanko palomiestä palomieheksi vai vaikka palopelastajaksi (saa keksiä toisenkin termin) tai kutsutaanko lautamiestä lautamieheksi vai maallikkotuomariksi. Silti keskustelu on aivan paikallaan. On tutkimusnäyttöä, että maskuliiniset virkanimikkeet ohjaavat alalle enemmän miehiä kuin naisia (ei tämä mikään ainoa tekijä tietenkään ole, totta kai esim. fyysiset erot suosivat miehiä palomiehiksi jne). Ja vaikka monet kivenkovaan väittävät, että asialla ei ole ollut mitään vaikutusta, on se silti todennäköisesti vaikuttanut mielikuviin. Toisaalta, monessa tapauksessa sukupuolineutraali termi on huomattavasti parempi ja kuvaavampi (esim. lautamies vs. maallikkotuomari) kuin sen perinteinen versio. Asia ei tunnu isolta, mutta tuollaiseen kieleen tullaan joka tapauksessa menemään, koska mitään aidosti järkevää perustelua ei ole pitää virkanimikettä, jossa naista kutsutaan mieheksi (tai miestä naiseksi, vaikka historiallisista syistä tällaisia nimikkeitä ei taida ollakaan tai niiden rinnalle on kehitetty miehille oma termi).
Eikä tässäkään keskustelussa olla poistamassa sukupuolia muualta kuin virallisesti käytetystä kirjakielestä. Itse olen opettaja ja pyrin koulussa käyttämään mahdollisimman sukupuolineutraalia kieltä (en toki ole täydellinen tässäkään asiassa). En pyri poistamaan sukupuolia, mutta en myöskään pyri sukupuolittamaan oppilaita. Kutsun heitä heidän nimillään (ei minua haittaisi, vaikka Petteri haluaisi itseään kutsuttavan Tuijaksi, noudattaisin luonnollisesti nuoren omaa toivetta, toki maalaisjärkeä käyttäen esimerkiksi pelkän huulenheiton suhteen) ja pyrin olemaan johdonmukainen esimerkiksi siinä, millainen käytös on oppilailta hyväksyttävää (eikä siten, että pojat ovat poikia, mutta tunnilla kaverin kanssa puhuva tyttö on kauhistus tai että pärjäävä poika on aina lahjakas, mutta pärjäävä tyttö on "vain" ahkera). En nimitä oppilasjoukkoa pojiksi tai tytöiksi, vaan pääosin nimillä jne. Tästä on kyse sukupuolineutraalissa kielessä. Toki myös on hyvä kiinnittää huomiota siihen, että kaikki fysiikan koetehtävät eivät käsittele autoja, muita koneita ja urheilua, vaan että siellä voisi olla feminiinisempiäkin tehtäviä. Tämä siksi, että tutkitusti KESKIMÄÄRIN poikia kiinnostaa erilaiset asiat kuin tyttöjä, eikä ole mitään järkevää syytä, että fysiikkaa pitäisi aina käsitellä vain KESKIMÄÄRIN poikia kiinnostavissa, maskuliinisissa konteksteissa.
Tunnistan kyllä hyvin tämän naurun pehmeisiin ja ei-tärkeältä tuntuviin asioihin liittyen. Minusta siihen liittyy konservatiivinen elämänasenne sekä hyvin usein myös varsin alhainen koulutustaso. Itse olen perusduunariperheestä ja myös muu tuttavapiiri edusti pääosin samaa yhteiskuntaluokkaa. Näissä ihmisissä ei sinänsä ole mitään vikaa ja vietin (ja vietän edelleen) mielelläni heidän kanssaan aikaa, mutta kyllähän he pääosin antavat tieteelle hyvin vähän painoarvoa ja monet jopa varsin avoimesti vähättelevät "tekotieteellistä lässytystä". Itse pyrin katsomaan maailmaa aika rationaalisten lasien läpi, vaikka varmaan tässäkin olisi paljon parannettavaa.