The Yardbirds & Uriah Heep 12.12.2014 - Jyväskylä, Paviljonki
Perjantai ehtoo oli pyhitetty keskisessä Suomessa todelliselle klassiselle rock-musalle, jota edustivat ensisijaisesti The Yardbirds sekä Uriah Heep. Etukäteen ainakaan allekirjoittaneen innostusta ei laskenut edes se fakta, että Nazareth teki oharit melkeinpä keikkapäivän aaton aattona, toki perustellusta syystä. Stuntti ei kuitenkaan rock`n rollin vääntämisen suhteen kalpene skottirokkareille yhtään, päinvastoi, The Yardbirds on saarivaltion legendaaristen kitarasankareiden kasvattaja ja ponnahduslauta takavuosilta ennen kuin nimekkäät veljet olivat maailman maineessa.
Saavuin keikkapaikalle autolla ja auto kätevästi Paviljongin parkkihalliin parkkiin, suunnaksi Paviljongin keikkasali, lähelle miksauspöytää, leveä haara-asento Uriah Heep-paidassa ja eikun odottamaan. Illan avasi Heikki Silvennoinen bändeineen ja settilista koostui pääosin vanhasta Creamista, joka kelpasi enemmän kuin hyvin meikäläisen korvakäytäville. Crossroads, NSU, White Room jne, hienoja sovituksia ja kuultiinpahan legendaarinen Dave Lindholmin & Rock`n Roll Bandin I`m Gonna Roll. Kansa oli yllättävän mukavasti jo tässä vaiheessa mukana ja oli syytä huomioida se, että kyllä Heikki Silvennoinen on ennen kaikkea huippukitaristi, sen jälkeen tulevat mielestäni vasta miehen tuottama tv-viihde ynnä muu hömppä.
Ytimekkään setin jälkeen alkoi The Yardbirdsin soittovehkeiden roudaus stagelle ja soundcheckit tehtiin vanhasta muistista soittajien toimesta siinä ohessa. Tässä kesti yllättävän pitkään, mutta ymmärtäähän sen koska yhtye on hälytetty paikalle varsin minuuttiaikataululla. Keikka polkaistiin kuitenkin vokalisti Andy Mitchellin toimesta vanhalla kunnon blues-anthemilla Rollin` And Tumbingilla ja The Yardbirdsin kupletin juoni paljastettiin samantien; rytmikkäällä rhythm & bluesilla mennään tämä ilta. Huuliharppu vinkui, kahden kitaran yhteissoundi nosti juurevan äänivallin ämyreistä ja harmaahapsu Jim McCarthy takoi rennon letkeästi ja täsmällisen oikea-aikaisesti patteriston takana. Birdsit päätyivät soittamaan myös 2003 julkaistulta Birdlandilta muutaman räväkämmän bluesrock-kipaleen, mutta pääpaino oli 60-luvun klassikoissa, Train Kept A Rollingia tuskin mikään muu yhtye voi soittaa näin uskottavasti, onhan yhtyeessä edelleen kaksi jäsentä tuolta-ajalta eli rumpali McCarthy ja kitarsti Anthony "Top" Topham. Bändiä ei haitannut stunttaajan rooli sekä soundien hakeminen pätkän vertaa keikan edetessä, sillä kokemus, soittamisen vaivattomuus ja kokeneiden miesten tilan haltuunotto oli ammattiluokkaa. Tätä nimittäin on veivattu muutaman soittajan toimesta jo kuudetta vuosikymmentä, joten voisi sanoa, että kaikki on nähty. Jokainen salissa ollut saattoi tajuta viimeistään osan soittajien merkittävän musiikillisen historian siinä vaiheessa, kun McCarthyn spiikattiin aloittaneen yhtyeessä palttiarallaa 50 vuotta sitten. Nykyinen, pian ilmeisesti kamat narikkaan laittava The Yardbirds on kuitenkin yhdistelmä nuoruutta sekä verevää kokemusta, sillä Topham ja McCarthy ovat saaneet kovia ammattimiehiä soittamaan mukaan yhtyeeseen ja järjestys oli jotenkin lavallakin näkyvissä. Konkarit oikealla, nuoruus vasemmalla. Siinä missä vokalisti Andy Mitchell liittyi yhtyeeseen 2009 nuorena poikana, ovat pari kokeneempaa vaaria veivanneet bluesia lähes miltei puoli-ihmisikää jo tuohon mennessä. Bändin omaa tuotantoa kuultiin loppuun asti, jossa vedettiin lyhyt medley Howlin` Wolfia, Zeppeliniä, Bo Diddleyta ja muita vanhoja mestareita. Lopussa vedettiin varsin uskottavaan ja kunnioittavaan tapaan erään sukulaisbändin Dazed And Confused, joka herätti valveutuneita Heep-faneja toden teolla. Upea raita tuo on kuulla taitavien soittajien toimesta ja kylmät väreet värisivät kitarasoolon aikana ja eiköhän Bonzokin kääntynyt haudassaan, tämä oli hienoa. Lyhyt lavalta poistuminen ja encorena Bo Diddleyn I`m A Man ja se oli siinä. Veteraaniyhtye poistui arvokkaasti lavalta ja Heepin odottelu alkoi.
Asiaankuuluvat soundcheckit, uutuuslevy The Outsiderin kansilakana taustalle, valot pois ja show alkaa. Keikka käynnistyy Russell Gilbrookin maskuliinisella takomisella, josta käynnistyy uudehkon levyn nopeimpia vetoja, Speed Of Sound. Hammond ulisee, Mick Box asettuu toteemina wah wahinsa ääreen, Dave Rimmer oikealle ja Bernie Shaw hyökkää takaa, meininki on kohdillaan heti alusta alkaen. Tästä jatketaan jopa hieman yllättäen vanhempiin ja "tuntemattomiin" The Hanging Treehen ja Too Scared To Runiin, jotka saavat mukavan raskaan sovituksen. Seuraavaksi kuullaan the Law ja The Outsider-nimikkoveto ja tässä vaiheessa osa pitkän linjan faneista oli varmasti jo pyytämässä rahojaan takaisin, kun ei 70-luvun ikivihreitä ala tippumaan. No tuleehan niitä, väkevä Sunrise ja lähes progeileva Magicians Birthday ovat biisejä, jossa vokalisti Shaw pääsee testaamaan mukavasti äänijänteitään, mutta jossa ainoa originaalisoittaja Mick Box pääsee esittelemään kitaran kurittamisen taitojaan, vaikkei miestä minään armottona virtuoosina yleisesti pidetäkään. What Kind Of A God, One Minute ja Can`t take that away ovat jälleen bändin uudempaa tuotantoa, joka on reaktioista päätellen jälleen tuntemattomampaa viljaa yleisölle. Keikka kääntyy kuitenkin kohti loppuaan, joten niin bändi kuin yleisökin tietää, mitä kaikki tasan tarkkaan odottavat ja haluavat. Ja sitähän tulee: eeppinen July Morning sekä Lady In Black, joista plussaa siitä että Shaw revittelee kuin Byron vainaa July Morningissa sekä siitä, että biisi soitetaan kymmenminuuttisena, koska kaikki muut lyhennelmät tuosta olisi yleisön aliarvioimista. Lady In Blackin nuotiolaulumaiset yleisönhoilotukset saattoi arvata etukäteen ja vähän ehkä vaisuksi ne jäivätkin. Bändi karkuun lavalta, mutta taputusten saattelemana kuultiin heti jylhillä uruilla alkava Gypsy, jossa kanttorina toimi Phil Lanzon, tuo on niin Uriah Heepiä kuin Heep voi olla. Kuluneempaakin kuluneempi Easy Livin`potkaistiin hetimiten Gypsyn jälkeen ilmoille, johon yhtye saa kiitettävästi kaikkien vuosien jälkeen energiaa ja jykevyyttä.
Hyvä maku tästä jäi. Mä nostan aina hattua näille vanhoille sauruksille, jotka jaksavat esittää uuttakin materiaalia näinkin runsaasti, koska bändi haluaa edustaa hienosta historiastaan huolimatta myös nykyisyyttä eikä pelkästään menneisyyttä. Varsinkin vokalisti Shaw tuntui juttujen perusteella olevan innoissaan uudesta matskusta ja miksei olisi, Byronin aikakausia hän on varmasti saanut hoilottaa koko palkan edestä kaikki vuodet, joten omaakin Heepiä on takuulla mukava esittää. Soundipuoli oli raskas, mutta yhtye todisti, että vanha hevonenkin potkii yhä laitumella uskottavasti jos vertailu käy nuorempiin varsoihin musiikkikentällä. Uriah Heepin kohdalla ei voi enää puhua "uusista jäsenistä" koska Boxin jälkeen yhtyeeseen tulleet ovat sulautuneet bändiin niin hyvin, että kaiken maailman erittely on turhaa, tätä on Uriah Heep vuosimallia 2014. Look At Yourselfiä ja kenties The Wizardia olisin jäänyt odottelemaan, mutta kaikkea ei voi saada. Uutta ja vanhaa, näin oli jämpti ja poistuin hyvän tuulisena Jyväskylän yöhön ja pohdin jo, että eiköhän samat kehäraakit palaile Suomeen jälleen ensi tai sitä seuraavana vuonna, ehkä jälleen uuden pitkäsoiton kera. Ei vanha koira uusia temppuja opi, mutta ei tarvitsekaan, kiitos!