Tarkoitat varmaan toissa vuonna toteutunutta kolmen keikan "touria", jonka piti alkaa Helsingistä mutta se peruttiin Philin flunssan vuoksi ja ainoastaan Tampereen ja Turun keikat bändi kykeni vetämään läpi.
Näinhän se menikin, täältäpä löytyy vanhaa tietoa. Hyvä korjaus! Nyt Moggin ääni oli totutunlainen, mutta liekö miehellä oli selkäkipuja kun kyykisteli etukumaraan satunnaisesti pitkäksi aikaa ikään kuin rentouttaen selkää, mene ja tiedä.
Rival Sons/Aerosmith 30.5.2014 Hartwall Areenaa
Piletti oli ostettu vanhan suosikin eli ilmaseppien keikalle, mutta odotukset olivat kuitenkin maltilliset musiikillisesta näkökulmasta. Aiempien youtube-klippien perusteella bändi on ihan ok-livekunnossa ikäänsä nähden mutta ei kuitenkaan missään erinomaisessa. Oli joka tapauksessa aika itse todeta mikä on Bostonin poikien nykymeno. Tarkoitus oli tsekata vähän paljon kehutun, nyt lämmittelijän roolissa olleen, Rival Sonsin keikkaa mutta julkisiin ehdin sen verran myöhään + keikkaoluen nautiskeluun kului sen verran aikaa, että ehdin tsekata viimeiset 4 kappaletta. Niiden perusteella voidaan sanoa, että tuleva supertähti on syttymässä jollei ole jo syttynyt. Led Zeppelin-vivahteisella sekä paikoin soulahtavalla rockilla tullaan myymään vielä levyjä ja houkuttelemaan salit täyteen ja kyllä Californian kundeilla oli ihan suuren maailman elkeet ihan äänentoistosta lähtien, joka oli lämmittelijäksi yllättävän särmikäs.
Pian kuitenkin tehtiin tilaa itse illan päätähdille, jotka ennen keikkaa jo lämmittelivät yleisöä livekuvalla pukuhuonekäytävältä sekä omista valmistautumishuoneista. Yllättäen Tyler ja Perry vetivät tässäkin touhussa isoimman roolin, muun komppikolmikon jääden tässäkin taka-alalle. Pian halli kuitenkin pimeäksi ja Music From Another Dimension-intron hengessä ukot lavalle. Siinä he olivat, Perry ja Tyler catwalkin eturintamassa ja komppikolmikko omilla paikoillaan ja Draw The Line pärähti soimaan varsin suttuisesti, mutta kuitenkin energisesti. Ensimmäisenä huomio kiinnittyi siihen miten tuntuvasti ikä oli alkanut näkymään näiden heppujen naamavärkissä. Eiväthän jo pian seitsemääkymppiä lähentelevät kovaa elämää eläneet rokkisaurukset voi mitään nivean kansikuvapoikia ollakaan, mutta Tylerin ja Perryn pappaantuminen oli silminnähtävän selkeää ja ei Tylerin pannupensselit ainakaan nuorentanut näkymää. Lisäksi Joey Kramer oli kuin räjähtänyt kasariharakka rumpujen takana, vaikka musiikillisesti esitti tanakan tuntuista ja varmaa rummutusta, joka on pääasia tässä lajissa. Kahdesti syövän nujertanut basisti Tom Hamilton tuntui olevan lähinnä omia muistikuvia miltä mies yleensäkin on habitukseltaan näyttänyt ja blueshattunsa alta vähäeleisesti kurkkaillut Brad Whitfordkin menee ihan jo ulkonäöllisesti ikämiessarjaan rock-musiikissa.
Tuntuvalla ja turvallisilla rock-viisuilla jatkettiin, Eat The Rich, Love In A Elevator ja Back In The Saddle olivat komeita rykäisyjä soundien parantuessa hieman koko ajan. Tyler jaksoi hyppiä ja pomppia yllättävänkin rivakasti, allekirjoittanutta vain häiritsi koko ajan miehen esiintyminen lavakameralle, kun yleisölle tätä hommaa tehdään, mutta näin tällä kertaa. Muutenkin Perryn ja Tylerin asema tehdään livetilanteessakin selväksi, Toxic Twins vetää oman show-puolensa lähellä yleisöllä ja komppiryhmä tekee ns. haalarityön ja luo musiikin pohjan, näin on aina ollut ja tulee olemaan. Cryin`:in myötä saatiin jo ensimmäisen kerran kaivaa sytkärit taskun pohjasta esille, näissä on Tyler parhaimmillaan ollut aina. Livin`In The Edge oli positiivinen ylläri, koska arvelin ettei Steven tästä näin hyvin olisi selvinnyt. Rag Dollin kohdalla taas painettiin hieman kaasua lisää ja Joe Perryn vetämä, lähes patrioottiset lyriikat omaava, Freedom Fighter on kelpo biisi, mutta nyt meni Joelta laulu vihkoon tuon kappaleen kohdalla, ikään kuin mies ei saanut ääntään kunnolla ulos. Tämä oli samalla sopiva tauko Tylerille.
Kohti loppua mentäessä Toys In The Attic oli vanhaa kunnon `Smithiä, Janie`s Got A Gun on pakollinen ohjelmanumero siinä missä siirappia tihkuva I Don`t Want Miss A Thing, jossa konsertin miesyleisö olisi voinut poistua muutamille pitkille ja naisyleisö olisi voinut vuodattaa, pakko tämäkin on soitattaa. No More No More, Come Together ja svengaava Walk This Way olivat hyviä valintoja ennen encore-vaihetta.
Encoret käynnisti Tylerin pianolla soittelema Beatles-pätkä eli Golden Slumbers, joka ei yleisön nuoremmalle osalle selkeästikään auennut. No, johan alkoi kirkuminen kun Tyler aloitti Dream Onin alkutahdit pianollaan. Tämäkin veto ylitti odotukset siinä missä Sweet Emotion ikään kuin myös kasvoi mitä pidemmälle biisi eteni. Iso käsi ilmasepille on nostettava Mama Kinin sijoittamisesta loppuun ja tämä oli harvinaisuus verrattuna muun kiertueen settilistaan. Se oli siinä, ison maailman stadionshow mihin tämä bändi on aina pystynyt ja musiikillisesti tämä menee kyllä hyvän puolelle selkeästi asteikossa, mutta ei erinomaisia hätyytellä.
Aerosmith, tuo Amerikan Popeda, tuntuu olevan Suomessakin mielenkiintoisessa asemassa. Osalle se on hulvaton bilebändi svengi-rockilla, toisille bluespohjainen 70-luvun raaka pitkän linjan rock-yhtye, toisille se American Idols-tuomarin bändi, toisille hiljalleen uraansa lopetteleva ballaadikone ja toisille vielä 90-luvun alusta aloittanut rockin sekatyöläinen joka on vähän kaikkea popista "heviin". Tämän saattoi aistia yleisöstäkin, toiset olivat tulleet vain katsomaan Tyleria, kuuntelemaan ballaadeja tai sitten, niin kuin minä, kuuntelemaan niitä 70-luvun hienoja rock-vetoja, joita olisi voinut vielä enemmänkin tulla, mutta hyvä näin. Yleisön reaktioista tämän saattoi myös huomata, sillä yhden kaikkien aikojen rock-biiseistä, Back In The Saddlen käynnistyessä, tunnelma ikään kuin latistui nuoremman katsojakunnan osalta, vaikka kyseessä on yksi Aerosmithin upeimmistä vedoista koskaan. Hienoahan se toki on, että bändillä on faneja joka lähtöön ja rikkautena se pitää kokea, mutta kerrasta toiseen huvittaa kun osa kansasta yllättyy että onko niillä todella muitakin biisejä kuin ne imelät slovarit. Aerosmithistä on moneksi ja monelle kaikessa kiisteltävyydessään.
Joka tapauksessa, kiitos Bostonin pahat pojat! Annoitte vastiketta varsin runsaslukuiselle yleisölle koko musiikin ja show:n voimin niin kuin tämän kokoluokan yhtyeen pitääkin!