Hittimusiikki on kuonaa, eiks je? No minusta ei. Se on kuulkaas pääpiirteittäin ihan kivaa. ”Ihan kiva” on muka kaikkein kamalinta, mitä musiikki voi olla. Vaan eipä niinkään.
Musiikilla on monia tarkoitusperiä. Kun kuuntelen suosikkibändejäni, haen eri tunnelmia kuin laittaessani radion soimaan. Radiosta tulee hyvää musiikkia. Tulee paljon huonoakin, kuten Lauri Tähkää ja Elonkerjuuta, mutta useimmat valtavirran hittikappaleet ovat ihan mukavia juttuja. Ne ovat elämä taustanauhaa.
Kun joskus sattuu kuulemaan jonkun unohtuneen hitin, saattaa yhtäkkiä huomata muistavansa piisin ympäriltä vaikka mitä. Muistaa missä kohtaa oman huoneen seinää Jari Kurrin juliste niihin aikoihin oli, kun hitti oli hitti. Muistaa, että maanantaisin koulupäivä päättyi käsityötunteihin, linja-autoon tuli aina se yks jumalattoman pitkä ysiluokkalainen ja kauppa-auto oli käynyt. Minusta kyseessä on varsin viehättävä asia, tämä tällainen aikamatkailu.
Sitä paitsi on se hittimusiikki ok muutenkin kuin vain muistojen vuoksi. Hitit ovat hittejä, koska ne saavat vastakaikua merkittävässä osassa ihmisistä. Olisi epätodennäköistä, että koskaan ei osuisi kohdalle tapaus, että hitti puhuttelisi. Suoraan sanoen kyse olisi paskantärkeydestä. Mitä sitä suotta suosikkeja salaamaan.
Niin sanottu ”eka demo” –efektiä on pieni ikä yritetty pitää yllä. Kaikenlaista kummaa on tullut tehtyä: muistan seiskalla laatineeni listan suosikkibändeistä osoittaakseni kanssapuristille, että vain kolme sadasta suosikistani käyttää koneita! (Onneksi tämä vääntö alkaa olla jo historiaa. Mutta melkein sitä masentuu, että tuollainen synkkä keskiaika oli, kun sävelmän teki huonoksi se, että se esitettiin elektronisia laitteita hyödyntäen.)
Koko ajan olen kuitenkin ollut kaapihittifani. Kategorinen hylkiminen sen perusteella, että liian suosittu ei saa eksyä soittimeen on tylsää. Ja se on noloa. Noloa siksi, että niin usein suuri yleisö kuitenkin on oikeilla jäljillä.
Hittilistoja ne beatlesit ja rollingstonesitkin hallitsivat. Joo, ajat muuttuvat. Mutta yllättävän usein kyllä kansa tietää. Pikkutyttöjen kirkuna muuttuu niin kovin usein myös ”kriittisen yleisön” suosioksi, mutta mikä on se vuosien viive?
Se on tämä:
Aina kannattaa tietenkin muistaa se, että jaksaa erottaa oikeasti hyvän ja aallonharjalla ratsastavan suosikkiorkesterin. Ongelmahan on usein se, että eetteri täyttyy tietynlaisista artisteista ja orkestereista. Onneksi aalto heittelee, ja kun aikaa kuluu, on entistäkin selvempää kuka taannoin kaivoi valtasuonta.
Musiikki, joka oli ”tätä koko ajan soivaa sontaa” saattaakin tuntua asialliselta pakkaukselta. Kyse on silloin siitä, että jyvät ovat erottuneet akanoista.
70-luvulla tuli disco, jota ”kaikki” vihasivat. Ymmärtäähän sen, että tulvan lailla iskenyt buumi ärsytti. Ja silti sieltä on jäänyt elämään loistavia kappaleita. 80-luvulla oli meikkaavia poikia liiaksi asti, vaan jotain Duran Duraniahan nykyään jopa arvostetaan. (Itse en tiedä: vieras bändi.)
Ja 90-luvulla tulivat poikabändit. Tiedättekös mitä. Näiden bändien takana olivat kaikkein taitavimmat sepät. Kyllä siinä oikeasti taottiin paitsi rahaa, niin myös kestävää musiikkia. Samaa laskelmoitua paskaa se oli kuin aikoinaan Motown, nyt niin ylistetty Motown. Kyllä päähän jäävää kolmen minuutin iskusävelmää on pakko ihailla, esitti sen sitten The Supremes tai Take That. (Ja ihan oikeasti: kuinka monta kertaa SINÄKIN olet hyräillyt mielessäsi jotain Backstreet Boysin hittiä!)
Hittimusiikki on jees. Haloo Helsingin Haloo Helsinki! on niinkin uskottavan rockmiehen kuin Rauli Eskolinin käsialaa, mutta loistava viisu. Take Thatin Patience ja Rule the Word ovat mitä loistavinta poppia. Ja vaikka olen ärränpeen vastaisen liikkeen virallinen maskotti, niin vaikkapa joku Fergien Clumsy on vastustamattoman söötti kappale. Tulee hyvä mieli kun sen kuulee. Kuinka usein tulee yhtä hyvä mieli, kun kuuntelee Mana Manaa? Mana Mana onkin toisia tilanteita, toisia juttuja varten.
Musiikin harrastajan tunnistaa siitä, että hän on genrerajoitteinen. Asiantuntija on kaikkiruokainen, vähän niin kuin ne kliseiset NRJ.tä ja Kissiä kuuntelevat. Viittaan (edellisellä) siis Jake Nymaniin, DJ Norppaan, tällaisiin hienoihin miehiin.
Siinä pieni pohjustus. Nytkö minut lynkataan, ymmärtäjiä ei löydy? Vaan ehkä voimme jatkossa pohtia hittimusiikin tilannetta. Kuka on se suurin taituri, mikä tulee missäkin genressä kestämään, eikös ookkin hyvät saundit tässä listaykkösessä.
Musiikilla on monia tarkoitusperiä. Kun kuuntelen suosikkibändejäni, haen eri tunnelmia kuin laittaessani radion soimaan. Radiosta tulee hyvää musiikkia. Tulee paljon huonoakin, kuten Lauri Tähkää ja Elonkerjuuta, mutta useimmat valtavirran hittikappaleet ovat ihan mukavia juttuja. Ne ovat elämä taustanauhaa.
Kun joskus sattuu kuulemaan jonkun unohtuneen hitin, saattaa yhtäkkiä huomata muistavansa piisin ympäriltä vaikka mitä. Muistaa missä kohtaa oman huoneen seinää Jari Kurrin juliste niihin aikoihin oli, kun hitti oli hitti. Muistaa, että maanantaisin koulupäivä päättyi käsityötunteihin, linja-autoon tuli aina se yks jumalattoman pitkä ysiluokkalainen ja kauppa-auto oli käynyt. Minusta kyseessä on varsin viehättävä asia, tämä tällainen aikamatkailu.
Sitä paitsi on se hittimusiikki ok muutenkin kuin vain muistojen vuoksi. Hitit ovat hittejä, koska ne saavat vastakaikua merkittävässä osassa ihmisistä. Olisi epätodennäköistä, että koskaan ei osuisi kohdalle tapaus, että hitti puhuttelisi. Suoraan sanoen kyse olisi paskantärkeydestä. Mitä sitä suotta suosikkeja salaamaan.
Niin sanottu ”eka demo” –efektiä on pieni ikä yritetty pitää yllä. Kaikenlaista kummaa on tullut tehtyä: muistan seiskalla laatineeni listan suosikkibändeistä osoittaakseni kanssapuristille, että vain kolme sadasta suosikistani käyttää koneita! (Onneksi tämä vääntö alkaa olla jo historiaa. Mutta melkein sitä masentuu, että tuollainen synkkä keskiaika oli, kun sävelmän teki huonoksi se, että se esitettiin elektronisia laitteita hyödyntäen.)
Koko ajan olen kuitenkin ollut kaapihittifani. Kategorinen hylkiminen sen perusteella, että liian suosittu ei saa eksyä soittimeen on tylsää. Ja se on noloa. Noloa siksi, että niin usein suuri yleisö kuitenkin on oikeilla jäljillä.
Hittilistoja ne beatlesit ja rollingstonesitkin hallitsivat. Joo, ajat muuttuvat. Mutta yllättävän usein kyllä kansa tietää. Pikkutyttöjen kirkuna muuttuu niin kovin usein myös ”kriittisen yleisön” suosioksi, mutta mikä on se vuosien viive?
Se on tämä:
Aina kannattaa tietenkin muistaa se, että jaksaa erottaa oikeasti hyvän ja aallonharjalla ratsastavan suosikkiorkesterin. Ongelmahan on usein se, että eetteri täyttyy tietynlaisista artisteista ja orkestereista. Onneksi aalto heittelee, ja kun aikaa kuluu, on entistäkin selvempää kuka taannoin kaivoi valtasuonta.
Musiikki, joka oli ”tätä koko ajan soivaa sontaa” saattaakin tuntua asialliselta pakkaukselta. Kyse on silloin siitä, että jyvät ovat erottuneet akanoista.
70-luvulla tuli disco, jota ”kaikki” vihasivat. Ymmärtäähän sen, että tulvan lailla iskenyt buumi ärsytti. Ja silti sieltä on jäänyt elämään loistavia kappaleita. 80-luvulla oli meikkaavia poikia liiaksi asti, vaan jotain Duran Duraniahan nykyään jopa arvostetaan. (Itse en tiedä: vieras bändi.)
Ja 90-luvulla tulivat poikabändit. Tiedättekös mitä. Näiden bändien takana olivat kaikkein taitavimmat sepät. Kyllä siinä oikeasti taottiin paitsi rahaa, niin myös kestävää musiikkia. Samaa laskelmoitua paskaa se oli kuin aikoinaan Motown, nyt niin ylistetty Motown. Kyllä päähän jäävää kolmen minuutin iskusävelmää on pakko ihailla, esitti sen sitten The Supremes tai Take That. (Ja ihan oikeasti: kuinka monta kertaa SINÄKIN olet hyräillyt mielessäsi jotain Backstreet Boysin hittiä!)
Hittimusiikki on jees. Haloo Helsingin Haloo Helsinki! on niinkin uskottavan rockmiehen kuin Rauli Eskolinin käsialaa, mutta loistava viisu. Take Thatin Patience ja Rule the Word ovat mitä loistavinta poppia. Ja vaikka olen ärränpeen vastaisen liikkeen virallinen maskotti, niin vaikkapa joku Fergien Clumsy on vastustamattoman söötti kappale. Tulee hyvä mieli kun sen kuulee. Kuinka usein tulee yhtä hyvä mieli, kun kuuntelee Mana Manaa? Mana Mana onkin toisia tilanteita, toisia juttuja varten.
Musiikin harrastajan tunnistaa siitä, että hän on genrerajoitteinen. Asiantuntija on kaikkiruokainen, vähän niin kuin ne kliseiset NRJ.tä ja Kissiä kuuntelevat. Viittaan (edellisellä) siis Jake Nymaniin, DJ Norppaan, tällaisiin hienoihin miehiin.
Siinä pieni pohjustus. Nytkö minut lynkataan, ymmärtäjiä ei löydy? Vaan ehkä voimme jatkossa pohtia hittimusiikin tilannetta. Kuka on se suurin taituri, mikä tulee missäkin genressä kestämään, eikös ookkin hyvät saundit tässä listaykkösessä.