Raakkien, ikämiesten ja loukkaantumisista elävien kirjoihin rimpuilevien pelaajien sijaan pitäisi kyetä löytämään niitä pelaajia, jotka eivät enää ole pelkkiä märkäkorvia liigatasolla, vaan valmiita läpimurtoon. Nyt Ilves on kunnostautunut kasvattamaan pelaajia raakileista läpimurron kynnykselle, jonka jälkeen muut liigaseurat imuroivat nämä.
Juuri näin. Ilveksen organisaatio on niin sekaisin, että se ei herätä luottamusta kenessäkään. Ja noita läpimurtoon valmiita pelaajia haluavat muutkin.
Ja kääntäen. Kärpät on tuottanut lupaavia junioreita vuosia kuten Ilveskin. Nuorilla pelaajilla on kilpailua ja osa lahjakkaistakin kavereista joutuvat mestis-kiertueelle. Osa junioritähdistä menetetään sielläkin, mutta kun on tarjontaa voi tehdä näin. Ilveskin olisi voinut tehdä samoin, jos talous, organisaatio ja valmennus olisi ollut kunnossa. ry:n juniorituotanto olisi tarjonnut tähän mahdollisuuden. No me tiedetään, että homma on kustu joka kerta, kun on ollut hieman valoa tunnelin päässä.
Kun organisaatio on noin kova kuin Kärpillä, merkitsee se isoillekin lupauksille jotain, että pääsee pelaamaan liigaa omassa seurassa. Miettikää nyt. Samaan aikaan joukkuessa on usean sukupolven Kärppäkasvatteja ja -tähtiä: Pirnes, Pyörälä, Kukkonen, Manninen, Aho, Puljujärvi. Mestaruuden tavoittelua varten joukkueeseen on hankittu pelaajia myös muualta: Ikonen, Niemi, Hirso, Aaltonen. Ei ole paikkoja vapaamatkustajille. Mutta nuori pelaaja saa pelipaikan iästään huolimatta, jos hän osoittaa olevansa sen arvoinen. Tämä sapluuna on toiminut Kärpissä melkosen hyvin. Muutaman hudin ja virheen Junno ja kumppanit ovat toki tehneet.
Niin kauan kuin olen seurannut Ilveksen tekemisiä sen ikäisenä, että olen jotain ymmärtänyt. On Ilveksessä (puhun edustusjoukkueesta) luotettu melkosella lailla kokemukseen, mikä on hyvä asia tiettyyn rajaan saakka. Kokeneiden pelaajien pitää olla joukkueen henkisen ryhdin kannalta tärkeitä eikä niistä saa vielä tulla pelillistä painolastia joukkueen kehittymiselle. Edustusjoukkueessa on tehty jatkuvia megaluokan munauksia lahjakkuuksien tunnistamisessa. Aiempiakin esimerkkejä saattaa olla, mutta erityisen hyvin muistan Pekka Järvelän tapauksen. Aika oli toki hankala, oli Ilves-Koovee-fuusio ja kokeneita pelimiehiä oli tarjolla liiaksikin asti. Pekka Järvelän kaltainen pelaaja oli kuitenkin niin lahjakas, että hänelle olisi yhdessä fuusion myötä tulleen Risto Jalon kanssa tarjota vakituinen pelipaikka. Jalollakin oli aluksi vaikeaa: peliaika oli kortilla, mutta Järvelä passitettiin KooVeen riveihin ja seuraavana vuonna sieltä sitten Forssaan. Järvelä oli ehkä dominoivin pelaaja silloisessa I-divisioonassa. Kaikki kunnia ketjukavereille Orimus & Pehu, mutta kyllä Järvelän luistelu ja kiekonhallinta oli jo tuolloin jotain ainutlaatuista. Jos Järvelä ei olisi joutunut lähtemään kierrokselleen (Ja olihan Määttänen sitten soitellut peräänkin. Myöhemmin Järvelä oli sitä mieltä, että kaksi mestiskautta isossa roolissa teki hänelle ehkä hyvääkin), olisi Ilveksellä ollut käsissään koko 1980-luvun sekä Järvelä että Jalo, jotka olivat jo 21-vuotiaina SM-liigan tähtiä, mutta jotka eivät yltäneet sitten pysyvästi NHL:ään. Siihen sitten Sireniä, Henrikssonia, Summasta, Helmistä, Mäkelää, Neuvosta ja Haanpäätä. Jotka olisivat välillä käyneet muualla ja olisivat sitten palanneet Ilvekseen, jos asiat seurassa olisivat olleet kunnossa. Osa palasikin niin sanotulle varman mestaruuden kausille 1980-luvun lopulla. Mutta samanaikaisesti Ilveksen pitkäaikainen taustavoima TAP eli Tampereen aluesäästöpankki lakaistiin 1990-luvun laman pankkikriisissä nurin. Jos organisaatio ja seura olisivat olleet tasapainossa, olisi seuran 1980-luvun historia olisi ollut paljon menestyksekkäämpi ja sille olisi ollut ihan toisenlaista rakentaa 1990-luvullakin.
Ilveksessä on aina painanut perinteet paljon. Ehkä hiukan väärällä tavalla. On muisteltu liikaa, mitä joku vielä pelaava pelaaja joskus oli, eikä tarpeeksi keskitytä siihen mitä jostain nuoresta voisi vielä tulla. Liian paljon saivat reilut Lasse Oksanen ja sitten Raimo Helminen ikämiehinä kantaa joukkuetta reppuselässään. Sami Sandellille olisi tarjolla samaa roolia. Kokeneita pelaajia tarvitaan, mutta nuorille pitää antaa mahdollisuus oikeaan aikaan. Joukkueesta täytyy rakentaa niin hyvä, että se houkuttelee omia junioreita jäämään.
Ja sitten yksi peruslainalaisuus, mitä harvemmin täällä muistetaan. Hyvien pelaajien kanssa on mukavampi pelata kuin huonojen. On näitä pelaajia kuin Lasse Oksanen, Pekka Järvelä, Risto Jalo ja Sami Sandell, Michael Keränen, joista näkee aina, että he osaavat pelata, tajuavat pelistä. Sitten on pelaajia, joka voivat nousta oikeanlaisten ketjukumppanien kanssa arvoon arvaamattomaan: Pekka Leimu, Jari Neuvonen ja Ville Korhonen. Vaaditaan valmennukselta silmää koota sellaisia ketjukoostumuksia, että peli toimii ja tulosta tulee. Ilveksessä ei tällaista valmentajaa ole ollut pitkään aikaan. Hyvä valmentaja ymmärtää erityisesti sitä, miten kukin pelaaja itse näkee ja jäsentää pelin. Hyvä valmentaja yrittää toki korjata näkemyksessä olevia virheitä ja kehittää pelaajaa, auttaa häntä tulemaan paremmaksi.
Menestyvä joukkue vaatii erilaisia pelaajatyyppejä, mutta peliä on vaikea pelata, jollei ketjuissa/kentällisissä pelaavat pelaajat tunnu sopivan toistensa kanssa yhteen. On järkyttävää kuulla näitä argumentteja: "ketju tarvitsee maalintekijän, pelintekijän ja työntekijän". No kuinka hyvältä se nyt sitten näytti, kun samaan ketjuun laitettiin Meskanen, Mustonen ja Veistola. Kuitenkin kaikille olisi löytynyt luontevia rooleja, ja Meskaselle ja Mustoselle ehkä samastakin ketjusta. näitä esimerkkejä on vaikka kuinka paljon. Moni sai Helmisen kanssa kokeilla vuoden 1998 jälkeen, mutta Peter Larsson oli ainoa, jonka kanssa yhteistyö toimi niin tasakentällisin kuin ylivoimalla. Pelaajat ajattelivat kentällä niin samalla tavoin ja olivat niin taitavia, että kykenivät myös toteuttamaan ajatukset. No näitä parivaljakkoja ja koostumuksia voisi listata vaikka kuinka paljon.
Toinen monesti kuultu argumentti on: "ei pidä kasata mitään "junnukenttää". tähän sanoisin, että ei pidä kasata mitään junnukenttää josta tajuaa heti, ettei tuo kokonaisuus voi toimia. Kokeneita ja nuoria sekotettaessa ei aina tule erityisen hyvää tulosta: eri sukupolvet pelaavat usein "eri peliä". Ja eivät junnut aina "höntyile", niin kuin monesti väitetään. Eri tasoilla on nähty monia nuorten pelaajien erittäin hyvin toimineita yhdistelmiä ja koneiden pelaajien yhdistelmiä jotka eivät toimi. vuonna 1985 se taisi kuitenkin olla Neuvonen-Helminen-Mäkelä, joka vei Ilveksen loppuotteluihin. Kokenut 22-vuotias Jalo sitten ratkaisi sitten loppuotteluissa. Olihan joukkueessa tietenkin myös Hannu Helander ja Matti Kaario, mutta nuoret pelaajat Ilveksen mestaruuteen veivät. Mutta kaiken kaikkiaan kyse ei ole iästä vaan tavasta ajatella peliä ja kyvyistä toteuttaa niitä ajatuksia.
Mutta mitäpä näistä. Nuo ajat eivät koskaan palaa. Eikä Ilveksen organisaatio, kuka sitä vetääkin, koskaan opi.