Isi, mitä oli grunge?

[Osmo Rapeli]

Viestin lähetti tant gredulin
Melissa Auf der Maur.

BINGO!!! Tämä uusi levy on aivan loistava! Olen ajatellut aloittaa hänelle omistetun ketjun...pitkästä aikaa katu-uskottava ämmä joka tekee tiukkaa musiikkia pilke silmäkulmassa!!!

Uusi levy ollut mulla kuukauden soittolistan kärjessä, kerkesin saamaan sen jenkeistä jo hyvissä ajoin!!!

 

[pygmalion]

Viestin lähetti MouseInTheHouse
Onko mainitsemallasi Penn State- keikan taltioinnilla muuta nimeä millä sitä voisi hakea vai kuuluuko sekin tälläiseen ns. useamman live-taltioinnin sarjaan. Oletan että ko. paketti on pahvikuorissa...? (ainoa miinus PJ:lle; levyt kun eivät säily parhaiten pahvikuorissa, naarmujakin tulee tavallista enemmän...)

Se on sitä samaa "sarjaa" kuin vuoden 2000 julkaisut. Jenkeissähän kaikki paikallisen kiertueen keikat olivat saatavissa levylläkin, eurooppalaiseen levitykseen on tullut muutamia kiertueen kohokohtia. Eli ruskeissa pahvikuorissa sitä myydään ja kannessa ei orkesterin nimen lisäksi lue tässä tapauksessa kuin "Penn State, Massachusetts" ja keikan päivämäärä. Ainakin Turussa on tullut noita vastaan ihan normaalissa levykaupassa - ja sisältöön nähden kohtuullisen hintaan.

Tuosta ko. keikasta muistui mieleeni, että Eddie Vedder laukoo jossain encoren välispiikissä yleisölle, että "...if you're willing, we're willing to make this the longest Pearl Jam gig ever...". En osaa sanoa, toteutuiko tuo, mutta paketissa on siis kolme cd:tä ja runsaat kolme tuntia parhautta.

 

[pygmalion]

here we are now, entertain us...

Pitipä kaivaa tämä hieno ketju (vaikka itse sanonkin) bittiavaruuden laitamilta, koska haluan jakaa kanssanne erään asian. On nimittäin jo jonkin aikaa ollut sellainen inhasti kutkuttava tunne, että vanhaksihan tässä ollaan tulossa. Se alkoi silloin, kun esim. Nirvanan tuotoksia ryhdyttiin pakkaamaan juhlaviksi kokoelmalevyiksi. Mutta nyt se alkaa tuntua viralliselta, keski-ikä lähestyy kovaa vauhtia.

Sen siis huomaa siitä, että oman nuoruuden villit räimeet on kanonisoitu rock-historian steriileiksi klassikoiksi, joita on hyvä myydä uudestaan menneen ajan perään haikailevalla ostovoimaiselle keskiluokalle. Tuore esimerkki tästä on hieman varttuneemmalle ja konservatiivisemmalle musiikinkuluttajalle suunnatun MOJO-lehden uusi erikoisnumero "Nirvana & the story of grunge".

Pakkohan tuo oli ostaa, kun taidan kohderyhmään kuulua. Suosittelen kyseistä läpyskää (suolaisesta hinnasta huolimatta) muillekin, joiden sydäntä tällaiset asiat edelleen lämmittävät. Tarjolla on todella kattavaa ja hienoa settiä Nirvanasta, iso juttu Pearl Jamista, hatunnoston arvoiset tarinat Mother Love Bonesta, Melvinsistä ja Sub Pop -yhtiöstä, lisäksi tietysti Seattle-skenen esihistoriaa, nykyisin joka lehdelle pakolliset parhaiden biisien ja levyjen listaukset ja reilusti muutakin. Kelpaa sitten tippa silmässä lueskella ja muistella.

Ihan pelkästään menneisyyden haamujen kanssa ei onneksi tarvitse mährystellä, sillä tässähän alkaa jo hissuksiin hieman jänskättää lähiaikoina luvassa oleva Pearl Jamin uutuuslevyn julkaisu. Euroopan kiertuettakin rohkenee taas toivoa.

Luettuani koko ketjun läpi haluan vielä lopuksi nostaa esiin erään nimen, joka ei oikein koskaan ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Nimittäin erinomainen, viehättävän raivokas The Screaming Trees. "Nearly Lost You" -pikkuhitti oli aikoinaan grunge-vuosien helmiä, mutta orkesterilta löytyy muutenkin tasokasta tuotantoa. Sen voi todeta vaikkapa viime vuonna ilmestyneeltä "Ocean of Confusion" -kokoelmalta. Ja jumalaisen vokalistin Mark Laneganin soolotuotantoon on myös suotavaa tutustua, jos minulta kysytään.


"The hour is ending, can't you see
There is no way now, to get free
In the shadow of the season
Without a reason, to carry on
Without a reason, without a reason..."

 

[Timi]

Kas, kun ei ole kukaan maininnut sanallakaan noita Kalifornian mainioita hippilöitä eli Blind Melonia, jonka nokkamies Shannon Hoon lukeutuu myös näihin poisnukkuneisiin vokalisteihin (hitto, niitä on muuten paljon). On kyllä hieno bändi tuo, ja etenkin Hoonin kuoleman jälkeen ulos ruutattu Nico -ep on mielestäni eri mainio tekele. Tosin myönnettävä on, että bändin lyhyehköön levytysuraan mahtuu myös hieman sitä keskinkertaisempaa osastoa.

Ai Shannonkin on poistunut keskuudestamme. Itselleni mies jäi mieleen etenkin Guns n´ Roses ja Axl -yhteyksiensä johdosta, mutta pitää varmaankin tutustua tuohon Blind Melonin tuotantoon. Harmittavan monet hienot artistit poistuvat liian aikaisin..

 

[Blackie]

Sanasta GRUNGE mulle tulee heti mieleen Soungardenin Superunknown. Alansa parhaimmistoa ehdottomasti. Pearl Jamia olen aina pitänyt ihan paskana bändinä, mutta ko. orkesteri on juuri sellainen, että jakaa mielipiteet vahvasti.

 

[Osmo Rapeli]

Luettuani koko ketjun läpi haluan vielä lopuksi nostaa esiin erään nimen, joka ei oikein koskaan ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Nimittäin erinomainen, viehättävän raivokas The Screaming Trees. "Nearly Lost You" -pikkuhitti oli aikoinaan grunge-vuosien helmiä, mutta orkesterilta löytyy muutenkin tasokasta tuotantoa. Sen voi todeta vaikkapa viime vuonna ilmestyneeltä "Ocean of Confusion" -kokoelmalta. Ja jumalaisen vokalistin Mark Laneganin soolotuotantoon on myös suotavaa tutustua, jos minulta kysytään.

Kyllä. Jokaiselta kyseisen bändin levyltä löytyy vähintään muutama helmi, kärjessä biisit kuten DYING DAYS, DOLLAR BILL, JULIE PARADISE jne. Erittäin mieleenjäävä ääni, hyviä lyriikoita ja tiukkoja biisejä...

Kyseinen mieshän on vaikuttanut myös Queens Of The Stone Age-bändin toisena laulajana.

************

Grungea ilmiönä syytetään ns. "hair metalin" tappamisesta ja aina löytyy joku joka haluaa asetella vastakkain 80-luvun metallia ja 90-luvun "grunge"-bändit.

Kyseinen syytös on järjetön, olkoon pukeutumistyyli tavallaan yhtä hassu kuin 80-luvun nahkahousut ja kampaukset, ei se grunge mitään metallia tappanut. Hair Metalin pahimmat ilmentymät, Wingerit ja Poisonit tappoivat itse itsensä lahjattomuudellaan. Metallibändit joilla oli lahjoja, Sepultura, Slayer, Metallica, Megafeth, Anthrax pitivät fanikantansa ja levynsä elossa...noh, osa nuokahti jossain vaiheessa mutta tällä ei ole mitään tekemistä grungen kanssa. Grungehan on tavallaan eräs metallin alalaji.

 

[Henry Blavatsky]

Itse aloitin aktiivisen musiikin kuuntelun juuri Grungen parissa noin kymmenisen vuotta sitten. Edelleenkin grunge iskee ja kovaa, Alice In Chains, Pearl Jam, Nirvana ja Soundgarden kuuluvat edelleenkin suosikkibändeihini.

Nirvanastahan se kaikki minunkin kohdallani alkoi, ja bändin levyjä tuli luukutettua varmaan pari vuotta putkeen. Sitten tutustuin Pearl Jamiin, myöhemmin iskivät myös Alice In Chains ja Soundgarden. Melko uskomatonta miten samalta alueelta tulee yhtäkkiä nopeasti noin monta loistavaa bändiä. Kuolema vain on korjannut noita grungebändien jäsenia aika kovalla kädellä, Cobain, Layne Staley, Andrew Wood, Shannon Hoon jne.. Varsinkin vajaat 4 vuotta sitten kuolleen Layne Staleyn viimeiset elinvuodet ovat melko surullista kuultavaa.. Mies oli täysin heroiinin pauloissa, ja vailla lähes minkäänlaisia sosiaalisia suhteita. Kaikista loistavista grungebändien laulajista juuri Layne Staley oli mielestäni paras. Karhea ja surumielinen ääni bääsi loistavasti oikeuksiinsa AIC:n biiseissä, josiat suosikkeina mainittakoon mm. Bleed The Freak, Rain When I Die, Rooster, Would, Rotten Apple, Grind jne.

Pearl Jamin Vitalogya pidetään yleisesti melko heikkona levynä edeltäjiinsä nähden, mutta omasta mielestäni se on taas yksi yhtyeen parhaista levyistä ellei jopa paras. Levyllähän on mukana muutama suht hämärä täytebiisi, mutta muut biisit vatkin sitten loistavia.

 

[pygmalion]

MOJO-lehden uusi erikoisnumero "Nirvana & the story of grunge".

Pistetäänpä vielä aamulla unohtunut linkki, jos vaikka jotakuta sattuisi läpyskä kiinnostamaan lähemmin. Tätä saa siis ihan lehtipisteistä, ainakin hyvin varustetuista:

http://www.subscription.co.uk/home/prods.asp?m=402

Blavatskyn Henkalle sen verran, että Vitalogy on todellakin upea levy. Se vaan kärsi aikanaan juuri niistä sekavista häröilyistä loistokkuuden seassa, yleisestä anti-kaupallisuudesta ja edeltäjiensä loistokkuudesta - ja toisaalta Vitalogyn edeltäjistään poikenneesta musiikillisesta linjasta, etenkin verrattuna niihin aiempiin suurhitteihin. Pearl jamin tuotannossa kenties juuri tämän levyn hienoimmat hetket ovat kestäneet parhaiten aikaa. Lahjomaton kananlihamittari värähtää nykyäänkin useamman biisin kohdalla tätä soittaessa.

Vitalogyn seuraaja, suuren yleisön keskuudessa jo täysin unohduksiin vajonnut No Code, on niin ikään kärsinyt monumentaalisesta aliarvostuksesta. Itsekään en sitä ilmestymisajankohtana osannut kovin korkealle arvostaa, mutta myöhemmin on käynyt ilmi, että levy on täynnä toinen toistaan uljaampia raitoja.

Ja kyllä, olen ehkä hieman puolueellinen arvostelemaan Pearl Jamin tuotoksia...

 

[Knower]

Grungemiehiähän sitä ollaan henkeen ja vereen. Kyllä siinä kohtaa huomaa tulleensa vanhaksi jos voi harmikseen todeta, että kaikki parhaat levyt on tehty jo 90-luvulla, melkein kaikki parhaat laulajat ovat kuolleet ja bändit hajonneet. Onneksi on Pearl Jam...

Itselläni grungevillitys lähti Nirvanasta. Minulle Nirvanan ykköslevy on aina ollut "In Utero", "Nevermind" oli jollain tapaa liian nopeasti pureskeltu. Valitettavasti Nirvanasta täytyy sanoa, että sen tuotanto tuli nuorempana oikeasti kuunneltua niin puhki kuin puhki voi kuunnella.

Nirvanan jälkeen mukaan tuli sekä Pearl Jam, Soundgarden, Alice In Chains että mielestäni samaan kategoriaan laskettava Smashing Pumpkins. Kyllä täytyy sanoa, että tuosta ne kaikkein kovimmat bändit missään ikinä kohdallani löytyy.

Levyt TOP3

Nirvana - In Utero

Ei löydy huonoa biisiä. Instant -hittien kuten "Heart-Shaped Boxin" ja "Rape Men" jälkeen intensiivisesti kuuntelemalla löytyy läjä muitakin loistokipaleita. "Frances Farmer Will Have Her Revenge On Seattle", "Radio-Friendly Unit Shifter", "Milk It" jne. Tätä on kuulkaa kuunneltu.

Soundgarden - Superunknown

Mahtava pläjäys. Todella pitkä levy, mutta heikompia biisejä vain 1-2. Itse en ole koskaan välittänyt niin hirveästi "Black Hole Sunista". Ykkösbiisejä tällä levyllä on ehdottomasti "Superunknown" ja "Fell On Black Days". Jälkimmäisestä olen joskus sanonut, että se on sellainen biisi jonka jälkeen on tavallaan kaikki kuultu mitä ihmisen pitää tässä elämässä kuulla. Levyn ensimmäinen biisi "Let Me Drown" on myös ehdottomasti kovimpia avauksia mitä löytyy.

Pearl Jam - Live On Two Legs

Ehkä ykkössuosikkibändiltäni on tosi vaikea lähteä yhtä suosikkilevyä nostamaan esiin. No Code on itselläni ehkä jäänyt etäisimmäksi, mutta muita on soitettu todella vahvasti. Valinta kohdistuu livelevyyn, jolta löytyy monta ihan päällikköveisua. Levyn avaava "Corduroy" on yksinkertaisesti uskomattoman hieno biisi. Aina tulee myöskin kylmät väreet kuunnellessa volumet kaakossa "Elderly Woman Behind the Counter in a Small Townia", kun yleisö on kohtuullisen hyvin messissä Vedderin laulaessa "I just wanna scream... HELLO!"

Muita mahtavia levyjä: Alice In Chains - Dirt, Pearl Jam - ihan mikä vaan, Smashing Pumkins - Mellon Collie and the Infinite Sadness jne.

 

[tant gredulin]

Grungen 'kummisetä', suuresti rakastamani artisti Neil Young, Pearl Jamista Cobainin itsemurhan jälkeen:

Young says he met the band, "two or three years ago on tour" and immediately established a rapport. "It wasn't that they were good, I could relate to what I would do if I was playing with them. And I could see myself doing it. The music worked. It had this drive. There's this big machine in there. I like that power."

Yhteistyö Youngin ja Pearl Jamin kanssa poiki konserttien lisäksi muistaakseni ainakin 'Mirror Ball' -äänitteen. Cobainin väärinymmärtämät Rust Never Sleeps-säkeet painoivat Youngia kovasti ja trauma Cobainin kuoleman johdosta sai Youngin kirjoittamaan 'Sleeps with Angels'.

 

[taisto-74]

Rocksuuntaus, joka tappoi kitarasoolot. R.I.P.

nim. "Eläköön tilulilu"

 

[Nikke]

Blavatskyn Henkalle sen verran, että Vitalogy on todellakin upea levy. Se vaan kärsi aikanaan juuri niistä sekavista häröilyistä loistokkuuden seassa, yleisestä anti-kaupallisuudesta ja edeltäjiensä loistokkuudesta - ja toisaalta Vitalogyn edeltäjistään poikenneesta musiikillisesta linjasta, etenkin verrattuna niihin aiempiin suurhitteihin.

Vitalogyn suurin ongelma taisi kuitenkin olla se ettei Eddie enää halunnut tehdä videoita eikä julkaista sinkkuja. Musiikinhan piti promota itseään, piti taistella Ticketmasterin monopolia vastaan jne. Spin the Black Circle oli muistaakseni se radiosoittoon päästetty biisi. Siihen video päälle ja sinkku pihalle niin tarina olisi voinut erilainen.

Siinä pygmalion on oikeassa että muutaman häröilyn olisi voinut jättää pois. Silti Vitalogy on mielestäni Vs:n tasoinen levy. Ei se nyt Tenin tasolle yllä mutta kyllähän esim Spin the Black Circle, Nothingman, Corduroy ja Better Man ovat loistavia kipaleita. Ja noistakin muutama on kuitenkin vielä viime aikoina kuulunut PJ:n vakiokeikkasettiin.

 

[calvin]

Stone Temple Pilots - Plush

Tuosta kappaleesta alkoi oma rakkaussuhde grungeen, ja moneen vuoteen en juurikaan muuta musiikkia kuunnellut. Core ja Purple ovat omassa rosoisuudessaan uskomattoman hienoja albumeita. Näiden levyjen jälkeen STP kadotti otteensa levy kerrallaan, vaikka joitakin hyviä kappaleita löytyy tuoreemmistakin levyistä.

Samoihin aikoihin törmäsin myös Pearl Jamiin, ja levyyn Ten, joka lienee edelleen ylivoimaisesti soitetuin levy minun soittimissani. Tältä levyltä erityisesti Blackin loppu on veret seisauttavaa kamaa. Vs. levyn Rearviewmirror ja eritysesti Vitalogyn Nothingman ovat tehneet myös suuren vaikutuksen. Myöhemmät levyt ovat tasaisempia tuotoksia, ja ehkä vähiten soittimessa on viihtynyt Yield, vaikka se siltikin sijouttunee soittomäärissä neljänkymmenen soitetuimman omistamani levyn joukkoon.

Alice in Chains oli aikoinaan myös kovaa kamaa, Would? lienee yksi grungehistorian parhaista biiseistä. Myös Man in the Box saa veren kiertämään suonissa. AiC:n myöhemmissä levyissä (oliko niitä enää muita kuin se missä on kolmijälkainen koira kannessa) kovaa kamaa olikin enää tekijöiden suonissa. Jar of Flies oli toki omalla tavallaan varsin mainio levy.

Soundgarden... Ehkä grungea puhtaimmillaan. Ja parhaimmillaan. Black Hole Sun ei minussa herätä oikein minkäänlaisia viboja, ja Superunknownin parhaat kappaleet ovatkin mielestäni jo mainittu Fell on Black Days sekä Limo Wreck, Fresh Tendrils ja soundeiltaan supermasentava 4th of July. Mutta mutta, Soungardenin levyjen helmi on ehdottomasti Down on the Upside. Levyn tunnelmat vaihtuvat rankasta kepityksestä kauniin rauhallisiin kappaleisiin, helminä Blow Up the Outside World, Overfloater ja ehkä kaikkien aikojen paras levyn lopetuskappale, Boot Camp (ainoastaan Kemopetrolin Everything's Fine pystyy kilpailemaan tästä tittelistä).

Niin se Nirvana. En oikein koskaan pitänyt Nirvanaa oikein minkäänlaisena bändinä, vaikka kaikki levyt hyllystä löytyykin. In Uteroa tuli jonkin verran kuunneltua, mutta muuten bändi ei oikein koskaan sytyttänyt.

Ei tällaisia levyjä enää nykyään tehdä. Siis sellaisia levyjä jotka kestäisivät kymmeniä soittokertoja ja silti sieltä vielä löytyisi uusia koukkuja. Huokaus.

 

[M10]

En ole lukenut yhtäkään viestiä tätä ketjua, mutta sanonpahan vain

Soundgarden - Badmotorfinger

 

[Erling]

Ei tällaisia levyjä enää nykyään tehdä. Siis sellaisia levyjä jotka kestäisivät kymmeniä soittokertoja ja silti sieltä vielä löytyisi uusia koukkuja. Huokaus.

Grunge aikaa en ole itse elänyt ja lähinnä vain Pearl Jamia kuunnelleena haluan vain todeta tähän kommenttiin että olet väärässä.

Okei, grungestahan tehtiin aikanaan valtavirran "suuntaus" jota tuli seurata MTV:n ja Cobainin heiluessa kärjessä. Eli artistit oli helppo löytää; ne olivat esillä levykauppojen parhailla paikoilla ja videot pyörivät edellä mainitulla kanavalla. Sinänsä suhtautuisinkin skeptisesti esimerkiksi Nirvanan hehkuttamiseen. Ja tämän takia PJ:kin teki Vitalogy levyn (niin kuin täällä jo on mainittukin).

Nyt samalla tavoin kun grunge "pelasti" (tai ainakin haluttiin ihmisten ymmärtävän että se teki niin) ihmiset pippeliheviltä ja metallilta, näen modernin indie-musiikin pelastavan musiikkikulttuurimme räpiltä ja muulta sonnalta mitä valtavirralle alttiit ihmiset nyt kuuntelevat. Vihdoin ihmiset voisivat keskustella kuuntelemastaan musiikista ja sen mahdollisesta merkityksestä sekä sanomasta. Ja ensimmäiset indie bändit ovatkin alkaneet tehdä jonkinlaisia läpimurtoja pinnalle. Esimerkkeinä vaikka Franz Ferdinand ja sinänsä uskomattoman kaunista ja vaikeaa musiikkia tekevä upea MEW.

Ja siis nimenomaan elämme tavallaan taas sellaista aikaa jolloin musiikista löytyy näitä koukkuja ja levyt kestävät kulutusta vuosienkin läpi.
Itse en tietenkään näe tätä samanlaisena "ilmiönä" kuin mitä grunge oli. Tuskin kukaan kokee samantyyppistä valaistusta ja kosketusta itse arkisessa elämässään.
Mutta musiikillisesti saa taas nauttia musiikista jota ei ole tarkoitettu samalle kohderyhmälle kuin Idols, Robbie ja Tuiskun Antti. Musiikkia yksinkertaisesti niille jotka haluavat taas kuunnella.

Get it? Hieno musiikki pitää aina osata löytää.
Viva Radio free Helsinki ja Viva Kuningasklubi.

 

[MarkusMaggot]

Alice in Chains oli aikoinaan myös kovaa kamaa, Would? lienee yksi grungehistorian parhaista biiseistä. Myös Man in the Box saa veren kiertämään suonissa. AiC:n myöhemmissä levyissä (oliko niitä enää muita kuin se missä on kolmijälkainen koira kannessa) kovaa kamaa olikin enää tekijöiden suonissa. Jar of Flies oli toki omalla tavallaan varsin mainio levy.

Soundgarden... Ehkä grungea puhtaimmillaan. Ja parhaimmillaan. Black Hole Sun ei minussa herätä oikein minkäänlaisia viboja, ja Superunknownin parhaat kappaleet ovatkin mielestäni jo mainittu Fell on Black Days sekä Limo Wreck, Fresh Tendrils ja soundeiltaan supermasentava 4th of July.

Joo, tuli kans ostettua nuorisoaikojen muistojen verestykseksi AIC:n Greatest Hits kun irtosi halvalla ja nyt oikeastaan vasta tajusi miten uskomattoman hieno orkesteri oikeastaan olikaan kyseessä. Niin kovin ahdistavaakin vielä, me likes it. Juuri nuo mainitsemasi Man In The Box ja Would?, ihan käsittämättömän hienoja biisejä.

Ja tuo mainittu Soundgarden, Chris Cornell on täyttä parhautta laulajana ettei mitään järkeä, lisäksi Black Hole Sun on mielestäni yksi hienoimpia 90-luvun rockbiisejä. Muut grunge-orkat eivät sitten niin hirveästi kiinnostaneetkaan mutta nuo pari ovat kyllä korkealla arvostusasteikossani.

 

[Everton]

Sattuipas sopivasti silmiini, sillä juuri pyöräyttelin Smashing Pumpkinsin Gishiä soittimessa. Itse en kyllä ole koskaan grunge-mieheksi tunnustautunut, flanellipaidat jäivät muille ja Nirvanankin levyt kauppoihin. Vaikka olihan Nirvana aikoinaan suhteellisen kova juttu minullekin, siis lähinnä piristävänä vaihtoehtona muuten melko paskassa pop-kentässä. Ja kyllä, tarjosin olkapäätäni muutamallekin Cobainin kuolemasta kauhistuneelle plikalle.

Vitalogyn seuraaja, suuren yleisön keskuudessa jo täysin unohduksiin vajonnut No Code, on niin ikään kärsinyt monumentaalisesta aliarvostuksesta. Itsekään en sitä ilmestymisajankohtana osannut kovin korkealle arvostaa, mutta myöhemmin on käynyt ilmi, että levy on täynnä toinen toistaan uljaampia raitoja.

Oma Pearl Jam -asennoitumiseni on melko kaksijakoista. Eddie Vedderin laulumaneerit ärsyttävät toisinaan suuresti, mutta silti - tai ehkä juuri siksi? - hyllyyn on bändin levyjä kertynyt kourallinen. Siksi, siis koska en ole fani, olen voinut muodostaa käsityksiäni levyistä puhtaalta pöydältä. Itse olen siis tykännyt aina eniten juurikin No Codesta. Maneerit eivät ole pinnassa ja levyllä rokataan ja runnotaan nopeasti. Me likes.

 

[CatWoman]

”Isi, mitä oli grunge? ”Kysy äidiltä”

Itselleni grunge kolahti ja kovaa 1990. Asiaan vaikuttivat varmasti halu kapinoida kiltin tytön elämää ja tulevaisuutta vastaan, perhetragedia, ehkäpä jopa Suomen lama ja sen lieveilmiöt eikä vähäisempänä, eräs poika. Nirvanan Bleach, Mudhoneyn Mudhoney ja Soundgardenin Louder Than Love olivat levyjä, jotka vinyylin rahinan kera pistivät tämän tytön pään heilumaan ja joita on välillä vieläkin ikävä. Myös levyssä ollut Sub Pop -leima takasi grunge-laadun. Näiden jälkeen tulivat tietysti nuo monet aikaisemmissa viesteissä mainitut grunge-musiikin helmet. Se oli aikaa, jolloin notkuttiin klubeilla ja kivaa oli, kunhan bändit soittivat kovaa ja keikalta tuli ulos otsa veressä, kun oli stage divennut suoraan Tullikamarin klubin lavan edessä olevaan pylvääseen. Nirvana tuli koettua Ruisrokissa ja Pearl Jamin peruminen oli suuri pettymys.

Oman ulkoisen grunge-tyylin löytyiminen vei aikansa, mutta onneksi löytyivät sellaiset bändit kuin L7, Babes in Toyland ja Hole ja saatoin vaihtaa flanellipaidat ja farkut tyttöisempään tyyliin.

Klubeilta löytyi myös poika, joka muistutti Kurt Cobainia ja jonka katu-uskottavuus lähenteli esikuviensa vastaavaa. Tämän levykaupan myyjän kanssa tulikin sitten hengattua useampi vuosi. Kiitos tuon samaisen pojan, tuli tutustuttua myös bändeihin, jotka osaltaan olivat vaikuttaneet grunge-musiikkityylin syntyyn. Sellaisia kuten esim. Pixies ja Hüsker Dü.

Grunge oli minulle oiva aika kasvaa rauhassa pois nuoruuden angstista ja käsitellä muitakin kipeitä tuntoja. Siinä sai kenenkään ihmettelemättä olla surullinen, vihainen tai välinpitämätön.

Kuten kaikki hyvä loppuu aikanaan, tuli myös grunge tiensä päähän, mutta olen samaa mieltä muutaman edellä kirjoittaneen kanssa, että musiikkiin se jätti huomattavat jäljet, vaikka ajallisesti lyhyt kausi olikin. Grunge-musiikki on edelleen loistavaa ja toivon, että jälkikasvu vielä joskus tutustuu äidin katu-uskottavaan grunge-levykokoelmaan.

 

[Rapukäsi]

Elin tämän ajan minäkin. Kun risaiset farkut tulivat taas muotiin, niin vaatekaapin perukoilta piti kaivaa esiin parit kymmenen vuotta käyttämättä olleet käytössä hajonneet farkut. Muut ostivat "risat" farkkunsa kaupasta ja elvistelivät niillä. Muistan aina sen hetken, kun radiossa sanottiin Cobainin kuolleen. Sillä hetkellä pesin faijan Corollan takaikkunaa sisältä päin vastineeksi auton käyttämisestä. Loppui auton pesu siihen paikkaan ja kasetti autosoittimeen ja Bleach soimaan.

Kovimmassa soitossa olivat Alice In Chainsin, Stone Temple Pilotsin, Mudhoneyn ja Nirvanan tuotanto. Myös Jane's Addiction soi melko taajaan. Mulle SE levy, joka räjäytti pankin oli Nirvanan Bleach. Laitankin sen heti soimaan ja synkistelen, kun tuo ilmakin on ulkona on niin perseestä.

 

[pygmalion]

...otsa veressä, kun oli stage divennut suoraan Tullikamarin klubin lavan edessä olevaan pylvääseen. Nirvana tuli koettua Ruisrokissa ja Pearl Jamin peruminen oli suuri pettymys.

Mukavaa huomata, etten tuona hellepäivänä ollut yksin maailmoja syleilevän tuskani kanssa. Tai ei kai siinä mitään mukavaa ole, että muutkin ovat kärsineet. Kyllä sitä on joskus miettinyt, miksei se Eddie-setä voinut saada "hermoromahdustaan" vaikka vasta seuraavana iltana, Pearl Jam siis esiintyi Roskildessa vielä päivää aiemmin.

Itse olen kyllä aina osannut hyppiä lavalta kiinteitä esteitä vältellen.

Hienoa kuitenkin saada sikäli naisellista näkökulmaa ketjuun, että mainitsemasi "tyttöbändit" eivät täälläkään ole juuri huomiota saaneet. Babes in Toylandin "Fontanelle" on aikansa kovimpia ilmestyksiä ja L7:n "Monsterit" ja "Pretend we're deadit" on tullut miespuolisenakin hoilattua monesti läpi.

 

[MouseInTheHouse]

Vanhojen muistelua

Luin tätä ketjua läpi ja silmiini kaksi hieman omassa kuuntelussani taka-alalle jäänyttä bändiä; Mother Love Bone ja Screaming Trees.

*huokaus*

MLB:n Crown of Thornes sai ihon kananlihalle ja Screaming Treesin laulajan ääni sai jalat veltoksi (samaan pystyy vain Faith No Moren laulaja, nam). Miten em. bändit ovatkin jääneet niin vähälle huomiolle viime vuosina... Yleensä soittimessa pauhaa Pearl Jam, ikuinen numero yksi.

Vanhan musiikin kuuntelu tuo mieleen niin mukavia muistoja 90-luvun alusta. Näillä fiiliksillä on mukava mennä kohta nukkumaan. Tämä ketju pelasti taas iltani :)

 

[valas]

On se vaan niin, että flanellipaita, pitkä ja rasvainen tukka sekä polvesta rikki olevat kivipestyt farkut eivät ihan heti palaa.

Väärin, kahden-kolmen vuoden sisään saamme nähdä räkärokin, flanellipaitojen, isosti roikkuvien kaulakorujen ja rasvaisten polkkatukkien paluun. Toivottavasti kuitenkin pyöräilytrikoiden ja maihareiden yhdistelmä jää sinne 90-luvulle. Grungemuotia aidoimmillaan löytyy muuten Pearl Jamin Ten levyn kannesta. Tsekatkaa, on muuten koomisen näkösiä jätkiä!!!

Niin, nyt kun vihdoin taviksetkin ovat löytäneet 80-luvun muodin, niin trendsetterit virittelevät jo rähjälookin paluuta. Sanokaa minun sanoneen. Musiikissakin tulemme kuuleman saman trendin. Tällä kertaa tosin laskolmoidumpana ja tuotetumpana, alkuperäinenhän ei kuitenkaan tule enää takaisin alkuperäisenä.

Long live Pearl Jam! Parashar seuraavan levyn tuottajaksi! Wah-pedaali takas käyttöön!

 

[CatWoman]

Väärin, kahden-kolmen vuoden sisään saamme nähdä... Grungemuotia aidoimmillaan...

Totta. Olen tullut siihen tulokseen, että muoti ja ehkä jopa aatteet parhailta osin kierrätetään 15-20 vuoden sykleissä. Eli pian olemme keskellä nu-grungea ja yritämme selittää asian juuri keksineelle nuorisolle, ettei tyyli ei olekaan ollenkaan uusi vaan jo kertaalleen eletty. Osaksemme saamme halveksivia katseita, "mene sinäkin mummo siitä muualle kimittämään".

Itse olen kyllä aina osannut hyppiä lavalta kiinteitä esteitä vältellen.

Itse en ole siis hypännyt, mutta olen ollut taltuttamassa pahinta verenvuotoa. Keikka oli muistaakseni kylläkin Hard-Onesin (ei siis Seattle-kamaa), mutta vuosi on jo vaipunut historian hämärään.

Tänään oli pakko kuunnella läpi muutama levy ja voin vaan todeta, että hyvin ovat kestäneet ajan hammasta.

 

[Maple Leaf]

Tänään oli pakko kuunnella läpi muutama levy ja voin vaan todeta, että hyvin ovat kestäneet ajan hammasta.

Soundgardenin tuotanto on edelleen lähes viikottaisessa voimasoitossa enkä näe yhtään hyvää syytä, miksei olisi edelleen vielä vähintään noin kahdenkymmenen vuoden ajan.

 

[clayman]

En ole lukenut yhtäkään viestiä tätä ketjua, mutta sanonpahan vain

Soundgarden - Badmotorfinger

It's the big lies, That are more likely to be believed

Holy water's rusting me

Aivan loistava levy ja bändin muukin tuotanto on korkeaa laatua. Superunknown ja Badmotorfinger ovat itseasiassa yhtä hyviä, tai ainakin meikäläisen mielestä.

Alice In Chainsistä sen verran, että Music Bank-boksi on erinomainen julkaisu - edelleen. Varsinkin kun mukana on biisejä, joita ei muista julkaisuista löydy, kuten esim. Lying Season ja Died, joka on yksinkertaisuudessan hieno.

Cantrell voisi muuten julkaista uuden soolo-levyn (one hand washes the other hand - born a traitor)

​