Minulle tulee kohta "vasta" 21 vuotta täyteen, mutta tilanteeni on reikien kannalta sama kuin "peruspadalla", eli niitä ei siis ole yhtään.
Yhtälö kuulostaa sikäli ihmeelliseltä, että koskaan en ole hampaitani hyvin hoitanut, minkä myös peruskouluaikaisissa hammaslääkärikäynneissäni sain monta kertaa rajuin sanoin kuulla. Viimeisessä tuollaisessa käynnissäni vähän yli viisi vuotta sitten hammaslääkäri sanoikin, että "turha sua enää tänne on kutsua, kun ovat hampaat ovat aina yhtä huonossa kunnossa, sanoi sulle sitten mitä tahansa!". "Varaa itsellesi aika sitten kun täytät 19 vuotta, jos haluat", hän jatkoi vihaisena lopuksi.
19 vuotta täyttäneenäkään en aikaa vapaaehtoisesti alkanut varailla, mutta viime vuoden maaliskuussa, puolitoista kuukautta 20-vuotispäiväni jälkeen, oli vähän pakko, kiitos elämäni tyhmimmän - ja varsinkin ylivoimaisesti kalliimman - idean takia. Tapauksen yksityiskohtiin en halua tässä paneutua sen enempää kuin kertomalla, että yhdistelmä alkoholi ja JYPin pudotuspelitappiosta aiheutunut armoton vitutus oli siinä tilanteessa sellainen, että kaksi yläetuhammastastani saivat turhan kovan iskun täysin omasta tyhmyydestä, ei siis millään tavalla muista ihmisistä, johtuen.
Ainoa positiinen seikka ensimmäisen, heti seuraavana päivänä olleen hammaslääkärikäyntini jälkeen, asiassa oli se, että loppujen lopuksi vain toinen etuhampaistani jouduttiin uusimaan kokonaan, kun alunperin vaarana oli, että molempiin kohtiin pitää pistää uusi hammas.
Hammaslääkärikäyntejä asian tiimoilta kertyi kymmenkunta (myös hammaskiveä käytiin siinä välissä, erillisenä operaationa, poistamassa), ja oikeastaan ainoa suuremmin jännitettävä asia - ainakin parin ensimmäisen kerran jälkeen - minulle oli puudutuksen antaminen. Annettaessa se ylhäälle eteen, jossa minun vaurioni siis olivat, se nimittäin sattuu hammaslääkärin mukaan enemmän kuin minnekään muualle annettaessa, ja sen kyllä huomasikin. Sen verran kovasti piikit nipistivät.
Toisaalta positiivista oli se, että käynnin pahimman paikan uskoin aina olevan todennäköisesti ohi jo alkuvaiheessa eli siis tuon puudutuksen jälkeen, ja itse toimenpiteiden ajan sain olla suhteellisen rentona. Tosin alunperin jännitin eniten noista peruskoulukäynneistäni jäänyttä traumaa tukehtumistunnetta kohtaan hammaslääkärien tunkiessa kaikenmaailman kapuloita kurkkuun.
Tässä tilanteessa onneni oli kuitenkin se, että vaurioni olivat siis edessä, jolloin suun takaosaa ei niinkään paljoa tarvinnut ronkkia. Muutenkin tilanteissa, joissa tuntui tulevan tuo muiltakin elämän alueilta (mm. sisätiloissa sijaitseviin, todella pahanhajuisiin roskiksiin, roskien vieminen) minulle hyvin tuttu oksennusrefleksi, aloin aika hyvin päästä jo voiton puolelle kyseisen ongelmani kanssa.
Uusi, oikea etuhammas, saatiin paikoilleen elokuussa. Mutta: ei välttämättä lopullisesti.
Hammaslääkärini nimittäin sanoi, että "varaudu siihen, että se voi irrota siitä milloin tahansa". "Voi olla, että se pysyy siinä aina, mutta mahdollista on myös se, että se putoaa siitä huomenna, kolmen kuukauden päästä, 20 vuoden päästä tai milloin vain", jatkoi hän. "Siinä tapauksessa edessä on samanlainen projekti", hammaslääkärini vielä päätti kauhuskenarionsa.
Jo sinällään ajatus, että kävisin tämän kaiken uudestaan läpi, kuulostaa sellaiselta, ettei sitä yksinkertaisesti voi - tai edes saa - ajatella (muuten masentuu todella pahasti), mutta myös taloudellisesti uusintaoperaatio tulisi maksamaan suunnileen saman kuin tämäkin. Ja tämän hinta oli sentään parituhatta euroa, jonka suuruista summaa hammaslääkäri kertoi minun täytyvän alkaa kasvattaa sukanvarteen, jos uusintatoimenpiteeseen joskus joudutaan (kasvata tässä nyt opintotuilla sitten yhtään mitään!).
Loppuelämäni jatkuvin toive onkin ehdottomasti se, etten koskaan joutuisi kokemaan tilannetta, jossa huomaan oikean etuhampaani lähtevän paikoiltaan. Siinä tilanteessa tulevaa vitutusta tuskin jaksaisin edes "vitutusketjuun" tulla kertomaan...