Oikeasti huonoa musiikkia julkaistaan jokaisena vuoden päivänä. Tässä Gallupissa olisikin tarkoitus käsitellä sellaisia bändejä/artisteja, jotka ovat keränneet suosiota, mutta silti niiden kanssa täytyy olla huuli pyörällä, että mikäköhän näissä on niin ihmeellistä, että monet ovat valmiita kusemaan hunajaa niiden puolesta. Ja sitäpaitsi täytyyhän näissäkin olla jotain, että nämä herättävät vastenmielisyysreaktion eikä mene totaalisesti toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos täysin yhdentekevinä.
<b>AC/DC</b> - Mitä tästä bändistä voisi edes sanoa. AC/DC on tehnyt uransa aikana kaksi biisiä. Sen toisen (sen hyvän) se teki noin vuonna 1988 ja sillä toisella (huonolla) on täytetty monen monta levyä vuodesta 1975 alkaen. Pienet bonukset siitä, että yhtye on ainakin järkähtämättömästi jatkanut omalla linjallaan vuosisadasta toiseen, mutta ei putoa. Ei sitten pätkääkään.
<b>Aerosmith</b> - 1990-luvun lobotomiaballadeillaan Seppä Ilmarinen valtasi kevyesti paikkansa tällä listalla. Pisti Armageddonin <i>I Don't Wanna Miss A Thing</i>-virrellään uudet highscoret mahtipontisuuden, imelyyden ja oksettavuuden ennätyskirjoihin. Eikä ne muut pöhöballadit (<i>Cryin', Amazing, Crazy...</i>) paljoakaan siedettävimpiä olleet.
<b>CMX</b> - Sanoituksissaan tekotaiteellisuuden uuteen potenssiin nostanut CMX on vihastuttanut jo melkein vuosikymmenen ajan itkuvirsillään ja pateettisilla jollotuksillaan. Erikoismaininta vielä A.W.Yrjänän aivan h..tin ärsyttävästä lauluäänestä. Suomirockin uusin pyhä lehmä, joka yleisön reaktioista päätellen ei voi tehdä väärin. Enkä vieläkään tiedä miltä tuntuu lämmitellä käsiäni palaneiden talojen tuhkassa.
<b>The Doors</b> - Musiikillisesti täysin yhdentekevä ja tyhjänpäiväinen orkesteri, joka olisi kadonnut jo kaikkien ihmisten muistista ilman Morrisonin epäsovinnaista ja skandaalinkäryistä käytöstä. Pieni bonus menee urkuristi Ray Manzarekille, jonka olemus muistutti enemmän peruskoulun opettajaa kuin yhteiskunnan uhkaa.
<b>Dream Theater</b> - Regressiivisen rockin uusin pioneeri on jostain käsittämättömästä syystä onnistunut keräämään itselleen vannoutuneen diggarijoukon. Unelmateatteri on surkuhupaisin esimerkki siitä, miten ylivoimainen soittotaito ei realisoidu mieleenjääviksi ja loistaviksi biiseiksi. Aidosti kiinnostavia melodianpätkiä taikka riffejä saa etsiä kissojen ja koirien kanssa - eikä löydy sittenkään (TJEU - <i>Awake</i>). Petrucci ja kumppanit eivät ilmeisesti tunnista hyvää ideaa, vaikka se tulisi ja koputtaisi heitä olkapäähän. Joku <i>Pull Me Under</i>kin on kuin Helloweenia tai muita teutonihevareita hieman taiteellisemmalla tuulella. DT on auttamattomasti perässähiihtelijänä alueella, jossa Rush ja Queensryche tekivät jo kaiken paljon oivaltavammin ja paremmin.
<b>Hurriganes</b> - Hoonoa enklantia ja puhkikuluneita 50-luvun rokkiklassikkoja kunniassa pitänyt ensimmäinen "oikea" suomalainen rock-bändi on näin myöhäissyntyiselle kuin allekirjoittanut vaikuttanut lähinnä hauskalta parodialta "rankasta rokkibändistä" (vrt. Spinal Tap). Ilmeisesti ne kuitenkin olivat ihan tosissaan ja mahdollinen komiikka tahatonta, vaikka en oikein tahdo uskoa, että joku heittelisi samanlaisia välispiikkejä ("<i>Boys, I'm not homo</i>") kuin Remu vakavalla naamalla. Jos huumoriaspekti oli täysi nolla, niin olisit Remu mielummin lukenut vaikka jonkin hyvän kirjan. Jos Hurriganes oli oikeasti vitsi, niin sitten pojot Remulle vuosisadan silmänkääntötempusta.
<b>Travis</b> - Velttoa, apaattista ja (melodia-aineksestakin) riisuttua pop-musiikkia soittavan bändin nostaa yhdentekevyyden suosta listalle vain yksi asia. Laulaja Fran Healyn ruikuttava ulosanti. Onkohan sillä paskat housussa? Healyn laulu tuo mieleen vanhan Sleepy Sleepers-klassikon <i>Bodia, sporttia ja tsemppistä</i>-klassikon, jossa Markus Heikkerö jakeli kovia elämänohjeita alistuneella äänensävyllä. Erona Travisiin on se, että Heikkerö teki sen (ilmeisen) tietoisena, Healy ei.
<b>AC/DC</b> - Mitä tästä bändistä voisi edes sanoa. AC/DC on tehnyt uransa aikana kaksi biisiä. Sen toisen (sen hyvän) se teki noin vuonna 1988 ja sillä toisella (huonolla) on täytetty monen monta levyä vuodesta 1975 alkaen. Pienet bonukset siitä, että yhtye on ainakin järkähtämättömästi jatkanut omalla linjallaan vuosisadasta toiseen, mutta ei putoa. Ei sitten pätkääkään.
<b>Aerosmith</b> - 1990-luvun lobotomiaballadeillaan Seppä Ilmarinen valtasi kevyesti paikkansa tällä listalla. Pisti Armageddonin <i>I Don't Wanna Miss A Thing</i>-virrellään uudet highscoret mahtipontisuuden, imelyyden ja oksettavuuden ennätyskirjoihin. Eikä ne muut pöhöballadit (<i>Cryin', Amazing, Crazy...</i>) paljoakaan siedettävimpiä olleet.
<b>CMX</b> - Sanoituksissaan tekotaiteellisuuden uuteen potenssiin nostanut CMX on vihastuttanut jo melkein vuosikymmenen ajan itkuvirsillään ja pateettisilla jollotuksillaan. Erikoismaininta vielä A.W.Yrjänän aivan h..tin ärsyttävästä lauluäänestä. Suomirockin uusin pyhä lehmä, joka yleisön reaktioista päätellen ei voi tehdä väärin. Enkä vieläkään tiedä miltä tuntuu lämmitellä käsiäni palaneiden talojen tuhkassa.
<b>The Doors</b> - Musiikillisesti täysin yhdentekevä ja tyhjänpäiväinen orkesteri, joka olisi kadonnut jo kaikkien ihmisten muistista ilman Morrisonin epäsovinnaista ja skandaalinkäryistä käytöstä. Pieni bonus menee urkuristi Ray Manzarekille, jonka olemus muistutti enemmän peruskoulun opettajaa kuin yhteiskunnan uhkaa.
<b>Dream Theater</b> - Regressiivisen rockin uusin pioneeri on jostain käsittämättömästä syystä onnistunut keräämään itselleen vannoutuneen diggarijoukon. Unelmateatteri on surkuhupaisin esimerkki siitä, miten ylivoimainen soittotaito ei realisoidu mieleenjääviksi ja loistaviksi biiseiksi. Aidosti kiinnostavia melodianpätkiä taikka riffejä saa etsiä kissojen ja koirien kanssa - eikä löydy sittenkään (TJEU - <i>Awake</i>). Petrucci ja kumppanit eivät ilmeisesti tunnista hyvää ideaa, vaikka se tulisi ja koputtaisi heitä olkapäähän. Joku <i>Pull Me Under</i>kin on kuin Helloweenia tai muita teutonihevareita hieman taiteellisemmalla tuulella. DT on auttamattomasti perässähiihtelijänä alueella, jossa Rush ja Queensryche tekivät jo kaiken paljon oivaltavammin ja paremmin.
<b>Hurriganes</b> - Hoonoa enklantia ja puhkikuluneita 50-luvun rokkiklassikkoja kunniassa pitänyt ensimmäinen "oikea" suomalainen rock-bändi on näin myöhäissyntyiselle kuin allekirjoittanut vaikuttanut lähinnä hauskalta parodialta "rankasta rokkibändistä" (vrt. Spinal Tap). Ilmeisesti ne kuitenkin olivat ihan tosissaan ja mahdollinen komiikka tahatonta, vaikka en oikein tahdo uskoa, että joku heittelisi samanlaisia välispiikkejä ("<i>Boys, I'm not homo</i>") kuin Remu vakavalla naamalla. Jos huumoriaspekti oli täysi nolla, niin olisit Remu mielummin lukenut vaikka jonkin hyvän kirjan. Jos Hurriganes oli oikeasti vitsi, niin sitten pojot Remulle vuosisadan silmänkääntötempusta.
<b>Travis</b> - Velttoa, apaattista ja (melodia-aineksestakin) riisuttua pop-musiikkia soittavan bändin nostaa yhdentekevyyden suosta listalle vain yksi asia. Laulaja Fran Healyn ruikuttava ulosanti. Onkohan sillä paskat housussa? Healyn laulu tuo mieleen vanhan Sleepy Sleepers-klassikon <i>Bodia, sporttia ja tsemppistä</i>-klassikon, jossa Markus Heikkerö jakeli kovia elämänohjeita alistuneella äänensävyllä. Erona Travisiin on se, että Heikkerö teki sen (ilmeisen) tietoisena, Healy ei.