Tässä yhteydessä voisi tietysti nostaa esiin täysin neverheard-bändejä tai sitten bändejä, jotka ovat saaneet vähän suosiota mutta vaikuttaneet sitä enemmän muihin bändeihin. 60-luvulla The Velvet Underground oli tällainen tapaus, jonka levyjä ostivat todella harvat, mutta ”kaikki” levyn ostaneet perustivat bändin. Toisaalta Velvet Undergroudin musiikki on niin vaikeaselkoista ujellusta, että ehkä se ei olisi ansainnutkaan enempää suosiota.
Nostaisin esille mysteerejä, jotka tekivät helposti lähestyttävää ja mukaansa tempaavaa rockia, mutta siitä huolimatta ovat jääneet vaille suurempaa suosiota.
Ramonesin melkein kaikki tuntevat, mutta harvempi on perehtynyt bändin musiikkiin syvällisemmin. Ramones on edelleenkin kohtalaisesti esillä, kun nykyajan rokkibändit kertovat innoittajistaan. Silti minulle on jäänyt mysteeriksi, miksi bändi ei tehnyt maailmanvalloitusta. Ramonesista olisi pitänyt tulla uusi Rolling Stones, kun alkuperäiset rollaattorit olivat jo väsähtäneet.
Ramonesin ensimmäiset neljä levyä ovat täynnä täydellisiä hittejä, joista ei tullutkaan hittejä. Melodisia, rokkaavia, hauskoja ja tanssittavia biisejä Ramonesilta löytyy vähintään sama määrä kuin Rollareilta. Ramonesissa kiteytyy hyvän rockin idea mahdollisimman yksinkertaisessa muodossa – ja yleensä se on johtanut suureen suosioon, miksi siis Ramonesilta jäi maailma valloittamatta?
Vähän samanlaisia tapauksia ovat 80-luvun jenkkirockin kulmakivet The Replacements ja Husker Du. Kumpikin bändi vaikutti valtavasti 90- ja 2000-luvun musiikkiin. 80-luvulla jylläsivät sukkahousuhevi ja kasaripoppi, kun Replacementsin ja Husker Dun edustama rehellinen ja pelkistetty metelirock ei ollut in. Silti kyse ei ollut mistään vaikeaselkoisesta taiderockista (Sonic Youth yms.), vaan perinteisestä rockräminästä. Ehkä noita vaaralliselta kuulostavia, mutta perustyypeiltä näyttäviä bändejä oli hankala tuotteistaa suuren yleisön suosikeiksi. 80-luvulta lähtien paras rockmusiikki on ollut liian repivää ja rankkaa noustakseen ansaitsemaansa suosioon.