Kerran ollessani, ollessani kerran, viereilevana luennoitsijana, eräällä tunkkaisella yliopistolla. Ei ollut, ollut ei edistyksellistä, ei kapinaa laista minkään, tai niin ainakin kuvittelin, oletin olevan sen niin. Aiheena luennon, luennon aiheena oli: Flow, kultahiput, Proust.
Karttaakseni, keskikaistaista lähestymistapaa välttääkseni, aika kadonnut ollakseni, täydelllinen, tajunnanvirtainen, laitos taiteen. Menen, sinkoudun sinne, demonstroin miten menneisyys tuhoaa nykyhetken, pieksee sen näyttämöllä historiallisen intohimon.
Olisi vaikka, kuinka lannistavaa olisi vaikka, pitkin seiniä olisi kuolavanoja. Luennoistija lopulta läpi seinän rymistelisi, sieltä käsin sitten, naapurina seinää paukuttaisi, metaforan yhden vielä koriintuntuvasti, peräkaneettina toteuttaisi.
Näin hahmottelin, mielessäni hahmottelin....menin sisään ja huudahdin; Combray!
Sali oli, tupaten täynnä oli, pursui sekä tursui, esiin, oli täysi. Pakkautunut, tiivis, oli latautunut, oli syvä. Syvätietoisuus, matka mielikuvien alkulähteelle, oli jokaisella, edessään jokaisella oli nuuskapurkki, rulla ranneteippiä sekä musta tussi. Taululle, taululle joku kirjoittanut oli; HCH, äärilaidan vapaaherra...Sodome et Gomorrhe!
Reikä seinässäkin, jo valmiina oli, mentävä ihmisen, joten riehaantumaan vuoksi sen, myöskään ei pitänyt. Portti, on riitti, toiselle puolelle seinän menin, koputin, koko sali hurraamaan yltyi. Koputin uudestaan, aivan villiksi meni, henki melkoinen, jännite yltäkylläinen, sisälläni jyskäsi, reagoidessa kehon, vielä kerran koputin.
Onkaloa, yhtä onkaloa, tuonpuoleisesta taas saliin, kautta onkalon kulkien palasin, oli maailma se hurmoshenkinen. Kävelin edestakaisin, kuin omenia näkymättömiä, rajasta katon poiminut olisin, roikkuivat ne sieltä poskin punaisin. Tuosta, vielä tuostakin, samassa tuonpuoleisesta sisään astuu, henkilökohtainen hupimestarini, on hän, toden teolla, teolla toden, hahmo tuonpuoleinen.
Murjottuna, resuisena, smokki riekailena ja tuoksuu, kuin olisi rypenyt kaatopaikalla. Ja hahmon tuon, tuon hahmon pitäisi toimia myös, henkimaailman avustajanamme, tyypin saman, tyypin tuon vapisevan. Pitäisi meidät opastaa, marginaalisissa oleville, alueille maagisille, ääreen uhkeimpien sekä kukkeimpien, niittyjen, luokse monumenttien. Kaikkeen, aivan kaikkialle, mihin vaan, mikä tuottaa, tuo vapauden tunteen.
Silloin kun, silloin kun matkailemme, inspiraatioita halajamme, tuokioita kera runottarien sekä muusien. On hyvä, aina kun, liekki runouden, lepatellut on. Hupimestarin, hampaat viimeiset, ovat aivan vinksallaan, sinne sun tänne, sojottaen. Nenästä, valuu verivana, pisarat tippuvat leualta lattialle, on sotkuinen, ilmestys, kuin olisi, aivan ajasta tästä ulkopuolinen. Minä tiedän, sen kärsivän, lähdönjälkeisestä depressiossta, minäkuvan vääristymisestä, on kuin olisi, maan tasalle räjäytetty kerrostalo olisi.
"Oli melkoiset, melskeet, sessiot, melkoiset oli...yltyivät, sitten vielä, yltyivät, tekivät niin"; se itseään ilmaisee, kaivaa samalla povitaskuaan, ojentaa meille sieltä kirjekuoren, tapahtuu kaikki tämä, kuin hidastettuna, hyvin kivuliaasti.
Se oli ollut, myyttisten ihmeiden tunnekylpylässä, oli siellä, takaumat todeksi sekä tulevaisuuden torjunta, henkinen teemaviikonloppu. Ääressä tilttiliukumäkien, yhteen oli iskeytynyt, täydellinen toivottomuus, ehdoton vaihtoehdottomuus sekä fanaattinen kieltäminen, nykyhetken fanaattinen kieltäminen, Oli menty, aina hulluuteen asti, kieltäytymisessä, kieltämisessä, oli menty, hallittu pääomia, otettu torjuntavoittoja. Kun oli edistytty, saatu se sama tunne päälle, kuin joskus aikoinaan, toteutettiin joukkotanssit, samalla kun, kaikuttimista tuuttattiin ilmoille HCH:n ulostuloja. Loihdittiin, siellä siis esiin loihdittiin, performansseja mitä mielenkiintoisempia, oli erilaisia eläinhahmoja, sekaannuttiin huolella, lopulta, nukuttiin roskiksissa.
"Niin, eheydyitkö, tapahtuiko sitä, eheytymistä?"; kysäisin, samalla kirjekuorta silmäillin, oli siihen rustailtu: Punk&Poetry!
"Ehkä enemmänkin, kehkeytymistä...tuntuu siltä, aivan kuin, jonkin minussa kuhertelisi. Taidan, tekisi mieli, tuikata itseni tulee, on jotenkin, pakonomainen tarve, halu, siihen."
"Aivan, prosessi on monisyinen, pääasia lienee, että nuolee liekki jonkinlainen. Tulee mielleyhtymien, muistikuvien vyöry."
"Nippelin, nyanssien, lähtöjen, hahmojen."
"Olettanen, että viimeinen lähtösanakirja pystyssä olit, Southern sekä Northern Jr.D, sihisten sekä tuhisten, tapissa aina vain."
"Simone, sinä ymmärrät minua. Korvissa kaikui lopulta vain, silti kohoumaa puski ulos minusta edelleen ain."
Samalla, lomassa vuorosanailun, availin tuota kirjekuorta, sisältä ilmestyi pieni kirjanen, uskokaa tai älkää, sen nimi oli: Bongailitko, oletko nähnyt! Shamaani johtava, haluaa tietää, se haluaa kuulla, se penää, se vaatii, on himokas, haluaa, elää mukana haluaa. Onko kirjanen tuo, tarinankerronnallinen Madeleine-leivos, tässä, tarinassa tässä? Sitä samaa toitottavaa litaniaa, se tapauksessa jokaisessa on, etenee se kysymyksestä bongailitko, kysymykseen siihen, nähneet olemmeko, oletteko nähneet. On vire sen, hyvin taiteellinen, on takana sen, nero sekä mielipuoli.
Tartuin kynään kuoreen siihen kirjoitin: Läpi preerian painettiin, leijaili ilmassa, pistävä tuoksu lietelannan, olimme sydänmailla Dubin, tuli BC, ei ollut boxlasesonki vielä startannut..mutta North Vancouver Warriorsin sekä Calgary Bantam Flamesin matsissa, sykki aistikkaasti brawl. Hetken ohikiitävän kuvittelin, ryöstäytyvän sen villiksi täysin, osallistuvan vielä siihen lehmien sekä sikojenkin...
Luovutetun murusen tuon, jyväsen tiedon sekä taiotun kuvauksen, luulisi täysin vauhkoksi piiskaavan tyypin sen, hyvin, hyvin seikkaperäisesti, metsästykseen kohoumien omistautuneen. Aikamatkailuun hurahtaneen, syväntuntemuksensukeltajan, mukaan kirjekuoren hupimestarin pistin, ohjeeksi annoin, ääni rummun kyllä, maakuoppaan oikeaan johdattaisi. On sillä, veijarilla siellä, Paul Higginsin kuva, seinallä kuopan, hyvät bileet aina, kirves-ja lapiohommia, Ontario`s Finest!
Higgy, hullu urkuri, urut hulluuden, oli liiga todellakin, todella iso, isot oli, jos jätkiä kaltaisia hullun urkurin siellä veteli. Tasokasta,elämyksenomaista maisemaa, mitä tasokkaampaa liigaa, sitä korkealentoisempaa kohoumaa, hurmoksellisempaa kukkulaa, ei ole ihme se, että runoudeksi saatossa ajan, nostalgia muokkaa kaiken sen. On sillä, pellolla sillä, avomaan leikkokukkaa viljelyssä, hyväksymme kaiken, visiirinaamaisuutta vain emme.
Ei ole,
ihme,
ole,
se ei,
ihme,
laisinkaan.
Vaan,
ilmetty Ihme,
on se,
on hedelmä,
suurehko,
maukas,
on puu,
sitkeä,
erittäin talvenkestävä.
Olet unissa,
kaipaan sinua.
Salissa on haltioitunutta, otan sen niin, teippaan ranteet, huuleen pyöräytän, palaa, HCH Rengaan. Tai mihin vaan, mutta nyt, kadonnutta aikaa etsitään, legendaarisen vaikeaselkoisia, vaikeasti tulkittavia ollaan. Taide, taiteilija, on hämmentävän yliluonnollinen...Go him Higgy, Go him!