Still HCH; Where have all the Gongers gone?

Kaikki on mennyt ja suo lohduttoman syvä, mutta nousemme muistojen vuoristorataan ja matkaamme taikaluudalla nostalgian alkulähteille. Noituuttahan se oli ja mistä muuten tämä usko, nämä polttelevat muistikuvat?

Soo kevättalvella 1989 ja hyytävän valkoinen Sault Gardens. Välittömät kananlihat ja vapisemme innostuksesta kuin nuoruutemme päivinä. Se oli perinteikäs lato, väkivaltaisuuksille omistettu kehä ja häkissä vuodatettu veri tihkui areenan seiniltä.

Vihamielinen ilmapiiri, runoilun alkulähde ja oiva paikka lähtöbongailulle. Ja kuka muukaan kuin Houndsin Troy Mallette on se, joka astuu esiin ja käynnistää illan moottorit. Silloin kaikki tarinat lähtivät sekä johtivat punaviivalle ja Mallette sekä Wolvesin Terry Chitaroni sanailevat punaviivalla.

Pidättelemme hengitystä ja tiedämme vangitsevamme kohta jotain suurta!

Kipinät sinkoilevat, siirrytään miekkailuun ja sitten illan kattila kiuhuukin jo yli. Pohjoisen paikallissota ja olennaiset hahmot rooleissaan. Alkukantainen hurmos täyttää hallin ja savun hälvettyä näytelmä saa villin luonteen. Wolvesin Kevin Grant riehuu sinkoilen ja toteuttaa mielipuolisia päällekarkauksia.

Suorittaa tämän mukaansatempaavan kujajuoksun paitansa menettäneenä ja lopulta päätyy toisen linjurin sekä Denny Lambertin selättämäksi (kuva tästä oli Soo´n lehdessä seuraavana päivänä). Näin historiallisena näkökulmana joudumme harmittellen toteamaan, että Mallette sekä Grant eivät kohdanneet tämän kuningasluokan paraatimarsin aikana.

Toki pystyimme uhraamaan tälle vain toisen silmämme, kun toinen seurasi Shannon Boltonin sekä Peter Fiorentinon monivaiheista välienselvittelyä. Brawl kuin brawl, yksi monivaiheinen vaaditaan tai jää nerokkuus saavuttamatta. Ei soi nostalgiat urut kirkkaasti tai satele kultahippuja ylle

Ensimmäisessä tanssissa Fiorentino nuijii sekä pieskee Boltonin jäihin. Huikeaa heittäytymistä häneltä ja Fiorentino sydämellään mukana karkeloissa. Ulkopuolisuudessa ei ole suuruutta. Veriseksi tatuoitu Bolton riisuu kamansa ja palaa takaisin. Toisessa otoksessa yltiöpäisen raivokas toe-to-toe ja kohtauksen terävimmässä tuokiokuvassa Fiorentino pitää kiinni Boltonin hiuksista.

Fiorentino jää tässä kuitenkin alakynteen paidatonta taistelijaa vastaan ja Houndsin jätkät hyppäävät sisään. Bolton uhkuu sekä puhkuu, se on täysin mukana tarinassa ja veriseksi mössöksi isketty naamataulu loistaa jäällä kuin majakka.

Vieläkin isnpiroivaa materiaalia tämä ja lopulta kaksi Wolves taistelijaa poistuvat hallin päädystä. Molemmat gladiaattorit yläkropat paljaina ja yleisön ruoskinnat sekä hehkuvat vihat yllään. Me HCH, olemme siinä ytimessä ja heitämme ylävitoset vertavuotavan Boltonin kanssa. Se raivopää huutaa kuin eläin, kuin sikaa tapettaisiin ja jotain tyylikkään saatanallista siinä hetkessä oli.

North Bay palaa O:n lähtökartalle, sille vesitetylle, häpäistylle ja raiskatulle. Ei syki, missä bum bumit?

Keväällä 1987 Cents veti O:n finaalisarjassa ja ai saatana, se oli kehäväkivallalle omistautunut kaupunki. Nostalginen utu, vastassa Gens ja jengit olivat silloin jengejä, illat iltoja.

Mike Hartman kolannut edellisessä Gensin Jeff Hackettin ja sarja ei ole sarja, ennen kuin maalivahti on kolattu. Jännite kihelmöi sormenpäissä ja sähköisyyden aisti ilmassa. Tämä on lupaus lähtöseikkailusta.

Sarjaa matkaa pohjoiseen ja Cents heittää avausviisikkoon Hartmanin sekä Troy Crowderin. Panokset ovat katossa ja tällä parivaljakolla sitten myöhemmin se nerokas väärinymmärrys Show´ssa.

Shane Doyle liukuu Hartmanin viereen ja tämä pari on lukittu. Greg Watson toisella puolella Crowderin kanssa ja siellä kipinöi. Kattaus henkii silkkaa huikeutta, se kiehnaa kylkeä vasten ja lähtöhampaan kolottelu ei ole kohta enää murheena.

Sitten muutos juonikulussa. Dean Morton ui viivalta sisään ja ottaa lammen ison kalan. Crowder tuhoaa sen, tuhoaa murhaavalla oikeallaan ja haudankaivajat ilmestyvät kuin tyhjästä. Kaunista!

Toisaalla Doyle sekä Hartman lähtevät ja mikä kiivaan tikittävä toe-to-toe. Doyle vasurilla, Hartman oikealla ja sykkivä vuoropuhelu lähietäisyydeltä. Tanssi päättyy Censin penkin eteen ja Hartman saa osakseen rakkautta. Tämä lähtö oli ympäripyöreä, mutta Centsin sotilaista se on luettavissa...Crowder sekä Hartman hakivat hurmoksen.

Kananlihasta kananlihaan ja hekumalliset bum bumit!

Hartman hakee yleisöä mukaan matkalla boksiin ja viime kädessä, tätä on otteleminen. Taulussa legendaariset 0.03 ja 59.57 jäljellä, joten illan lähtötarina tulee jatkumaan...

Runkosarjassa ehkä köykäisemmällä kalustolla, mutta keväällä mukana kaikki hullut, heittäytyjät sekä rautanyrkit. Innostavaa ajankuvaa ja lohduttava käsi olkapäällä.

Entinen yliopistopoika Greg Polak oli Gensin ottelevassa ja oliko sitten nussinut sekä dokannut tiensä ulos yliopistosta? Koutsi heittää sen häkkiin, ottamaan Crowderin ja taas kihelmöi sekä polttelee.

Kintaat kiekon myötä jäihin ja Crowder pahoinpitelee sen. Sen rajanylittäjä turistin ja mikä hieno äijä tämä Polak oli? Silkka heittäytyjä, huikea mukanaeläjä!

Sitten valokeilaan Watson ja pieni sisupussi, mutta tähtitieteellinen viihdearvo sekä läsnäolo. Se ajokoira kolaa kuola valuen Centsin John Reidin ja kuitattu kolaus, se tekee sarjasta suuren.

Kattilat kiehuvat yli, teepannut viheltävät ja muutama sihahduskin ehkä seassa? Rich Stromback sekä Tony Joseph hakeutuvat keskiympyrään, lähtökulttuurilliselle paraatipaikalle ja ottavat O:n lähtöhistorian klassikon.

Molemmat heittävät pommia matkaan oikealla ja Coxe vastaan Rouse, vitun Coxe vastaan Rouse. Maratoni, lähtövuoren valloitus ja vuoria siirtävä mukaansatempaavuus.

Meissä eli varmuus, Gensin penkki tyhjenee ja Gensin penkkihän tyhjeni 80-luvun nostalgiassa usein. Ei tällä kertaa, isossa Ontarion sarjassa ja jos muistamme oikein, kyllä sitten Memorial Cupissa.

North Bay siis palaa ja ehkä pitäisi ottaa nostalgiatrippi. Ei siis taikapölyä, Higginsin sekopäisyyttä tai Flemingin voimapullistelua vaan lähtöorientoitunut matka pohjoiseen. Päälle Houndsin "Mallette 20" ja joku kusisi niskaamme...ai niin, vaisu 2013!

Kauhugallerian tähtiloisteista kimaraa ja bench clearing brawl OS Platersin sekä Centsin matsissa. Sukellammme nostalgiseen utuun ja näemme Shawn Antoskin kommentoivan tanssiaisia telkkarissa. Siellä ei kauhistella, Antoski ei ole siellä syytettävänä vaan yksityiskohtaisesti raportoimassa tapahtumien kulkua.

Imemme jokaisen sanan ja sisäistämme kuvanmateriaalin kiistattoman huikeuden. Illat olivat uskomattoman rajähdysherkkiä ja sellaista apinaa sekä pyöreän kopin asukkia samassa häkissä, joten tuskin tuota voi ihmeeksi laskea.

Platers ja Cents, taas yksi Gongshow Ontariossa. Jason Beatonin sulake kärähtää, kupolissa pimenee ja hulluus puskee pintaa. Tätä tapahtui usein ja Beatonin jokainen vaihto saattoi olla portti mitä villeimpiin seikkailuihin. Silkkaa arvaamattomuutta, heittäytymistä tämä jätkä.

Siinä oli jotain lohdullista, nähdä "Beaver" alkulämmössä ja se oli kuin antaumuksellinen katse silmiin. Tämähän oli harvinaista, sillä se vietti pitkiä pätkiä hyllyllä ja potkittiin sitten kokonaan ulos O:sta.
Se oli kuolaava elukka, joka ei pelottanut ketään suoraan aloituksesta. Sen läsnäolo kuitenkin tiedettiin ja erityisesti tunnettiin, kun se iski keihäänsä poikki niskaasi.

Sitten loogisuus astui kuvaan ja Platersin Ray Edwards syöksyy sisään penkiltä. Tuo ratkaiseva, ensimmäinen siirto ja ne saappaat, jotka vain pitää täyttää. Edwards ja Beaton, mikä nostalginen pari...mikä hahmojen puhuttelevuus!

Ei saanut Beaton syöksyillä siellä omiaan ja olisi varmasti vetänyt helvetillisen kujajuoksun, täydellisen hullunringin. Toinen vastaava hyöki penkiltä niskaan ja veti sitten perässään Centsin penkiltä Antoskin sekä John Van Kesselin.

Antoski vastaan Jeff Cantlon ja leimuavan tulinen tiltti. Antoski murjoo, jyrää sen yli ja pieksee kuin koiran. Cantlon ottaa kyydit, mutta rooliinhan se oli puettu ja haki pois brawlin isoimman kalan.

Tuskin siis uikutteli ja penkkien tyhjentyessä kaikki säännöt lentävät romukoppaan sekä hulluus puhkeaa kukkaan.

Soo syksy 89 ja joku lauantai tai sunnuntai. Herkkupotti, lottovoitto ja NF Thunder pohjoisessa. Ei saatana, sitä kutinaa ja odotusta.

Tunnemme historian, lähtötarinan juonenkäänteet ja "Wild Bill" joukkoineen bongattavissa. Tää on meen mesta ja sitähän se epäilyksettä oli. Hyytävän vihamielistä ja oivaltavan väkivallanjanoista. Sault Gardens ja vain "Barn" Windsorissa oli näillä mittareilla legendaarisempi lätkäluola.

Alkulämpö ja siinä killumassa Thunderin päädyn plekseillä. Se ei ollut enää varsinainen klassikkoryhmä nostalgikolle, mutta silloin puri kuin hyeena ja historian painoarvoisin kiekkotermi livenä.

Ph.D!

Paul Laus sekä Brad May siinä ja se kuka ojentaa minulle kiekon, Andy Bezeau! Innostui kai niin huuteluistamme, siitä lähdönjanosta ja olennaisten hahmojen diggailusta.

Olimme koko matkan maalailleet sitä penkkien tyhjentymistä ja kokea jotain sellaista livenä, paskat mistää kolmen kimpoista. No, eivät ne tyhjentyneet ja muistorikas iltapuhde kuitenkin.

May vs Lambert
Bezeau vs. Muir
Benn vs Ferguson

Viimeinen helmeilevän nerokas ja pari nousevaa, tuolloin tuntemattomampaa kulttihahmoa. Bezeau ja Muir taas kipinöivä, taisivat molemmat ottaa misconductit jälkilöylyistä. May taas, se oli May ja hoiteli kahden käden tyylikkyydellä Lambertin.

Silkkaa lähtöiloittelua ja harmillisesti LaForge ei nähnyt mustaa, ikimustaa ja tyhjentänyt penkkiään.

Andy Bezeau ja O, ne nyanssit, ne nyanssit ja ''Can you fight kid?'. Eka treenimatsi campin jälkeen ja näin Bezeaun mukaan LaForge kuiskasi tulokkaan korvaan. Osasihan se, halusi myös ja ulvoi kuin susi sekä kuolasi kuin Sasha Grey.

Viihdemomentti hiottuna äärimmilleen ja kupolissa valot räpsyivät, ollen enimmäkseen pimeänä. Muistamme sen televisioidun matsin ja ei vittu, ei tälläistä voi käsittää nykypäivän mittareilla.

Hamilton vastaan NF ja yhtä kananlihaa sekä bum bumia. Ilta ei antanut armoa ja kyydit olivat huikeat. Mahony ja Bezeau, mikä täydellisyyttä hipova pari...herkistymme aivan.

Siellä ne kaksi sekopäätä tuulettelevat ja vetävät show'n äärimmilleen. Villiä, railakasta ja vapaata. Inspiroiva tuulahdus ja tekisi mieli teipata ranteet sekä rynnätä takomaan säkkiä.

Ulvoa kuin susi ja kuolata kuin Sasha!

Kevin Mahony oli harvinainen bongaus, se oireili, oli aina hyllyllä tai jossain laataamossa. Nämä kaksi oli sitten päästetty telkkariin ja ei tälläistä vain voi suhteuttaa nykypäivään.

LaForge oli juuri saanut fudut ja näin NF pannasta sekä ruutuun. Näin muistelisimme taustatarinan menneen ja saatamme olla väärässäkin. Liian kauan tässä lähtökapselissa ja sumentaahan se kirkkaimmankin lyhdyn.

Televisioitu kohtaaminen Houndsin kanssa oli vienyt LaForgen koutsaamat ryhmät pimentoon ja se näki kielloista huolimatta mustaa, ikimustaa. Tyhjensi penkkinsä, kuten monta kertaa aiemmin ja sormi vain sattui lepäämään liipasimella.

Mihin rehu-emppu karvoistaan?

No, tuttua tarinaa tuo ja pois itsestäänselvyyksistä, syvempiin vesiin. Tuo alkulämpö Soo´ssa ja poissa olollaan kummitteli Adrian Van der Sloot. Täydellinen mörkö, joka näytti siltä kuin LaForge olisi sitonut sen nauhatkin.

Halusimme ja janosimme, mutta se ei ollut mukana ja voimme kuvitella miten se riuhtoi pettyneenä pakkopaidassa bussin tavaratilassa. Olimme nähneet miten Knightsin DeBrusk murjoi sen, runnoi pannukaksi ja musersi rusinaksi.

Van der Sloot nieli tämän ja liukui boksiin kuin olisi lähdössä pelottelemaan mummoja. Se oli LaForgen lemmikki, yksi nuhruisista täsmäaseista ja pudotteli lapasiaan 1989 finaalisarjan alkulämmöissä.

Haki tanssipartneria ja se olisi ollut tanssii mörköjen kanssa. Tämä meni Petes koutsi Dick Toddin tunteisiin ja se purki pahaa oloaan mediassa. Tuo sama Todd, joka kimppuun LaForge lähetti Brad May ja tämä painoi laidan yli sinne Petes penkin taakse.

Nyt helmeilee ja poreillee, mutta harmillisesti ei HCH:lle nannaa. Emme saaneet iloa bongailla Van der Slootin hanskatonta suorittamista livenä.

NF 1988-1989 ja Vial, Laus sekä 54 otetun lähdön May. Sitten Van der Sloot sekä Mike Berlet. Siis Kuka?

Boxlan sekä Jr.A:n nostalginen sekä vimmainen himonekkaaja. Eli otellakseen ja otteli elääkseen, joten näitä tyyppejä rakastava LaForge antoi muutaman sauman O:ssa ja veti Berlet jopa 89 finaalisarjassa.

Eikä pelkästään ollut läsnä vaan esiintyi myös hanskattomana. Kohtasi Paul Mittonin ja ai, tätä nostalgian huumaannuttavaa kosketusta, tekisi mieli kylpeä siinä.

Unohtaa kaikki ja elää vain hetkessä, kun Mitton sekä Berlet kohtasivat toisensa O:n finaalisarjassa.

Se ei ollut edes mikään huikaiseva tiltti. Kolisi kuitenkin hattuun ja maa tärisi jalkojemme alla.

Mitton ja klassinen, tyylipuhdas ottelija. Se oli kuin ohjelmoitu ottelemaan ja poimi lähdön kuin lähdön pois. Ei valikoinut, se oli kaikkiruokainen ja menohalut aina tapissa.

Eräs ilta Soo´ssa ja se raapusti matsin jälkeen meille nimmarin. Tsekkasimme sen käsiä ja siitä ei olisi ollut käsimalliksi. Se oli luotu ottelemaan ja tuo nimmari on tallella edelleen.

Se oli kohdannut Glen Johnstonin sekä Bob Boughnerin, eli ottanut tuplatanssit ja tanssinut tiensä tähtiin, HCH:n tähtiin.

1989-1990 ja televisioituna Gens vastaan Petes. Sillkkaa hulluutta ja meneehän se villiksi. Penkit tyhjenevät ja joku hakkaa jonkun kupolia jäähän, murskaa sen kuin melonin.

Jotain tälläistä maalailimme ja olihan siinä maalivahtien tiltti, aina yhtä palkitseva ja sykähdyttävä. Ei hiivitä portaikkoon vaan nukutaan puoleen päivään yhdessä, John Tanner vastaan Kevin Butt. Keskiympyrässä, olkaa hyvät!

Gens dominoi, tyhjensi kenttää ja sieltä oli Banika, Armstrong sekä O'Hagan sisällä. Mitton istui jo laidan päällä ja olihan se kouriintuntuva lupaus seikkailusta.

Tule saatana, me huusimme!

Tärisimme ja kuolasimme, elimme hetkessä ja olimme sydänjuuriamme myöden mukana.

Sitten maalivahdit lähtevät kohden keskiympyrää, varastavat huomion ja tuhoavat tuon lumovoimaisen, ainutlaatuisen hetken kirkkauden. Siinä hetkessä, olimme olemassa...

Mitton ja aika kiittää, vuodet vierivät. Detroit Compuware ja se on siellä laajennus jengin OA kapuna.

Rajasota, Spits sekä Knights. Haetaan ilmeeseen johtajuutta, kovuutta, sitoutumista sekä halukkuutta ja kaikkea tätä tarjoaa sekä tuo Mitton.

Se veti vain yhden sesongin ja loi kasvot sekä ilmeen. Antoi lapasten levätä jäässä, veren vuotaa valtoimenaan ja nenien lojua poskilla.

Mitton, se on alueen yksi rakastetuimista sitten Probertin ja Kocurin. Aina valmiudessa ja otti turpaakin, mutta löi ja löi.

Boom boom, Baby!

Harmi ettei se raapustellut tuota, mutta Petes tape 1988-1989 ja Mittonin signaus. Ei henkilökohtaisesti, mutta välikädellä tuolta Detroitin kaudelta.

Toinen pääosanesittäjä Domi, se ei olisi kiinnostanut.

Maailma oli selkeä, se kävi järkeen. Kintaat lepäsivät jäässä ja joskus tyhjenivät penkit.

Lähdöt olivat itsestäänselvyys, bench clearing brawl harras toive ja sitten nämä kontaktihäiriöiset.

Niitä oli ripoteltuna pitkin poikin liigaa ja jännitys kiiri pitkin selkäpiitä, kun taivaankappaleet olivat suotuisat ja pakkopaidan nyörit aukenivat.

Alan Lake, tuo friikki blondi. Varasti show'n pelkällä läsnäolollaan, hahmonsa purevuudella. Se oli kuin olisi juuri karannut sirkuksesta ja sen otteiden seuraaminen, kuin karkaisi sirkuksen mukaan.

1987-1988 ja Lake tulee "Barnissa" yli laidan, tulee sieltä kuin nuori ori ja puskee elämänsä vimmalla, elämän riemusta kiehuen.

Vapaus, mikä nautinto ja se niittaa poikittaisella Spitsin Mark Kurzawskin, hyppää poikittainen edellä sen niskaan.

Täydellistä!

Hahmojen nerokkuus loukkaa tapetteihin hukkuvia ja puhdasta folkloristiikkaa, silkkaa korvakarkkia.

Lake, preseason 1986-1987 ja Soo. Se kilipää ottelee kolmesti ja poistuu häkistä villisti tuuletellen.

Tuota kutsutaan pankin räjäytykseksi ja vei holvista rotanmyrkytkin. Mekin haluamme poistua villisti tuuletellen ja olisi ollut silmäkarkkia kuin biittiä ylähuuleen pöyrittelevä nainen.


Lake ja yksi O:n historian villeimmistä illoista. Kaksi poliisia painaa sitä jäähyboksin nurkkaa vasten ja se riuhtoo siinä yläkroppa paljaana, höyry puskee ulos sen korvista.

Kehässä leimuaa bench clearing brawl ja Lake on juuri vetänyt elämänsä vaihdon, vetänyt sen bench clearing brawlin sykkeessä.

Rangers vastaan Cents,1986-1987 ja Laken hullunrinki, viileää murhaa.

Lake, playoffs 1987-1988 ja yksi potku "Barnissa", yksi potku liikaa. Tuossa on ovi, hyvästi!

Tuo vimmainen, friikki blondi ja päätyikö se duunaamaan homopornoa? Ei, vaan heittelemään emakon raatoja kuin rättejä. Dub, Dub, Dub...

Älkäämme myöskään unohtako, emme ole nähneet sen koskaan häviävän. Se veti kahdella kädellä kuin kone ja heitti hirmuiset rallit, tarjosi kyydit.

Lake vastaan Bullsin Crowder, tuo oikean käden moukari. Sirkuksesta karannut vie sen ja vittu, tuollaiselle ovea?


Hullunringit, nuo myyttiset, mytologiset. Kun hulluus on viritetty äärimmillee ja tullaan isosti.

Tullaan isosti ja otetaan tila haltuun. Higginsista Laforgeen, kun hulluus viritetty äärimmilleen.

Kugel, kun tullaan isosti ja tyhjennetään koko kenttä.

Tullaanko vielä isosti?

Lake, onneksi emme kohdanneet sitä, menneet nöyränä pyytämään nimmaria. Se raivohullu peto olisi purrut kätemme irti aina olkapäätä myöden.

Puhumattakaan siitä, että meillä olisi ollut joku tyttö messissä...


Featherstone, sitä sinisilmä blondi kenkäisi luistimellaan ja toinen show'ssa, kovempi paskat missään.

Spits tuohon kevääseen kolme kertaa 4-0 ja kaikkien aikojen suurin mestaruusjengi, suuren suuri jengi.

Geoff Benic ja kuka meistä, kukapa meistä poloisista? Ottaisi LaForgen Steelhawksin ykkösiskijän ja tuhoaisia sen ounasteltavan uhon, vihan, raivon ja Ph.D mentaliteetin.

Sarjan ekan matsi ja Benic ottaa Lausin, huikeilla panoksilla. Jätkät vetävät raivolla ja Benic upottaa oikeaa pommia sisään, pistää hanat vuotamaan.


Yksi painoarvoisimmista lähdöistä, joka koskaan on Ontarion lähtöarenoilla vedetty. Hamilton hulluutensa piikissä ja vitut mistään Youngbloodeista...

Benic ja tuotannon jalokivit, ydinteokset. Joissa Home kohtaa Cocteaun, pommit putoilevat kupoleihin ja usva vietttelee meidät huuruiseen tajunnanvirtaan.


1986-1987 ja Hamiltonin Vial. Kaksi taistelijaa, toe-to-toe aina aamunkoittoon.

Tuo oli Benicin tyyli ja oikea tulitti, kunnes viikatemies koputti olkapäähän.

Tämä tiltti, huikea merkkipaalu O:n lähtövirrassa ja ankaran väreilevä helmi.

Nostalgian kultahippuja sataa yllemme. Bum bum, olemme nuorallatanssija.

Täällä me olemme, etsimässä kadonnutta lähtökulttuuria. On vuosi 1988 ja maailma on parempi paikka, kaikkialla otellaan. Musta silmäkulma, se on aina muodissa.


Benic vastaa Knightsin Jim Sprott, Windsorissa. Nämä kaksi jengiä, mikä paikka otella!

Se lataus, jännite ja polte. Tekisi mieli juosta ulos, tuuletella villisti ja pyytää ensimmäistä vastaantulijaa sylkemään meitä kasvoihin.

Benic nuijii Sprottin jäihin oikeallaan. Pahoinpitelee sen, satuttaa sitä.

Satuttaa henkisesti ja se luikkii kuin uitettu koira boksiin, korppikotka liitelee kehän yläpuolella.

Me tärisemme, aistimme väkivaltaisia purkauksia ja huudamme, Benic yli DeBruskin.

Sprott veti käsittämättömän pitkän uran. Emme voi käsittää, miten ihmeessä se toipui tuosta?

--- VAROITUS: SEURAAVASSA LUKIJAN MIELIPIDE ---

Harvemmin näkee mistään kiekkosarjasta tehtävän historiallisesti ja faktallisesti näinkin rikasta tekstiä. Haluan välittää HardCore Hooliganille suuret kiitokset tästä ketjusta karate Maurin viimekautisin sanoin: tämä on loistavaa matskua.

--- LYYRISEN KONEKIVÄÄRIN SARJATULI JATKUKOON ---

Herkullisia tuoksuja lähtökeittiöstä ja herähtäähän siinä vesi kielelle. Mitä se HCH siellä kokkaillee...


1987-1988, Windsor ja Benic vastaan Domi. TKO!

Pikainen tiltti, mutta tunteet vellovat ja adrenaliini virtaa.

Lähtöjen viihdekäyttöä ja hienovaraisesti kananlihasta sydämen bum bumeihin.

Benic pudottaa sen muutamalla oikealla ja Domi elehtii kuin vetäisi jotain pantomiimia.

Me ärsyynnymme, se ärsyttää meitä edelleen ja saamme ihan ihottumaa tästä.


Benic yksi näistä, jonka olisi luullut joskus esiintyvän show'ssa. Siis tuossa aikalaiskuvassa ja se esiintyi aina edukseeen, operoi kuin lähtömaestro.

Katsomme kalenteriin, on helmikuu, 1988. Myrsky on nousemassa ja ilmassa väreilee, joten teipit ranteisiin ja vaseliinit silmäkulmiin.

Benic vastaan Lake Kitchenerissä ja otamme tämän vastaan asennossa seisten, lähtöuniformuun pukeutuneena.

Sirkuksesta karannut hallitsi itsensä kintaiden pudotessa, Se heitti hiottuja kahden käden sessioita, terävää ala- ja sivukoukkua.

Benic ei ollut varsinainen kilipää gonger, mutta lapasten pudottua homma oli silkaa vankilaraiskausta. Se takoi oman kätensä tai vastustajan naamarin palasiksi.

Tässä viitekehys ja aika pysähtyy, maailmankaikkeus huokaa. Tuo taianomainen hetki, kun näet lähdön nousevan. Se kouraisee syvältä, se tivaa, se vaatii.

Benic takoo, se pistää moukarin heilumaan ja ei epäilystäkään, se janoaa verta. Hetken näytti, se syö blondin elävältä.

Lake pitää paketin kasassa, saa vasurin vapaaksi ja heittää koukun leukaan. Benic nielaisee, sen koko kupoli nytkähtää taaksepäin.

Tuomarit otetaan sisään, zamponiskuski tööttäilee villisti ja me olemme runoilleet ranteemme täyteen.

Lähdöt, jotka karttavat päivänvaloa. Lähdöt, jotka ovat silkkaa perimätietoa. Joista puhutaan ääneen vain pimeissä, pyöreissä kopeissa, niissä pehmustetuissa.

Sieltä kaikkuu syvä mongerrus, Benic...Crowder...North Bay...syksy 1987.

Sieltä se kiirii, tuo tuskainen paatos. Lähtöfanaatikon sielua jäytää ja kysymyksistä suurin painaa mieltä. Olivatko nämä riivatut läsnä, heiltäkö nuo nostagiset savumerkit lähtötaivaalle?

Benic vastaan Crowder, panoksena vyö. Molemmat ottelijat primeikäisiä, ei alaikäisiin sekaantumista tai alaikäisiä sekaantumassa.

Tinkimättömän tiukkasanainen vuoropuhelu oikeilla ja painoarvosta reikä jäähän.

Historiallinen reikä, 17-vuotiaana otetun vei Crowder. Toki Benic on tuo jälkeen tatuoinut, kuohinnut ja perseraiskannut jätkiä liukuhihnalta.

Loppuotoksessa Benic pistää vielä postia matkaan, se on elinvoimainen. Crowder ei pyri enää palauttamaan. Se ei vastaa, puhelin vain soi.

Näin kertoo tuo utuinen mongerus, se on kuin salakirjoitusta ja lähdön olemus varjoisa mysteeri.

Miksei kukaan vastaa puhelimeen, se on soinut tuolla käytävällä jo vuosikausia...

Haloo, haloo. HCH täs, ai Wolves Soo´ssa. Toki mä lähden.

Preseason 1988-1989 ja perusidea kantoi, kymmenkunta lähtöä ja osa jatkaa, osa pakkaa.

Itsestäänselvää ja nyt siitä on tullut hukkakauraa. Punainen lanka on katkennut, jarrut lyöty puuroon ja paskat me nykypäivänä istuisimme montaa tuntia autossa preseason neppailun tähden.

Silloin Wolves sekä Hounds olivat haalineet kaikki kulmakunnan öykkärit ja menohaluiset. Mitä enemmän kuolaa suunpielissä, sen parempi.

Tanssikengät messiiin, leirille ja onnekkaille sekä tarpeeksi hulluille ehkä pari preseason matsiakin. Muutamille ehkä koko lätkätaipaleen upein ja muistorikkain kokemus, otettu lähtö O:n treenimatsissa.

Ei nimiä selässä tai tietoa laheskään kaikista. Se oli kuitenkin vimmainen lähtöparaati ja haukoimme innosta puhkuen henkeämme.

Vau, olemme ytimessä. Istumassa lähtöpilven reunalla ja seurattavana tuo kiva leikki, seuraava pari uunista ulos.

Tuo matsi ja Dan Ferguson. Mielikuvat ottavat valtaansa, olemme yhtä pähkinää ja eihän tässä auta muu kuin hypätä parvekkeelta.

Vetää teipit ranteisiin, heittää biitti huuleen, riisua vaatteet, hypätä ja ulvoa kuin susi.

Tältä sen pitää tuntua, sen pitää potkia ja johdattaa mielipuoliseen kuohuntaan, sisäiseen kiehuntaan.

Ferguson, se tuli kehään ja töni, tuuppi, kopautteli sekä ajoi. Unohti kaiken muun, turhan ja keskittyi olennaiseen.

Kolme hanskatonta taistelua ja pihalle, aikaiseen suihkuun. On astuttava esiin, tehtävä vaikutus ja osoitettava kovuus sekä hulluus.

Siitä aisti halun selviytyä, ottaa paikka ja taistella itselleen elämä. Se janosi, haki ja iski, joku oli saatava.

Yksi tai kaksi ei riittänyt, pakko saada se kolmas. Kaataa vielä yksi, aivan sama ketä tai miten.

Sitten suihkuun, armottomat tärinät ja täydellinen kuningasolo.

Sama matsi edelleen pinnalla HCH:n päiväunissa ja elämykset olivat vain suurempi, tarttuvampia.

Chris Kraemer, se oli 16-vuotias junnu ja Northwestern taustainen metsäläinen.

Se nälkä, se oli jotain elämää suurempaa ja ikävöimme sitä niin, että sydämeen sattuu.

Haki, janosi ja metsästi, sai kaksi. Halusi päästä valokeilaan ja todistaa kovuutensa, elinkelpoisuutensa.

Halusi sisään jengiin ja sheivattavaksi. Halut pintaan, kintaat jäihin ja kohden mitä villeimpiä unelmia.

Me, me olemme jo melkein luovuttaneet, mutta vielä kerran sheivattavaksi ja valokeilaan. Hullunkiilto silmissä ja koppavat luonne pinnassa, mitä ihmettä me olemme taas pinnalla...

Sprott ja Benic pahoinpiteli sekä nolasi sen. No, yksi kuoppa matkan varrella ja töyssyistä sen tulee ollakin.

Sen tulee näkyä naamasta ja taisteluarvet tienataan, ne ansaitaan. Maskit omasta takaa ja valo aina vihreänä.

Sitten tekemään teatteria, lähtöteatteria. Vitun lähtötaidetta!

Sprott vastaan Gensin Tony Joseph ja aivan tajuton, tähtitieteellinen helmi.

Toe to toe merkkiteos ja haastaa kulttuurille omistautuneen bongarin. Se tärinä, vapina ja mukaan tempautuminen, eihän sitä kestä ellei ole kondiksessa.

Hiki puskee pintaan ja sydän takoo, me olemme elossa, me olemme tulessa!

Kutsukaan palokunta tai joku jakkupukukostaja...

Joseph, se oli varteenotettava ottelija. Varteenotettava ja tuotannoltaan neron tasolla.

Heitti matkaan oikean käden ohjusta ja teki sen vimmalla, raivolla ja palolla.

Valomerkkiin asti ja sitten kadulle oksentelemaan.

Uusi tape ja edelleen heittää kananlihalle, kun ajattelemme niitä seikkailuja.

Gens ja näet, että Joseph lähtee. Villit bum bumit ja pakkopaitakaan ei pitäisi meitä ojennuksessa.

Lähtö Ottawan Ricciardin kanssa, se on brutaali merkkiteos O:n lähtövirrassa. Ricciardi on 17-vuotias ja Joseph sekaantuu siihen ihan huolella.

Nuijii sen veriseksi mössöksi ja kädet vapisevat niin, että biitit ovat pitkin lattiaa.

Ricciardi on meille kuvaillut sitä ensimmäistä ruiskahdusta, sitä purskahdusta. Sitä, kun pommia satelee kupoliin ja silmät on sokeina verestä.

Se oli junnu tässä ja hankkimassa ensimmäisiä nautintojaan, mutta jo Ricciardi!

Aina kuin casting couchilla ja kaikki likoon, aivan kaikki. Otti kuin eläin ja antoi kuin kone.