Isi, mitä oli grunge?

Your soundtrack for this message: Soundgarden - Superunknown

Monet kokevat varmasti vieläkin nostalgisia väristyksiä tai inhon puistatuksia kuullessaan sanan grunge. Ainakin minä kuulun siihen joukkoon, joka joutuu/saa joskus tulevina vuosina selittää (toistaiseksi vaimon masussa muhivalle) jälkikasvulle, mitä ne hassunnimisten orkesterien levyt siellä isin levykaapissa ovat, keitä ovat ne flanellipaidoissa möykkäävät resupekat Music Televisionin nostalgisissa arkistopätkissä, tai mitä se "Krunke" oikein tarkoittaa...

Tuli tuossa aamuhämärissä tallustellessa - kuulokkeet tulvillaan Soundgardenia - mieleen, että taidan kuulua ainakin osittain ikäryhmään, jonka edustajille grunge sekä musiikkina että yleisempänä ilmiönä on saattanut olla jollain tasolla omia nuoruusvuosia tai ainakin yleisiä musiikkimieltymyksiä määrittävä tekijä. Monet sukupolvitutkijathan ovat sitä mieltä, että jokaisella sukupolvella on omat kollektiiviset kokemuksensa, jotka heijastuvat ko. sukupolven näkemyksiin ja mieltymyksiin toisinaan hyvinkin voimakkaasti. Kun pullamössösukupolvella ei ole sotia tai pula-aikaa traumatisoimassa kokonaisia ikäluokkia, onko esim. grunge (tai populaarikulttuurin massasuuntaukset ylipäänsä) tällainen yhteistä kokemuspohjaa edustava ilmiö?

Grunge ilmiönä perustui julmasti pelkistäen lähinnä Seattlen vireään musiikkisceneen, josta se markkinavoimien "pienellä" avustuksella levisi kaukaisimpaankaan länsimaisen kulttuuripiirin kolkkaan. Eri teollisuudenhaarojen ahkerasti masinoimana grunge kaikkine lieveilmiöineen rantautui Suomeenkin 90-luvun taitteen jälkeen. Varsinkin moni miespuolinen musiikinystävä varmasti unohtaisi mielellään muinaisen rähjäisen ulkomuotonsa, virttyneine flanellipaitoineen ja goatee-partoineen...

Henkilökohtaisesti The Grunge Experience kulminoitui minun osaltani kesään 1992. Lähipiiri, naapurit ja stereot lähestulkoon anelivat armoa, kun kaiuttimista tulvi jatkuvalla syötöllä vain ja ainoastaan Pearl Jamin, Nirvanan tai Soundgardenin räimettä. Kuuman kesän kruunasi kahden ensin mainitun orkesterin tähdittämä Ruisrock. Tai no, siis melkein. Eddie Vedderin edellisenä iltana kokema "hermoromahdus" ja sitä seurannut Pearl Jamin peruutusilmoitus Ruisrock-lauantain aamuna oli nuorelle miehelle sen astisen elämän karvaimpia pettymyksiä. Se antoikin hyvän syyn kunnon rähinäkännille, joten iskussa oltiin illan hämärtyessä ja pääesiintyjän astuessa lavalle. Nirvanan keikassa ei sinänsä ollut juuri mitään ikimuistoista. Umpimieliseltä hullulta vaikuttaneen Kurt Cobainin johdolla musisoinut kolmikko ei yltänyt elämää suurempiin suorituksiin, mutta kukaan riittävän lähellä ollut tuskin unohtaa lavanedustan kaaosta, parinkymmenentuhannen ihmisen stomp-show'ta ja kuivassa kuumuudessa pöllynnyttä Ruissalon hiekkaa.

No, grunge tuli ja meni, kuten niin moni populaari ilmiö näinä massakulttuurin aikoina. Parrat on ajettu, tukka kammattu ja vanhat levyt ovat hautautuneet levykaappeihin tai kirpputorien tiskeille. Flanellipaidatkaan eivät taida kelvata enää kuin korkeintaan rättikankaaksi kotitalouksissa (odottakaapa pari vuotta, kun isoksi kasvaneet nuoret miehet alkavat häpeillen siivota kaappiensa kätköistä lökäpöksyjään ja huppareitaan - eipä loppu rättitarpeet vähään aikaan tässä maassa). Maailma ei suuremmin siitä meuhkaamisesta muuttunut, mutta jotain kai jäi käteenkin. Siis sen ohella, että Nirvanasta on tehty rock-historian kanonisoitu klassikko, jonka kokoelmia tullaan kauppaamaan uusille sukupolville tasaisin väliajoin.

Ensinnäkin, kaiken keskinkertaisuuden, laskelmoinnin ja päättömän kohkaamisen seasta käteen on ainakin minulle jäänyt kasa hienoja, ajan hammasta kestäneitä levyjä vakuuttavilta orkestereilta. Cobainin poppoon "Nevermind"-mestariteoksen ohella mm. Pearl Jamin kaksi ensimmäistä levyä, Alice in Chainsin "Dirt", Screaming Treesin "Sweet Oblivion" tai Soundgardenin koko tuotanto olisivat olleet upeita tuotoksia ilman muotivillityksiäkin. Eikä toki sovi unohtaa esi-grungeaanisen aikakauden helmiä, kuten Mother Love Bonea tai saman orkesterin kohtaloihin liittyvää "Seattle All Stars"-levytystä nimellä Temple of the Dog.

Grunge jätti myös jälkeensä joukon yhtyeitä tai yksittäisiä muusikkoja, jotka ovat myöhempinä aikoina onnistuneet tekemään hienoa musiikkia. Tällaiset mittakaavat saavuttanut ilmiö on lisäksi heijastunut rock-musiikin kenttään muutoinkin. Tämäkin valtakunta oli taannoin pullollaan kaiken maailman wanna-be-nirvanoita ja samasta sointulähteestä innoitustaan ammentavia enemmän tai vähemmän laadukkaita orkestereita. Terveisiä vaan Apulannan pojille...

Toisaalta kaiken alleen jyrännyt valtavirtavyörytys synnytti luonnollisesti vastareaktoitakin. Monet myöhemmän polven artistit lähtivät tietoisesti tekemään jotain aivan muuta erottuakseen suuruuteensa tukehtuneesta grunge-räimeestä. Näinhän tämä etenee populaarimusiikissa: grungekin oli kai eräänlainen vastareaktio 80-luvun lopun rock-musiikin tilaan.

Tämän tiiviin alustuksen päätteeksi haluaisin mitä kohteliammin tiedustella, asustaako Jatkoajan syövereissä kohtalotovereitani, tai hahmoja, joilla muutoin on Painava Sanansa tai kuolematon kokemus jaettavanaan tästä minua syvästi liikuttaneesta aiheesta.

Niinniin, eräillä meistä on liikaa aikaa ja liian vähän kiireellisiä töitä...

Tunnustan

Olin 90-luvun alkupuolella vielä aika nuori kaveri, mut bänditouhut vetivät puoleensa.
Parta ei kasvanut vielä, mut hiukset oli millaiset oli ja vaatteetkin piti repiä.
Siinä meni monet hyvät Levikset hukkaan..

Itse musiikki tais olla aika sivuseikka. Enemmän kiinnosti se, miltä näytti.

Tuohon grungeaikaan liittyy myös eräs nykyistä SM-liigassa pelaavaa nuorta kaveria koskeva juttu, mutta sitä en kerro, koska haluan pysyä anonyyminä.

Sen verran voin kuitenkin paljastaa, että naapuriluokan bändi veti herneet nenään meidän parodiaversiosta. Se heidän biisi oli muka raiskattu..:)

Hieno kirjoitus pygmalion!

Grunge on ollut suuri osa minunkin elämääni, ja on sitä itse asiassa edelleen. Suosikkiyhtyeeni on edelleen Pearl Jam ja suurin osa muustakin musiikista jota kuuntelen on saanut 90-luvun alusta vaikutteensa. Vaatteet on osin muuttunut kyllä siistimiksi mutta kyllä tuo parta vielä löytyy.

90-luvun alkupuolella ensin Nirvana oli henkilökohtainen ykkösbändi mutta vähitellen muut Pearl Jamin johdolla nousivat rinnalle - ja ohikin.

Nykypäivänäkin iso osa Yhdysvalloista tulevasta musiikista omaa selkeät juuret Seattleenpäin. Niin Creed, Nickelback, The Calling kuin monet muut pop-rock-yhtyeet.

Pearl Jamia arvostan edelleen todella paljon. Tekevät juuri sitä mitä itse haluavat, eli musiikkia heille itselleen ja faneille. Eivät yritä olla liian kaupallisia eivätkä miellyttää levy-yhtiötä. Kuka julkaisisi koko kiertueensa jokaisen konsertin virallisena live-levynä? - Pearl Jam. Myyvät edelleen valtavasti levyjä vaikka ovatkin jättäneet musiikkivideoiden teon ja haastattelut minimiin. Harva tämän päivän 15-vuotias tietää Pearl Jamia kun ei ole MTV:ltä videoita nähnyt. Ja marraskuussa julkaistu uusi levy "Riot Act" on aivan loistava, paranee edelleen joka kuuntelulla. Yksi vuoden ehdottomista helmistä.

Hienoimmat konserttielämykseni olen kokenut Pearl Jamin keikoilla, niitä on neljä takana ja toivottavasti ensi vuonna muutama enemmän. Yhtyeen internet-yhteisö kautta on tullut tutustuttua faneihin ympäri maailmaa. Yhteisö onkin varmasti yksi laajimmista ja uskollisimmasta.

Aargh, tästä voisi kirjoittaa loputtomiin mutta taidanpa jättää tähän. Työt odottaa.

Laskin äsken levyhyllystä, että minulta löytyy 9 Nirvanan kokopitkää levyä joista yksikään ei ole kokoelma. Niin tai onhan tuo Incesticide tavallaan. Studioitten lisäksi on siis erilaisia Euroopassa tallennettuja ja tuotettuja live-levyjä.

Nirvana iski aikoinaan päälle niin rajusti, ettei paljon muuta musiikkia tullut kuunneltuakaan. Flanellipaidat ja villapaidat(/takit) kuluivat päivittäisessä käytössä ja partakin olisi kasvatettu, jos se vaan olisi kasvanut. Onneksi hiukset sentään kasvoivat. Nyt ei ole jäljellä muuta kuin villapaidat, joita käytän vieläkin mielelläni. Niin ja tottakai hyvä musiikki, vaikka täytyy kyllä sanoa, että harvoin noita 9 levyä tulee kuunneltua. On niin paljon muutakin, mitä voi levylautaselleen laittaa.

Pearl Jam: Ten
Soundgarden: Superunknown

Huippukamaa edelleen!

Itse kuulun myöskin niihin joiden musiikkimakuun Grunge jätti lähtemättömän jälkensä. Nirvanat, Soundgardenit ja Alice In Chainsit on tullut jauhettua satoja ja taas satoja kertoja läpi ja aina vaan kuulostaa hyvältä - yhä edelleen.

Nirvanan Nevermind oli itselleni yhdessä vuosi-pari sitä aiemmin ilmestyneen Faith No Moren The Real Thingin kanssa The julkaisu, joka osui keskelle pysähtyneisyyden aikaa, jos puhutaan pelkästään raskaamman musiikin scenestä, joka minulle on läheinen.
Nevermindin perässä kolisivat sitten levyt kuten Superunknown, Dirt, Ten, Down on the upside, In Utero jne. Muutama bändi takoi levy toisensa perään mahtavaa kuunneltavaa.

En varmaankaan ole mielipiteineni yksin, kun väitän että Grunge jätti lyhyessä ajassa koko musiikkimaailmaan, ja ennenkaikkea raskaampaan musiikkiin lähtemättömän jälkensä joka kuuluu ja näkyy vieläkin.
En ole ollenkaan vakuuttunut, että ilman Seattlea olisi koskaan tapahtunut 'uuspunkin' laajamittaista tulemista, sekä perinteisten metalliaktien tyylimuutosta, jossa perinteisten trash/speed/death -kuvioiden oheen tuli paljon uusia nyansseja, joita ei vielä muutama vuosi sitten olisi voinut harkitakaan.

Joku Nu-metal on tämän hetken ilmiö, joka varmasti kuolee pois parissa-kolmessa vuodessa. Se ei ole tuonut mitään uutta vaikka rahaa sillä tehdääkin. Grunge toi paljon ja en usko, että se olisi koskaan kuollutkaan ilman valovoimaisten bändiensä itsetuhoviettiä, jossa jäävuoren huippuna Cobainin itsemurha ja parin muun bändin tolkuton huumeidenkäyttö, joka sekin lopulta vei hiljattain yhden laulajan lisää yläkerran bändeihin.

Taidan panna Nirvanan soimaan..

Yhdyn edellisiin. Hieno kirjoitus, en meinannut edes uskaltaa vastata.

Toissa päivänä vaatekaapin pohjalta löytyi vanha flanellipaita. Meinasin laittaa sen töihin päälle, mutta en loppujen lopuksi kehdannut. Lomien jälkeen lupaan tehdä sen.

Oli se silloin ulkonäkö hieman erilainen kuin nyt. Partaa oli ja hiukset hieman sekaisin. En ole varma liittyikö suorastaan grunge-tyyliin, mutta itselläni oli päältä pitkät hiukset ja sivuilta sekä takaa kalju. Hiukset kun oli ponnarilla niin näytti tosi kovalta.

Sen ajan levyt vierailevat edelleen useasti soittimessa. Eilen tuli muuten Radiomafiasta grunge-ilta. En kuullut kuin osan. Onko vain sattumaa vai innoittiko se sinut pygmalion kirjoittamaan hienon tekstin+

Stone Temple Pilots

Älkää unohtako STP:ia. Core on ainakin meikäläiselle PJ:n Ten'iin verrattava merkkipaalu. Plush on aivan varmasti yksi genren hienoimpia kappaleita. Sen jälkeen uudemmilla levyillä musiikki on muuttunut asteittain melodisempaan suuntaan, ei välttämättä huonompaan.

Ja kuin pisteeksi i:n päälle Winampini arpoi minulle AIC:in So Close'n :)

Re: Stone Temple Pilots

Viestin lähetti Ossi
Älkää unohtako STP:ia. Core on ainakin meikäläiselle PJ:n Ten'iin verrattava merkkipaalu. Plush on aivan varmasti yksi genren hienoimpia kappaleita.

Laajenna klikkaamalla

Pakko yhtyä tähänkin. Ihan hävettää, että unohdin sen tuosta omasta kirjoituksesta. Core oli loistava levy, sen jälkeisistä en hirveästi pitänyt.
Mikä hienointa, niin STP on vaikeuksiensa jälkeen vielä läjässäkin. Itse en ole ihan uutta tuotantoa kuullut - jos heillä semmoista onkaan? - mutta pitänee ottaa työn alle.

Puddle of mudd?

Oletteko kuulleet tämän bändin biisiä nimeltä 'She hates me'. Aina kun kyseisen kipaleen kuulen, niin tekee mieleni heittää hi-fi -laitteisto ikkunasta ulos. Laulaja ei osaa päättää, matkiako Cobainia vai Vedderiä. Kaiken lisäksi biisiä kantava kitarariffi on ennenkuulumattoman räikeä kopio Suicidal Tendenciesin biisistä 'I saw your mommy'. Jos haluatte pahalle tuulelle, niin kuunnelkaa nuo kaksi biisiä peräkkäin. Hyi hyi hyi.


edit: Piti vielä sanomani, että sinkku taitaa olla hävyttömän korkealla jenkkien listalla. Kertosäekin on uskomattoman lattea... 'She fuckin' hates me!!!'

Re: Re: Stone Temple Pilots

Viestin lähetti Mike
Pakko yhtyä tähänkin. Ihan hävettää, että unohdin sen tuosta omasta kirjoituksesta. Core oli loistava levy, sen jälkeisistä en hirveästi pitänyt.
Mikä hienointa, niin STP on vaikeuksiensa jälkeen vielä läjässäkin. Itse en ole ihan uutta tuotantoa kuullut - jos heillä semmoista onkaan? - mutta pitänee ottaa työn alle.

Laajenna klikkaamalla

Samat sanat. Stone Temple Pilots on yksi näistä bändeistä joka kolahti täysillä. Pearl Jam ja Alice in Chains myös, henkilökohtaisesti Soundgarden jäi taka-alalle vaikka siitä hyvin paljon pidänkin.

Mike, kannattaa tsekata STP:n uuttakin materiaalia. "No. 4" on aivan loistava levy, ja "Down" on kuningasbiisi. Uusin levy "Shangri-La Dee Da" sen sijaan vaatii aika pitkän kypsyttelyajan. Itse olin jo menettänyt toivoni sen levyn suhteen mutta kuukausien jälkeen laitoin sen uudelleen soittimeen ja levy kuullosti aivan upealta. Paljon hienoja biisejä. Ei kuitenkaan ensimmäisten levyjen veroinen. Oma STP-suosikkini on "Tiny Music...", selvästi rockaavampi eikä niin raskas levy.

Sattuiko kukaan muu olemaan vähän aikaa sitten Nosturissa katsomassa Queens of The Stone Agen keikkaa? Vuoden parhaimpia keikkoja. Se kun Screaming Treesin entinen laulaja Mark Lanegan tuli lavalle oli kyllä niin upea hetki. Siinä äijässä on karismaa, seisoi lavalla koko ajan samassa asennossa mutta yleisö tuijotti vain häntä. Se ääni oli kyllä niin upea. Vieläkin puistattaa. Lauloi vain viisi biisiä mutta ne oli kyllä keikan kohokohdat. Oli pakko etsiä hyllystä Screaming Treesin "Dust" -levy, jota en kuitenkaan löytänyt. Missäköhän sekin on. Ehdottomasta yksi upeimmista viimeisistä grunge-albumeista mutta nyt se on kadonnut.

Re: Puddle of mudd?

Viestin lähetti sopuli
Oletteko kuulleet tämän bändin biisiä nimeltä 'She hates me'. Aina kun kyseisen kipaleen kuulen, niin tekee mieleni heittää hi-fi -laitteisto ikkunasta ulos. Laulaja ei osaa päättää, matkiako Cobainia vai Vedderiä. Kaiken lisäksi biisiä kantava kitarariffi on ennenkuulumattoman räikeä kopio Suicidal Tendenciesin biisistä 'I saw your mommy'. Jos haluatte pahalle tuulelle, niin kuunnelkaa nuo kaksi biisiä peräkkäin. Hyi hyi hyi.


edit: Piti vielä sanomani, että sinkku taitaa olla hävyttömän korkealla jenkkien listalla. Kertosäekin on uskomattoman lattea... 'She fuckin' hates me!!!'

Laajenna klikkaamalla

Sitähän nämä "post-grunge" bändit tuntuvat pitkälti olevan. Kierrättävät täysin samaa tavaraa.

Creedin biisit, varsinkin vanhemmat ovat hyvin paljon Stone Temple Pilots -tyyppisiä ja laulaja Scott Stapp yrittää kuullostaa Eddie Vedderiltä. Ei taida vain ääniala ihan riittää. Staind coveroi Pearl Jamia. Puddle of Mudd ei tiedä ketä matkisi. Nickelback inhottaa myös.

En oikein tiedä että miten pitäisi suhtautua näihin yhtyeisiin. Toisaalta diggaan musiikkityylistä mitä ne tekevät mutta toisaalta taas inhottaa tuo läpinäkyvä kopionti ja gloorian haku.

Seattle on Amerikan Lappeenranta

Joo, grunge kolahti lukioiässä kovaa. Mahtavia muistoja tulvii mieleen, kun muistelee grungen kulta-aikoja. Vieläkin tulee aika-ajoin kaivettua hyllystä vanhojen hyvien aikojen kunniaksi klassikkolevyjä. Koviten kolahti ehkä Alice in chains. Genren parhaana levynä pitäisin kuitenkin Pearl Jamin versusta, jonka tahdeissa on tullut mm. harrastettua ikimuistettavaa seksiä, heh. No, ei siitä sen enempää... Soundgardenin parhaana pidän edelleen Badmotorfingeriä, joka IMO on lähempänä grungea kuin poppislevy Superunknown. Nirvanaan ehdin jo kyllästyä Nevermindin saaman runsaan radiosoiton takia, mutta tuleepahan sitäkin aina välillä kuunneltua.

Stone Temple Pilots, Alice in chains, Pearl Jam, Soungarden, TAD, Porno for pyros jne.. lista on pitkä.



Kun en oikein järkevää sanottavaa keksi, niin pistänpä jotain listaa itselleni kolahtaneista kappaleista:

Alice in chains - Rooster
Alice in chains - Down in a hole
Pearl Jam - Black
Pearl Jam - Rearviewmirror
Stone Temple Pilots - Plush
Soundgarden - Rusty cage
Nirvana - All apologies

Pakkohan se on myöntää, että grunge kolahti joskus silloin aikanaan melkoisen kovaa. Itse olin kyllä Nirvanan nostaessa Seattlen maailman musiikkikartalle sen verran nuori, että urheilu ja piirretyt kiinnostivat enemmän kuin kitararokki, joten pääsin grungen ytimeen muutaman vuoden myöhässä. Parempi myöhään kun ei milloinkaan, kertoo vanha sanonta ja on tällä kertaa harvinaisen oikeassa.

Alice in chainsin Facelift-levy oli ensimmäinen kosketukseni kyseiseen ilmiöön. Etenkin "We die young", "Man in the box" sekä "Sea of sorrow" kolahtivat tähän teiniin todella kovaa. Kirjastosta innostukseni vallassa lainasin sitten Dirtin ja sehän oli niin saatanan kova levy ettei mitään järkeä. Koko Chainsin tuotanto toimikin sitten erään 90-lukuisen kesän soundtrackina. Ja kivaa oli.

Pearl Jam tuli tutuksi niin ikään kirjaston avulla, kun kerran käsiini eräänä keväisenä päivänä osui ehdoton 90-luvun klassikko Ten. Pakkohan se oli sitten hommata ihan kaupastakin. Ja sitä tuli sitten luukutettua n. puolen vuoden ajan lähes päivittäin.

Soundgardeniin tutustuminen oli vuorossa seuraavaksi. Black hole sun oli tietenkin musiikkikanavalta tuttu, mutta muuten yhtye ei ollut lainkaan tuttu. Yllättäen lainasin Louder than love -levyn kirjastosta. Ja jälleen yksi Seattle-poppoo pudotti minut tuolita.

Nirvanaa en oikein koskaan oppinut ymmärtämään, vaikka eihän Cobainin biisintekotaitoa voi missään nimessä väheksyä. Ehkä suuri N oli liian punkkia minun makuuni. Vaikka kyllä punkistakin noin yleensä ottaen diggailen.

Sen tuota eilistä grunge-iltamia kuunnellessa huomasin, että kaikilla näillä suurimmilla bändeillä oli/on aivan kipeän kovat vokalistit. Eddie Vedder, Chris Cornell, Layne Staley jne. Kovia jätkiä.

Tuli tuossa kirjoitettua hiukan kiireellä edellinen viesti, nyt voisi listailla hiukan suosikkejaan vielä tähän mukaan.

Pearl Jamilta löytyy useita suosikkeja, ei välttämättä yhtä ylivoimaista. Ensimmäisenä kolahti tietenkin Alive ja Even Flow heti perään. Jeremyn kohdalla aavistin, että kyseessä on muutakin kuin parin hitin ihme. Ehkä muusta tuotannosta Rearviewmirror on lähimpänä sydäntä. Riot Act pitää varmaan käydä lunastamassa heti joulun jälkeen.

STP:in Plush'ia ei ylitä mikään. Aivan täydellinen kappale. Myöhemmästä tuotannosta jostain kumman syystä melodinen Atlanta (No. 4 viimeinen kappale) kuuluu myös ehdottomiin suosikkeihini. Coren jälkeen jokaisella levyllä on muutama helmi ja sitten vastapainoksi niitä täytekappaleita. Suositeltavia ostoksia kuitenkin kaikki.

AIC:iltä löytyy sitten hiukan vähemmän suosikkeja, mutta vastaavasti ne ovatkin sitten sitäkin parempia. Rooster, Man in the Box ja varsinkin Rain When I Die saavat joka kerta volumen kohti kaakkoa. Jar of Flies on tunnelmaltaan hieno, suosittelen kaikille, varsinkin jos löytää sen samoista kansista Sap'in kanssa.

Ehkä kovimmin minulle kolahti aikanaan Soundgarden, varsinkin BadMotorFinger ja sieltä erityisesti Slaves&Bulldozers. Muita helmiä ovat Outshined, Rusty Cage, Mailman, Like Suicide jne. Lista on pitkä. Cornellilla on alan paras ääni. Tosin eivät nuo muutkaan hänelle paljon häviä.

Jostain kumman syystä Nirvana ei koskaan oikein iskenyt. Nevermind on 'ihan hyvä levy', mutta siihen se sitten minulla jäikin.

Minulla taas nimenomaan Nirvana on näistä se kaikkein kovin juttu, sitten Alice In Chains ja Soundgarden.

Nyt kun tuli tuosta STP:n Coresta puhetta ja muut ovat kovasti Plushia kehuneet - tosin ihan aiheesta - niin on pakko nostaa myöskin pari muuta biisiä esiin. Kaunis Creep on omassa arvoasteikossani levyn ykkösbiisi ja myöskin Sin ajaa Plushin edelle.

AIC:llä Dirt -levy on SE juttu, Soundgardenissa olen eniten tykästynyt Down On The Upsideen ja Pearl Jamissa Ten:iin.
AIC:stä tuli mieleen, että onko kukaan muu kuullut Cantrellin soololevyjä? Ihan asiallista kamaa nekin.

Viestin lähetti Mike
AIC:stä tuli mieleen, että onko kukaan muu kuullut Cantrellin soololevyjä? Ihan asiallista kamaa nekin.

Laajenna klikkaamalla

Onhan nuo molemmat tuolla hyllyssä. Boggy Depot kepittää sen uudemman mennen tullen, sitä saa ainakin Tampereelta halvalla. Chris Cornellin Euphoria Morning on kyllä sellainen kalkkuna, että sitä ei voi suositella kenellekään Soundgardenista pitävälle. Audioslavea olen taas kehunut toisessa ketjussa, onneksi CC pääsi takaisin raiteilleen ;)

Stone Temple Pilotsin "Core" on myös yksi meikäläisen levyhyllyn kulmakivistä. Aika harvoista illanistujaisista selviää kuuntelematta sitä, koska levy on rankattu helvetin korkealle yleisesti myös tuttavapiirissäni. Grunge sinällään ei ollut mikään järjettömän kova juttu meikäläiselle, mutta (Coren aikainen) STP, Soungarden ja Alice In Chains ovat meikäläiselle todella suuri innostuksen lähde. Todella hienoja bändejä olivat aikanaan. Soungardenilta nostaisin todelliseksi ässälevyksi "Badmotorfinger":in. Järjettömän hyvä levy.

Aika mielenkiintoista, että kun Metallica nauhoitti ns. "Black"-albumiaan, niin grunge oli vasta noussut "suuren yleisön tietoisuuteen", ja kun sen megalomaanisen albumia seuranneen rundin viimeiset keikat oli heitetty, oli myös melkein koko grunge-ilmiö hiipunut pois.

Jawohl

Kyllä tipahtaa tuo runke tännekin. Smells like... oli tietenkin innoituksen lähde ja sitä ihmeteltiin, minä ja ryhmä, 11-vuotiaina sen pyöriessä MTV:llä. Vähän myöhemminhän tuli "Weird" Al Yankovicin Smells Like Nirvana, joka sekin oli loistava. Nevermindin alkuperäisen kassun sainkin pikapuoliin tädiltäni, joka ei siitä kerran kuunneltuaan "oikein tykännyt", ja pakkohan se oli heti laittaa soimaan jossain ala-astediskossa. Siinä levyssähän oli ja on se hieno puoli, että "hittibiiseihin" kyllästyttyään saattoi huomata koko muunkin levyn olevan ihan pelottavan hyvä, ja synkeän huumorin värittämät, äärimmäisen vieraantuneet sanoitukset sopivat teiniangstin purkamiseen kuin nyrkki heteron perseeseen. Suunnilleen Nirvanaa ja Metallicaa kuunnellessa ja muiden kavereiden "grungahdusta" eli tukan kasvua ja takkuuntumista sekä näiden vaatteiden kauhtumista ja värittymistä ihmetellessä meni useampikin tovi, ennen kuin sitten itse aloin jossain vuosikymmenen puolivälin tienoilla innostua näistä muistakin orkestereista. Ja millaisista!

Lähtemättömimmän jäljen meikäläiseen näistä kaikista jo luetelluista hienoista levyistä (ja biiseistä, nostan tuoppia Badmotorfinger- ja Core- diggareille, cheers!) jätti Alice in Chainsin Jar of Flies/Sap -ep-tupla, joka on tavattoman kaunis ja hieno levytys, tai lähinnä levytykset, sillä JOF:han oli AIC:n jo vaiheillessa ja huumeillessa huipulta alas tehty jatko-osa Sapille, joka siis levytettiin ennen Dirtin tuomaa viimeistä läpilyöntiä suunnilleen kavereiden kanssa autotallissa -metodilla (joka on ohimennen ollut ilmeisen hyväksi osoittautunut ratkaisu muidenkin kohdalla, tästä esimerkkinä vaikka Metallican mielestäni paras levy Garage Days re-revisited).

Täytyypä vielä erikseen ihmetellä Dave Grohlin hienoa uraa: oikeastaan kitaristina itseään pitänyt mies tuli Nirvanan kattiloihin "puskista" hypättyään tunnetuksi yhtyeen sykkeenä ja sydämenä, uskomattoman tiukkana ja tyylitajuisena rumpalina. Nirvanan kuoltua Grohl jatkoi uraansa voimapop-pumppu (sana) Foo Fightersin kitaristina ja biisinikkarina (ei pahaa jälkeä) ja sittemmin myös mainiossa Queens of the Stone Agessa. Molempien bändien tuoreet levyt ovat saaneet reilusti palstatilaa ja hyviä arvosteluja, napsien top-5-sijoja ainakin Rumban vuosiäänestyksessä. Lahjakas kaveri, ei voi muuta sanoa. Tuli muuten hankittua QOTSA:n Songs for the Deaf tänään, pitäneekin piakkoin painella himaan kuuntelemaan...

Jälkihuomioita ja levyarvioita

Kiitos suotuisista vastauksistanne, on mukavaa huomata, että moni muukin on samoilla linjoilla näissä kysymyksissä. Ikävää sen sijaan oli huomata, että missasin täydellisesti jonkun mainitseman grunge-illan radiosta. Hassu yhteensattuma sinänsä.

Vastaustenne perusteella olen taipuvainen tekemään myös sen johtopäätöksen, että esittämäni idea grungen merkittävyydestä kokonaiselle sukupolvelle (miten ikinä se sitten määritelläänkään) saattaa pitää jopa paikkaansa.

Pieniä irtohuomioita vielä... ko. genren vaikutuksilla myöhempään aikaan tarkoitin juuri esimerkiksi mainittuja post-grungea tjsp. edustavia nykyisiä jenkkiorkestereita. Itse en suuresti niistä jaksa innostua, yleensä hiilipaperikopion maku tulee suuhun turhan helposti.

Miken tarkkasilmäisesti esiinnostama uuspunkiksi kutsuttu tyylisuunta taas oli minusta sekä osa tietynlaista jatkumoa että toisaalta eräänlaista vastareaktiota grungelle. Kun ruutupaitarämellys alkoi väljähtyä, piti keksiä jotain "uutta" voimansa tuntoihin palanneen räkäisen kitararockin saralla. Samalle jatkumolle grungen kanssa tämä boomi taas asettunee musiikkiteollisuuden näkökulmasta. Kun kerran oli havaittu, miten homma toimii ja kuinka muoti-ilmiöitä masinoidaan, miksi suotta lopettamaan. Muistaakseni niihin aikoihin yritettiin jossain välissä markkinoida ainakin metallikansalle kohtuullisen keinotekoisesti jotain NY hardcore -sceneä. Saman keinotekoisen menestyskaavan hyödyntämiseen lasken nykyisen Nu metal -räpellyksen ja sen käsittämättömän menestyksen.

Monet teistä listasivat myös omia suosikkejaan, joten taidanpa minäkin muistella ikimuistoisimpia ko. genren edustajista.

Nirvanasta on tässäkin yhteydessä sanottu likimain kaikki tarpeellinen. "Nevermind" on kokonaisuutena käsittämättömän vahva paketti, jonka gloriaa kuitenkin alkuhuuman jälkeen - ainakin minun osaltani - himmensi (väliaikaisesti) yksinkertaisesti levyn "puhkisoittaminen". Nykyään tuo levy on aina varsin vakuuttavaa kuunneltavaa. "In Utero" puolestaan oli omassa vaikeudessaan sekin hieno kokemus, varsinkin ajallisen perspektiivin suoman jälkiviisauden valossa. Itse arvostan suuresti myös "Unplugged"-levyä, joka alastomuudessaan paljasti viimeistään myös vahvat sävellykset särökitaran ja karjunnan takaa.

Pearl Jamin debyyttilevy oli minulle SE levy pitkään. Yhä edelleen vaikeasti sanoinkuvattavissa oleva kuuntelukokemus. Jotain vielä käsittämättömämpää oli myöhemmin kuulla "Versus", joka osoittautui edeltäjäänsäkin kovemmaksi pläjäykseksi. Sittemmin äijät ovat kunnioitettavan itsepäisesti seilanneet toisinaan melko syvissäkin vesissä. Silti uutta levyä odottaa aina toiveikkaana. Tällä kertaa se löytyy pukinkontista, ja ennakkomaistiaiset sekä muiden arviot ovat mukavasti kohottaneet odotuksia...

Kolmas "suurista", ja vahvimmin ajan armotonta hammasta kestäneistä orkestereista on minunkin kohdallani Soundgarden. Poppoon koko tuotanto on lähellä sydäntä; sen suuruus on minusta siinä, että yhtye kykeni varsinaisen grunge-boomin jälkeen kasvamaan ulos ahtaasta muotistaan ja luomaan uutta tasosta tinkimättä. "Badmotorfinger" on tietysti eräs grunge-kaanonin kulmakivistä, mutta uusia uria aukoneet myöhemmät levytkään eivät ainakaan kalpene sen rinnalla.

Onko joku muu muuten kokenut Valaistumisen tuijottamalla leuka lattiassa Headbanger's Ballista "Jesus Christ Posea"?

Henkilökohtaisesti pidän myös suuresti Chris Cornellin soololevystä, vaikka se "grunge-odotuksilla" kuunneltuna kenties onkin pettymys. Mutta jos riisuttu singer-songwriter -perinne miellyttää korvaa, on "Euphoria Morning" todellinen helmi minusta.

Alice in Chains kolahti niin ikään kovaa, mutta luisui turhan nopeasti turhan jyrkkään alamäkeen, kaikin tavoin. "Dirt" on uskomaton levy, sekä yksittäisten kappaleiden että kokonaisuuden osalta. Muutoin yhtyeen tuotokset olivat hieman turhaannuttavia, koska todellset timantit loistivat kovin keskinkertaisten viisujen seassa hajanaisina tähtihetkinä.

Tulipa tästä mieleeni PJ:n ohella toinenkin pahasti kirpaissut keikkaperuutus noilta ajoilta: AIC:han oli nimittäin alkujaan tulossa lämmittelemään Metallicaa Oulunkylään '93. Erään nimeltä mainitsemattoman laulusolistin pää taisi pettää tässäkin tapauksessa. No, harmitusta kesti noin vuorokauden verran, kunnes korvaajaksi ilmoitettiin legendaarinen Suicidal Tendencies. Ei jäänyt harmittamaan, ei todellakaan.

Lopuksi on mainittava vielä pari yksittäistä, unohtumatonta levyä:

Sinänsä erinomaisen Mother Love Bone -yhtyeen laulajan Andy Woodin tapettua itsensä huumeilla (do we have a tendency here?), entiset bändikaverit (Ament ja Gossard muistaakseni) ja muut kaveripiirin suuruudet Cornellin ja Eddie Vedderin johdolla tekaisivat upean muistolevyn jo aiemmin mainitsemallani Temple of the Dog -nimellä. Pikkuhitiksi noussut "Hunger Strike" lienee grunge-vuosien komeinta jäämistöä. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen levy vielä nykyäänkin.

Suurinta Seattle-buumia hyödyntäneen, jokseenkin hölmön Singles-elokuvan soundtrack puolestaan sisältää kaiken muun hyvän ohella poskettoman kovan biisikolmikon, jonka avulla pystyy kiteyttämään koko ilmiön (pakollisen Nirvanan ohessa) noviiseille n. 10 minuutissa. Kaikki olennainen tulee ilmaistua soittamalla seuraavat viisut:
Alice in Chains: Would?
Pearl Jam: State of Love and Trust
Screaming Trees: Nearly Lost You

Ja jos vielä jää epäselvyyksiä asian laadusta, samalta levyltä soimaan Soundgardenin "Birth Ritual" ...yksinkertaisesti parhaita kuulemiani OST-levyjä.


Oh, well, whatever, never mind... Eiköhän tämä vaahtoaminen jo riitä...

Mielenkiintoinen aspekti on sekin, että grungesta tuli mainstream ja lähinnä se millä tavalla tuo tapahtui.
Sen ottivat omakseen niin metallipäät - joihin itsekin lukeudun - kuin punkkarit, popparit ja varmaan moni hopparikin ja kaikki tämä omalla konstailemattomalla staililla ketään nuolematta. Erikoista myös se, että siinä missä normaalisti eri genrejen diggailijat dissaavat huipulle nousseita bändejä milloin milläkin verukkeella, niin Nirvanasta, Soundgardenista, Pearl Jamista etc. ei kenelläkään ollut isommin poikkipuolista sanottavaa.

Mikään muu genre ei ole koskaan pystynyt moiseen. Toki on yksinäisiä mammutteja joita ihaillaan yli tyylirajojen, mutta kokonainen genre. Ei ole yhtään liioittelua sanoa erästä leffan nimeä mukaillen, että 90-luvun alussa kaikki rakastivat Seattlea.

Kurt Cobain, Layne Staley, Nirvana, Alice In Chains, Soundgarden, Screaming Trees - R.I.P

Mullekin kolahti grunge täysillä silloin kun kuulin Nirvanan Teen Spiritin. Soundgardenia olin kuunnellut jo aiemmin mutta kun samaan aikaan ilmestyi muutama samanlainen bändi niin koko musiikkityyli iski kybällä. Vielä nykyäänkin meikäläinen kulkee välillä flanellipaidassa, onhan se aika lämpöinenkin tällaisella säällä.

Seattlesta tosiaan tuli samanaikaisesti monta samantyylistä bändiä ja kyllähän senkin kokoisessa kaupungissa soittajat tunsivat toinen toisensa eli tavallaan kaveribändeistä oli kysymys. (Stone Temple Pilotshan ei ole Seattlesta vaan muistaakseni San Diegosta). Grungeilmiöllä kyllä vedetettiin ihmisiä, kaikki rahat koitettiin ottaa mitä vaan mahdollista. Singles -leffa on yksi esimerkki. Siinäkin Pearl Jamin jätkät saivat julkisuutta päähemmon taustabändinä.

Onko moni muuten kuullut Mother Love Bonea tai Green Riveriä? Nehän olivat grungeaallon bändien esiasteita. Varsinkin MLB:n "This is Shangri-la" on ihan kuningasbiisi...

Kyllä grunge oli minullekin "se" juttu. Hyvin sattui kun juuri cd-levyltä soi Alice in Chains loistava Man in the box-kipale.

Soundgarden oli ollut jo tuttu bändi vähän aikaa kun sitten Nirvanan Nevermind ja Pearl Jamin Ten kolahtivat kympillä teini-ikäiseen nuoreen mieheen. Edelleenkin nämä kaksi levyä ovat sellaisia klassikoita että huhhuh.

Harmi vaan että jotenkin nämä kaikki bändit kaatuivat tavalla tai toisella. Pearl Jam, Nirvana ja Soundgarden olivat kyllä Alice in Chainsin kanssa erittäin merkittäviä bändejä. Tavallaan laskisin kyllä vielä omalta osaltani Stone Temple Pilotsin tähän mukaan vaikkeivät vissiin Seattlesta olleetkaan. Kappaleet kuten "Plush" ja "The Big Empty" soivat kyllä minun kodissani vieä kymmenenkin vuoden päästä.

Kaikenkaikkiaan hieno kirjoitus pygmalionilta!

Radiomafian grunge-illan biisilista on kyllä melkoisen upea. Ja mikä parasta, tässä näytetään keskittyneen nimenomaan alkuperäiseen grungeen ja niiden jäsenten sooloprojekteihin. Ok, joukkoon mahtuu muutamia kotimaisiakin yrittäjiä, myös tältä "post-grunge" -osastolta (Crumbland). Harmi että jäi vain tuo grunge-speciaali kuuntelematta.

Täytyy sanoa että tuo Mother Love Bonen Cloe Dancer/Crown of Thorns on aivan huikaiseva biisi, kannattaa tsekata se Singles-leffan soundtrackiltä. Tai löytyyhän se myös live-versiona Pearl Jamin live -albumilta nro 62 (Las Vegas).

http://www.yle.fi/radiomafia/ohjelmat/biisilista_upteekki.shtml

Biisilista: Upteekin grunge-special
19.12.2002 / Satu Keto

Tori Amos: Smells Like a Teen Spirit - acoustic live
Nirvana: You Know You're Right
Mother Love Bone: Cloe Dancer/ Grown of Thorns
Nirvana: Polly ( live - From Muddy Banks…)
Temple of the Dog: Hunger Strike
Nirvana: Smells like Teem ( live - From Muddy Banks…)
Pearl Jam: Alive
Stone Temple Pilots: Plush
L7:Pretend We're Dead
Nirvana: Lithium
Penniless People of Bulgaria: Story
Alice in Chains: Rooster
Nirvana: Heart Shaped Box
Alice in Chains: I Stay Away
Melvins: Revolver
Soundgarden: Fell on a Black Day
Hole: Violet
Pearl Jam: I got Id
Mad Season: I Don't Wanna Be a Soldier (Working Class Hero: A Tribute to John Lennon)
Foo Fighters: This Is a Call
Mudhoney: Generation Spokesmodel
Sweet 75: Lay Me Down
Soundgarden: Black Hole Sun
Sick Things International: Malicious
Slumgudgeon: Full Circle
Soundgarden: Jesus Christ Pose
Hole: Celebrity Skin
Chris Cornell: Can't Change Me
Jerry Cantrell: Angel Eyes
Crumbland: Slide
Audioslave: I am the Highway

Kaikki muut ovatkin tuttuja mutta tuo Sick Things International -bändi ei kyllä sano minulle yhtään mitään. Onko muilla mitään tietoa?

Ja jos muutenkin kiinnostaa keskustella grungesta niin löytyy Suomalainen Pearl Jam -keskustelupalsta: "Strangest Tribe". Kannattaa käydä tsekkaamassa - vaikka viime aikoina siellä pikkasen hiljaisempaa onkin ollut. Ja ennakkovaroituksena että pop-uppeja näyttää sieltä nykyisin melkoisesti pongahtelevan. Eli linkki on tässä: Strangest Tribe ja osoite http://pub66.ezboard.com/bpjfinland

Kannetaanpa oma lusikka Grunge-soppaan.

Meikäläiselle Grunge on/oli:

Alice In Chains (Tavalla joskus bongattu samana vuonna kuin STP)
Stone Temple Pilots
Pearl Jam
Mother Love Bone
Soundgarden

Melkein noilla mennään, ja livenä tiukin on ehdottomasti ollut Stone Temple Pilots, 2001 Saksassa Bizarre-festareilla oli Weiland saanut luvan saapua Eurooppaan ja veti sellaisen setin, että pois alta.

Ja mitä tulee tähän post-grunge hommaan, niin ei noissa "uusissa" grunge-bändeissä valittamista ole. Staind, Nickelback ja Puddle of Mudd ovat huomattavasti tiukempia livenä kuin levyllä. Viime kesäisen keikkakunnon mukaan ainakin.

Jos joku näistä uuden aallon bändeistä diggailee, niin kannattaa tsekata nämä:

Theory of a dead man
Creed
Default
12Stones
Saliva

Viestin lähetti Tuomas
Kaikki muut ovatkin tuttuja mutta tuo Sick Things International -bändi ei kyllä sano minulle yhtään mitään. Onko muilla mitään tietoa?

Laajenna klikkaamalla

Sick Thing Int. oli varmaankin yksi suomalaisen indierokin suurimpia toivoja tuossa 90-luvun puolenvälin kantturoilla yhdessä Penniless People of Bulgarian kanssa. Bändi pääsi muistaakseni jo yhden omakustannesinkun jälkeen Pokolle.

Ainakin CD Crank ja sitä seurannut EP Buzz olivat minun makuuni. Yhdistelmä Stooges-punkkia, Seattle-soundia ja Isebell's Pain -tyylisiä häiriöääniä, on ainakin Suomen kentässä uniikki yhdistelmä. Toista, ja käsittääkseni bändin viimeisintä albumia en ole hankkinut, mutta muistaakseni kyseinen platta oli astetta popimpi kuin aiemmat

Epesillä saattaa olla vielä jäljellä vanhaa varastoa, josta se on tämänkin yhtyeen levyjä poistanut aikoinaan pilkkahintaan. Eli, jos alelaarista löytyy, niin ehdottomasti mukaan.

Bändin jäsenten nykyisitä kuulumisista ei minulla ole tietoa, mutta vastaanotetaan, jos jollain on.

EDIT: Löytyipä Latviksen kautta "kotisivutkin" http://www.sjoki.uta.fi/~latvis/yhtyeet/sti.html - yhtye oli näköjään Radioheadin lämppärinä huvilateltassa!