Your soundtrack for this message: Soundgarden - Superunknown
Monet kokevat varmasti vieläkin nostalgisia väristyksiä tai inhon puistatuksia kuullessaan sanan grunge. Ainakin minä kuulun siihen joukkoon, joka joutuu/saa joskus tulevina vuosina selittää (toistaiseksi vaimon masussa muhivalle) jälkikasvulle, mitä ne hassunnimisten orkesterien levyt siellä isin levykaapissa ovat, keitä ovat ne flanellipaidoissa möykkäävät resupekat Music Televisionin nostalgisissa arkistopätkissä, tai mitä se "Krunke" oikein tarkoittaa...
Tuli tuossa aamuhämärissä tallustellessa - kuulokkeet tulvillaan Soundgardenia - mieleen, että taidan kuulua ainakin osittain ikäryhmään, jonka edustajille grunge sekä musiikkina että yleisempänä ilmiönä on saattanut olla jollain tasolla omia nuoruusvuosia tai ainakin yleisiä musiikkimieltymyksiä määrittävä tekijä. Monet sukupolvitutkijathan ovat sitä mieltä, että jokaisella sukupolvella on omat kollektiiviset kokemuksensa, jotka heijastuvat ko. sukupolven näkemyksiin ja mieltymyksiin toisinaan hyvinkin voimakkaasti. Kun pullamössösukupolvella ei ole sotia tai pula-aikaa traumatisoimassa kokonaisia ikäluokkia, onko esim. grunge (tai populaarikulttuurin massasuuntaukset ylipäänsä) tällainen yhteistä kokemuspohjaa edustava ilmiö?
Grunge ilmiönä perustui julmasti pelkistäen lähinnä Seattlen vireään musiikkisceneen, josta se markkinavoimien "pienellä" avustuksella levisi kaukaisimpaankaan länsimaisen kulttuuripiirin kolkkaan. Eri teollisuudenhaarojen ahkerasti masinoimana grunge kaikkine lieveilmiöineen rantautui Suomeenkin 90-luvun taitteen jälkeen. Varsinkin moni miespuolinen musiikinystävä varmasti unohtaisi mielellään muinaisen rähjäisen ulkomuotonsa, virttyneine flanellipaitoineen ja goatee-partoineen...
Henkilökohtaisesti The Grunge Experience kulminoitui minun osaltani kesään 1992. Lähipiiri, naapurit ja stereot lähestulkoon anelivat armoa, kun kaiuttimista tulvi jatkuvalla syötöllä vain ja ainoastaan Pearl Jamin, Nirvanan tai Soundgardenin räimettä. Kuuman kesän kruunasi kahden ensin mainitun orkesterin tähdittämä Ruisrock. Tai no, siis melkein. Eddie Vedderin edellisenä iltana kokema "hermoromahdus" ja sitä seurannut Pearl Jamin peruutusilmoitus Ruisrock-lauantain aamuna oli nuorelle miehelle sen astisen elämän karvaimpia pettymyksiä. Se antoikin hyvän syyn kunnon rähinäkännille, joten iskussa oltiin illan hämärtyessä ja pääesiintyjän astuessa lavalle. Nirvanan keikassa ei sinänsä ollut juuri mitään ikimuistoista. Umpimieliseltä hullulta vaikuttaneen Kurt Cobainin johdolla musisoinut kolmikko ei yltänyt elämää suurempiin suorituksiin, mutta kukaan riittävän lähellä ollut tuskin unohtaa lavanedustan kaaosta, parinkymmenentuhannen ihmisen stomp-show'ta ja kuivassa kuumuudessa pöllynnyttä Ruissalon hiekkaa.
No, grunge tuli ja meni, kuten niin moni populaari ilmiö näinä massakulttuurin aikoina. Parrat on ajettu, tukka kammattu ja vanhat levyt ovat hautautuneet levykaappeihin tai kirpputorien tiskeille. Flanellipaidatkaan eivät taida kelvata enää kuin korkeintaan rättikankaaksi kotitalouksissa (odottakaapa pari vuotta, kun isoksi kasvaneet nuoret miehet alkavat häpeillen siivota kaappiensa kätköistä lökäpöksyjään ja huppareitaan - eipä loppu rättitarpeet vähään aikaan tässä maassa). Maailma ei suuremmin siitä meuhkaamisesta muuttunut, mutta jotain kai jäi käteenkin. Siis sen ohella, että Nirvanasta on tehty rock-historian kanonisoitu klassikko, jonka kokoelmia tullaan kauppaamaan uusille sukupolville tasaisin väliajoin.
Ensinnäkin, kaiken keskinkertaisuuden, laskelmoinnin ja päättömän kohkaamisen seasta käteen on ainakin minulle jäänyt kasa hienoja, ajan hammasta kestäneitä levyjä vakuuttavilta orkestereilta. Cobainin poppoon "Nevermind"-mestariteoksen ohella mm. Pearl Jamin kaksi ensimmäistä levyä, Alice in Chainsin "Dirt", Screaming Treesin "Sweet Oblivion" tai Soundgardenin koko tuotanto olisivat olleet upeita tuotoksia ilman muotivillityksiäkin. Eikä toki sovi unohtaa esi-grungeaanisen aikakauden helmiä, kuten Mother Love Bonea tai saman orkesterin kohtaloihin liittyvää "Seattle All Stars"-levytystä nimellä Temple of the Dog.
Grunge jätti myös jälkeensä joukon yhtyeitä tai yksittäisiä muusikkoja, jotka ovat myöhempinä aikoina onnistuneet tekemään hienoa musiikkia. Tällaiset mittakaavat saavuttanut ilmiö on lisäksi heijastunut rock-musiikin kenttään muutoinkin. Tämäkin valtakunta oli taannoin pullollaan kaiken maailman wanna-be-nirvanoita ja samasta sointulähteestä innoitustaan ammentavia enemmän tai vähemmän laadukkaita orkestereita. Terveisiä vaan Apulannan pojille...
Toisaalta kaiken alleen jyrännyt valtavirtavyörytys synnytti luonnollisesti vastareaktoitakin. Monet myöhemmän polven artistit lähtivät tietoisesti tekemään jotain aivan muuta erottuakseen suuruuteensa tukehtuneesta grunge-räimeestä. Näinhän tämä etenee populaarimusiikissa: grungekin oli kai eräänlainen vastareaktio 80-luvun lopun rock-musiikin tilaan.
Tämän tiiviin alustuksen päätteeksi haluaisin mitä kohteliammin tiedustella, asustaako Jatkoajan syövereissä kohtalotovereitani, tai hahmoja, joilla muutoin on Painava Sanansa tai kuolematon kokemus jaettavanaan tästä minua syvästi liikuttaneesta aiheesta.
Niinniin, eräillä meistä on liikaa aikaa ja liian vähän kiireellisiä töitä...
Monet kokevat varmasti vieläkin nostalgisia väristyksiä tai inhon puistatuksia kuullessaan sanan grunge. Ainakin minä kuulun siihen joukkoon, joka joutuu/saa joskus tulevina vuosina selittää (toistaiseksi vaimon masussa muhivalle) jälkikasvulle, mitä ne hassunnimisten orkesterien levyt siellä isin levykaapissa ovat, keitä ovat ne flanellipaidoissa möykkäävät resupekat Music Televisionin nostalgisissa arkistopätkissä, tai mitä se "Krunke" oikein tarkoittaa...
Tuli tuossa aamuhämärissä tallustellessa - kuulokkeet tulvillaan Soundgardenia - mieleen, että taidan kuulua ainakin osittain ikäryhmään, jonka edustajille grunge sekä musiikkina että yleisempänä ilmiönä on saattanut olla jollain tasolla omia nuoruusvuosia tai ainakin yleisiä musiikkimieltymyksiä määrittävä tekijä. Monet sukupolvitutkijathan ovat sitä mieltä, että jokaisella sukupolvella on omat kollektiiviset kokemuksensa, jotka heijastuvat ko. sukupolven näkemyksiin ja mieltymyksiin toisinaan hyvinkin voimakkaasti. Kun pullamössösukupolvella ei ole sotia tai pula-aikaa traumatisoimassa kokonaisia ikäluokkia, onko esim. grunge (tai populaarikulttuurin massasuuntaukset ylipäänsä) tällainen yhteistä kokemuspohjaa edustava ilmiö?
Grunge ilmiönä perustui julmasti pelkistäen lähinnä Seattlen vireään musiikkisceneen, josta se markkinavoimien "pienellä" avustuksella levisi kaukaisimpaankaan länsimaisen kulttuuripiirin kolkkaan. Eri teollisuudenhaarojen ahkerasti masinoimana grunge kaikkine lieveilmiöineen rantautui Suomeenkin 90-luvun taitteen jälkeen. Varsinkin moni miespuolinen musiikinystävä varmasti unohtaisi mielellään muinaisen rähjäisen ulkomuotonsa, virttyneine flanellipaitoineen ja goatee-partoineen...
Henkilökohtaisesti The Grunge Experience kulminoitui minun osaltani kesään 1992. Lähipiiri, naapurit ja stereot lähestulkoon anelivat armoa, kun kaiuttimista tulvi jatkuvalla syötöllä vain ja ainoastaan Pearl Jamin, Nirvanan tai Soundgardenin räimettä. Kuuman kesän kruunasi kahden ensin mainitun orkesterin tähdittämä Ruisrock. Tai no, siis melkein. Eddie Vedderin edellisenä iltana kokema "hermoromahdus" ja sitä seurannut Pearl Jamin peruutusilmoitus Ruisrock-lauantain aamuna oli nuorelle miehelle sen astisen elämän karvaimpia pettymyksiä. Se antoikin hyvän syyn kunnon rähinäkännille, joten iskussa oltiin illan hämärtyessä ja pääesiintyjän astuessa lavalle. Nirvanan keikassa ei sinänsä ollut juuri mitään ikimuistoista. Umpimieliseltä hullulta vaikuttaneen Kurt Cobainin johdolla musisoinut kolmikko ei yltänyt elämää suurempiin suorituksiin, mutta kukaan riittävän lähellä ollut tuskin unohtaa lavanedustan kaaosta, parinkymmenentuhannen ihmisen stomp-show'ta ja kuivassa kuumuudessa pöllynnyttä Ruissalon hiekkaa.
No, grunge tuli ja meni, kuten niin moni populaari ilmiö näinä massakulttuurin aikoina. Parrat on ajettu, tukka kammattu ja vanhat levyt ovat hautautuneet levykaappeihin tai kirpputorien tiskeille. Flanellipaidatkaan eivät taida kelvata enää kuin korkeintaan rättikankaaksi kotitalouksissa (odottakaapa pari vuotta, kun isoksi kasvaneet nuoret miehet alkavat häpeillen siivota kaappiensa kätköistä lökäpöksyjään ja huppareitaan - eipä loppu rättitarpeet vähään aikaan tässä maassa). Maailma ei suuremmin siitä meuhkaamisesta muuttunut, mutta jotain kai jäi käteenkin. Siis sen ohella, että Nirvanasta on tehty rock-historian kanonisoitu klassikko, jonka kokoelmia tullaan kauppaamaan uusille sukupolville tasaisin väliajoin.
Ensinnäkin, kaiken keskinkertaisuuden, laskelmoinnin ja päättömän kohkaamisen seasta käteen on ainakin minulle jäänyt kasa hienoja, ajan hammasta kestäneitä levyjä vakuuttavilta orkestereilta. Cobainin poppoon "Nevermind"-mestariteoksen ohella mm. Pearl Jamin kaksi ensimmäistä levyä, Alice in Chainsin "Dirt", Screaming Treesin "Sweet Oblivion" tai Soundgardenin koko tuotanto olisivat olleet upeita tuotoksia ilman muotivillityksiäkin. Eikä toki sovi unohtaa esi-grungeaanisen aikakauden helmiä, kuten Mother Love Bonea tai saman orkesterin kohtaloihin liittyvää "Seattle All Stars"-levytystä nimellä Temple of the Dog.
Grunge jätti myös jälkeensä joukon yhtyeitä tai yksittäisiä muusikkoja, jotka ovat myöhempinä aikoina onnistuneet tekemään hienoa musiikkia. Tällaiset mittakaavat saavuttanut ilmiö on lisäksi heijastunut rock-musiikin kenttään muutoinkin. Tämäkin valtakunta oli taannoin pullollaan kaiken maailman wanna-be-nirvanoita ja samasta sointulähteestä innoitustaan ammentavia enemmän tai vähemmän laadukkaita orkestereita. Terveisiä vaan Apulannan pojille...
Toisaalta kaiken alleen jyrännyt valtavirtavyörytys synnytti luonnollisesti vastareaktoitakin. Monet myöhemmän polven artistit lähtivät tietoisesti tekemään jotain aivan muuta erottuakseen suuruuteensa tukehtuneesta grunge-räimeestä. Näinhän tämä etenee populaarimusiikissa: grungekin oli kai eräänlainen vastareaktio 80-luvun lopun rock-musiikin tilaan.
Tämän tiiviin alustuksen päätteeksi haluaisin mitä kohteliammin tiedustella, asustaako Jatkoajan syövereissä kohtalotovereitani, tai hahmoja, joilla muutoin on Painava Sanansa tai kuolematon kokemus jaettavanaan tästä minua syvästi liikuttaneesta aiheesta.
Niinniin, eräillä meistä on liikaa aikaa ja liian vähän kiireellisiä töitä...