HCH's finest 2012–2013 – never close your eyes

HCH-tuo suuri myyttinen- äärilaidan äänitorvi ja rakkaudesta lähtöihin.

Sitähän ei tarvitse edes perustella ja vei sydämen ensisilmäyksellä.

Silloin se oli muottiin valettu ja kukaan ei kyseenalaistanut.

Ei soraääniä tai kitinää ja oli lupa nauttia.

Miten niitä metsästettiinkään ja hamuttiin tietoa sekä jaettiin elämyksiä.

Hengitettiin yhtä totuutta ja elettiin kevättä myöden mukana.

Täysin rinnoin ja sarjat olivat kuumia sekä tulvillaan mukaansatempaavia hahmoja.

Tyylipuhdasta kasaria ja miten halveksimmekaan sitä brittibändiä, mutta myöhemmin poimimme idean.

Van Dorp puettuna ja miten tuokaan on taltioituna mieleen.

Iho kananlihalla ja odotimme vesi kielellä koska tulee askiin.

Se oli Show´ta ja eikä jätkän kömpelyyttä huomionut kukaan.

Se oli epäolennaista ja numerolla 23.

Tajunnanräjäyttävää ja nyt ollaan tosissaan.

Eihän se ollut edes poikkeuksellisen pätevä ilman kintaita, mutta hahmona vetovoimainen ja läsnäolo ehdoton.

Otellut elääkseen AHL:ssä sekä Dubissa ja käynyt ylhäälläkin.

Kulttimörkö, joka ottaa pois lähdön kuin lähdön.

Äijämäinen olemus ja murjotut kasvot.

Itsensä likoon heittäjä sekä lähtötarinaltaan nuhruinen selviytyjä.

1988-1989 kevät ja Blues sarjan alkurysäys.

Van Dorp ottelevassa ja oli yhteensä 16 iltaa.

Ei osannut luistella, mutta kukki keväällä ja oli käyttökelpoinen.

Isossa liigassa ja panosten kasvettua.

Nyt vain hylkäämme hukkuvat laivat ja katse vaeltelee.

Sisällöllisesti köyhää ja silmiinpistävä hahmovaje, joten suunta kohden syksyn leirejä sekä treenimatseja.

Siellä pesivät ilmiöt, selviytymistarinat ja loistavat pahat pojat.

Mitä helvettiä?

Edit. Kanadan junnuliigaketju ensi vuodelleko?

Kevätaurinko lämmittää ja herättää toiveikkuutta.

Astumme ulos ovesta ja ilman täyttää huurahdus.

LB. I fucking love you, man!

Näin avaamme äärilaidalla päivämme ja tervehdimme ympäröivää todellisuutta.


McRae vastassa ja syvällä nostagian havinoissa.

Väijyimme ja tipahti syliin.

Ensiesiintymiset ja kohtalokas kosketus.

Ikuinen vaikutus ja edelleen vannomme LB:n nimeen.


Aivan kuin olisimme löytäneet totuuden, yhden niistä monista.


Sehän oli renttu, kuin pummi katuojasta ja imi kuin sieni.

Ammattiylpeydellä ja ei mikään urheilullinen siloposki visiirinaama.

Suoraan Bukowskin hahmogalleriasta.

Soturi ja legenda.



Ei mikään hiiri ja eihän taustahälystä välittänyt kukaan.

Kunhan vain kehässä tapahtui ja kintaat tippuivat.

Täydellinen kiekkohampuusi ja karskinoloinen laitapuolen kulkija.

Ison maailmaan selviytynyt farmipoika ja epäilyksettä lukutaidoton.


80-luvun loppu ja elävät muistikuvat.

LB oli jumala ja idolia kerrakseen.

Äärilaidan antaumuksella ja nostalgian kultareunuksilla.

Me hengitimme kulttuuria ja vajosimme lähtöfanatismiin.

HCH`s finest ja kaikki turha riisuttu sekä rajattu pois.

Kukaan onneton ei eksy ja pääse pahoittamaan mieltään.

Kevät herättelee, ruokkii ja pistää hyrräämään.

Nostaa tunteet pintaan, saa uskaltamaan tai ainakin joskus näin.

Silloin ennen, kauan sitten.

Tarinoita luotiin ja elämyksiä tarjoiltiin keväällä 1988.

Isoa Show´ta ja pääosassa Bruins.

Ei enää "Big Bad" tai Cherry, mutta elävää ja elävöittävä.

Saimme elää mukana ja Sabres sarja jo aivan huikeaa ilotulitusta.

Suonissa virtasi ja sydän takoi rytmiä.

Rähinäryhmä ja äijälauma.

Sitten Devils ja uskomattomiin sfääreihin.

Villiä kiitoa taikamatolla ja sellaista sen pitäisi olla aina.

Värikästä, arvaamatonta ja sykkivää.

Sähköisyyden aisti ja Devils kaivoi itseään nöyryytyksen suosta.

Apukoutsi Bob Hoffmeyer keihäs kädessään penkillä ja tälläistäkö se oli 70-luvulla.

Tai unissa ja jossain sumussa myös HCH.

Ei kissan kissa vikittelisi tai kehräisi samalla lumovoimalla ja Jim Schoenfeldin tunteenpurkaukset käytävällä.

Donitsi!

NHL kurkotti kaljaliigoihin ja toi sisään ne keltapaidat.

Uskomatonta ja katsele nyt sitä.

Se kaikki hypetys ja lopulta emme tienneet itkeäkkö vai nauraa?

Punaisena lankana se koko sarjan läpi jatkunut likaisuus ja väkivaltaisuus, joten olimme ytimessä.

Liian nuorina ja haparoivina, joten emme osanneet arvostaa.

Saimme tähdet kurkottamatta ja laskimme helmet.

Nyt emme saa mitään ja katsomme vain taaksepäin.

Etsimme aikakonetta.

Kirjoitamme kaipuusta ja kaikki saa lohduttoman melankolisen sävyn.

Kuin olisi jo syksy ja lehdet tippuisivat.

Kohtalokkaan vangitsevat ensirakkaudet ja valovoimaa sekä karismaa uhkuen nousee esiin "jimmy crack", joka tarjosi elämyksellisen railakkaita tuokiokuvia ja suunnan sekä pohjan koko HCH:n kiekkokäsitykselle.

Kuohuvan räjähdysaltista sekä arvaamatonta, mutta ovet taisi avata sekä sydämet vangita tulinen kohtaaminen Morelin sekä muiden epäolennaisten hahmojen kanssa ja höyrypäinen sankarimme suihkunraikkaana siviileissä.

Uskomaton rähinämomentti ja äärimmilleen hiottua kehähulluutta, joka saattoi poikia mitä tahansa ja johdattaa mitä villeimpiin seikkailuihin.

Salattuihin luoliin joihin vain ikipimeydessä vaeltavat löytävät ja tylsääkin tylsempää on kaikki tähän verrattuna, mutta viihdearvosta piti huolen "jimmy crack" ja loi useat historiaan taotut värikylläiset merkkiteokset ennen muita.

Teki niistä tavaramerkkinsä ja häijynoloinen, halpamainen sekä likainen roisto, mutta puhtoiset ovat harmaita ja eivät tarjoa mitään kiinnekohtaa itsessään.

Hymyilevät vain yksioikoisesti kuin kuolleet ja pitävät olemuksellaan yllä keskikaistan ikuista ahdistusta, mutta toiset ovat pitelemättömiä sekä toteuttavat itseään eläimellisissä rituaalimenoissa jäänäyttämöillä ja sekoilevat kiekkomaailman lähtömelskeissä.

Vähäeleiset eivät nouse päärooleihin tai anna tunnetasolla yhtään mitään, mutta savuaahan siellä ja jälkeen jäävät vain rauniot sekä nostalgian sädekehät.

Ponnahduslauta tajunnaväreilyyn sekä 80-luvun kiitotie, mutta hipoihan tuo mielettömyyksissään täydellisyyttä ja tyynen rauhallinen kravatin korjailu lukitsi tuon tunnelmapalan historiaan.

Tiedätte ja näitähän me pakonomaisesti metsästämme kuin "Dr Hook" silmiä.

Lähestymiskiellot ja se kilipää "topper" sekä Fletcher IHL:ssä

Vaaran tuntua ja näitä elukoita ei samaan häkkiin.

Fletcherin hahmon kiinnostavuuspiikki jo takana ja aikanaan sai kihelmöimään.


Keräsi hypeä AHL:ssä ja teki 80-luvun taikatemput.

Sammutteli valojaan,esiintyi ilman kintaita sekä haali uskottavuutta.

Yksinkertaista.


Sai saumansa ja jäi pettymyksen maku suuhun.


Kevään 1988 rähinähuumaa sekä väriloistoa ja Habs heittää ottelevaan.

Näyttämö iso, joten valot vilkkumaan sekä viini virtaamaan.

Tutisi.


Se vastakkainasettelu ja tunnelataus sekä LB vieressä aloituksessa.

Ei helppo paikka kylmitään ja esitys jäi hengettömäksi.

Pelkäsikö noyryytystä ja lopulta nöyryytti vain itseään.

Kalvaa edelleen ja olisi suonut Fletcherin kaivavan itsestään eläimen.

Pedon ja nousevan lähtömaisteriksi sekä väittelevän lähtötohtoriksi.


Toki taustalla velloi merkkiteos ja Miller sekä kordic loivat helmeä.

Tuo muistetaan ja Fletcher sivuroolissa, mutta menetti hohtoaan.

Ei enää hehkunut odotusarvoa kuin Sherbrooken päivinä ja ollapa hetken Fletcherin lähtösaappaissa.

Kuohuu ja nyt tai ei koskaan.

Paineet niskassa ja maine pelissä.

Toki ehkei vain Fletcherista ollut siihen ja näin jumiutui alhaalle.

Ei lunastanut.


80-luvun maisemakuvaa ja vinhaa kiitoa henkeäsalpaavien muistijälkien parissa.

Polttomerkitsitte minut ja muistan kouriintuntuvasti sen innostuksen, kun Fletcher oli mukana.

Tuottaa sisältöä. Se on itseisarvo.

Springfield Indians ja ollemme kuin riivattu.

80-luvun päätöskaudet ja se Tape jotain elämää suurempaa.

Sisäistetty hartaudella.

Tuntemukset. Aistimukset. Haluisimme innostua Proustilaiseen maalailuun.


Veljesparit. Kerry sekä Dean ja hahmoina voimaperäisiä.

Kerry värikäs sekä räiskyvä soturi. Jotenkin tinkimätön.

Dean kuningasluokan jässikkä ja löi vahingoittaakseen.

Sitten juhlaparaatti. Mykistävää lähtönoituutta.

Rod Dallman ja heitti itseään likoon enemmän kuin on ymmärrettävissä.

Ihmisjärjellä käsitettävissä. Tulkittavissa.

Uskomaton läsnäolo ja nekkasi sekä tikkasi kuin vimmattu.


Tuulta purjeissa. Potkii, ravistelee.

Innostuksen läpikyllästämänä. Täpinöissään.

Sormenpäätuntumalla ja emme edes hallitse kehoamme.



Rods vastaan Rochesterin iso mörkö. Kulttimörkö Van Dorp.

Todellakin omistauduimme ja tempauduimme mukaan seikkailuun.

Yhtäsoittoa ja kaivaa siitä ne nyanssit.

On se teos ja Madeleine leivos.


Pitäisiköhän tästä vetäytyä johonkin parantolaan. Vetää paketti kasaan ja antaa olla?

Hei, pistäkää rauhoittavia ja GA:n Sarah tuomaan.



Rods sai muutamat iltansa Show´ssa. Ei ollut oma itsensä.

Ei hakannut nimeään lähtötauluun ja näin elää maine yhtenä kovimmista, joka ei lunastanut potentiaaliaan.

Ollut sitä, mitä oli.



Ewen ja Clark ei iltaakaan ja kirkkaat valot karttoivat.

Se oli väärin ja jopa HCH olisi halunnut nähdä Kerryn painavan kaapin ylhäällä.

Se tuuletus olisi nyt klassikko.

Dean olisi ollut yksi kovimmista. Tyly äijä.


Miksi Vukota ennen näitä ja se on ikiaikainen mysteeri?

HCH kysyy ja vastaa:

"Higgy" vai Coulis?

Ontariosta. Maineet hivelevät pakkopaitaa ja pehmustettua koppia. Kuitenkin se "Higgyn" riemukas voittokulku sekä raivopäinen kujajuoksu Show´ssa ja kukaan ei vedä retkeään hullumaksi. Häiriökäyttäytymisen mestari ja oikeasti paha, langennut enkeli.
Go him Higgy-go him!

Se on hieno, nostalginen kiekkotaru ja HCH:n lempi unisatuja.


Lähtöneuvostossa tällä hetkellä?

Animal kunniapaikalla ja ne tutut Wensikin afrot, Cashmanin kaljut sekä Sonmorin lasisilmät. Uutena Jonna ja pyörittelee biittiä jätkämaisellä vimmalla sekä pukeutuu vain mustiin Bruins pantseihin.
Mukana myös Jay Millerin viikset sekä stamina samassa paketissa ja kuitenkin äänestettäessä vain yksi ääni. Potkii sitä ovea raivoissaan sekä roikkuu mukana ja Jay on jumala.

Nähnyt myyttiset gooniliigat(vertaa kaljaliigat/rautaliigat) ja kaikki.

Jonna; Sun pitää olla realistinen, mut ei pessimistinen.

HCH; hyvää settii..mennääks setvii Cochranen kakstuntist, se on kiehtovan rajuu.


Mites SIJHL?


Silkkaa tilastotiedettä ja 0.14 454 minuuttia uskottavuutta sekä 18 Game misconductia. Se ja se haali 92 sekä otti illan tähdet.

Köyhää sisältöä ja tylsää numerosarjaa, mutta onhan HCH:lla sisäistetysti hallussaan T-Bayn kaupunkikartta sekä Finnglish sanakirja.

Opium?

Jean C. ja sitä sekä maksimitehollista Tapea tolkuttomasti, aivan tolkuttomasti.

Onhan se maaginen taikakeitos ja konemaisesti aaltoilevaa tajunnanvirtaa, mutta kenties vielä asiaan ja julkaisuvuorossa HCH:n ansariviljelyopas.

Aistimme virtaukset, kuulemme pauhun.
Joku soittaa siellä urkuja.
Soittaa kuin mielipuoli.

Sehän on juuri Higgy. Vanha tuttumme.

Tuo riivattu, joka veti kuin ei olisi huomispäivää.
Vimmaisesti ja anteeksi pyytelemättä.
Ne illat ja vire oli alkukantainen.

Ei puhuta ylilyönneistä vaan silkasta hulluudesta.
Puhtaasta, pelkistetystä hulluudesta.
Se paha, vaarallinen, arvaamaton.
Paholaiselle sielunsa myynyt.

Tämä äijä on myytti.
80-luvun lopulla siitä vielä puhuttiin, sittemmin unohdettiin.
Kuin sitä ei olisi ollut.
Ei olisi ollut hulluinta koskaan.

Teokset, miksi loistatte poissaolollanne?

Näitä me äärilaidalla mietimme ja se hullu soittaa sateessa.
Sarvipäisenä ja kadotukseen tuomittuna.
Sairaanoloinen luomisvimma kuin kahleiden kolina.

Higgy, me haluamme ymmärtää.

Tarkistettuna ja asian ollessa viimeksi ajankohtainen 2008-2009 lähtöneuvostossa tai konsultointiryhmässä olivat mukana myös Snepsts klooni, Schmautzin keihäs, Carlsonin lasit sekä Hunterin nenä.

Harold ja kuin Tom of Finlandin luoma hahmo. Jykevästi äijämäinen ja ehdoton daddybear.

Huumoriaspektilla maustettuna ja nielaisimme syötteineen.

Katsoimme sitä matsia, kun Lemieux pisteli laatikkoon ja sarjakuvamaista kuin Sin Cityssa.

Millerin ja homoklubin karskin isällinen portsari piestiin.

Itkimme verta sekä koimme marttyyrikuolemia.


Tai Cashman ja ilkeä papparainen.

Koputteli kepillään ja oli pahansuopa.

Vasurillaan vaarallinen ja kuitenkin ikäihminen.

Kiusallista katsoa ja outoja mielleyhtymiä.


Fotiu ja jotenkin vinksahtanut, nyrjähtänyt.

Kuin osista kokoon parsittu ja lobotomian jälkeen.

Kiehtovaa ja näimme aina sen rykivän pakkopaidassa.

Sielumme silmin.


Wensink...Stayin´ alive pärähtää soimaan ja äijä heittää tanssiliikkeitä.

Se on matkalla boksiin ja vetää jotain spagaatteja.

Monitulkintaista ja onko tästä lupa nauttia.

Se on kuitekin tapellut?


Eettiset toimintamallit ja vastuullisuus, avoimmuus.

Rahan perässä ja tehkää mulle tulosta.

Tinasin taas ja heräsin biitit pitkin poskia.

Hymyile edes ja mä sentään palkkasin sut.

Harold ojentaa mua, se on kunniapaikkalla.


Schmautz ja häijy pukutyyppi.

Aina kuosissa ja narsistis-sadistinen sarjamurhaaja.

Pikku nilkki ja surkea raukka.

Täydellinen kusipää egoisti ja salakavala menestyjä.

Syöpä ja Cherry tykkäsi.


Se lisättäköön hänen syntilistaansa ja emme edes nojaa mielikuviin tai tukeudu mielikuvituksen syövereihin.

Bobby Schmautz riittää ja muistatteko sen utuisen viestin?

Muutaman oluen jälkeen mailaa taivuttelemaan sekä nimi huulille pyörimään.

Missä nyrkki heiluu!

Se värähtely, värinä.

Pelkäämme nauttia, olla sitä mitä olemme.

Bru ei pelännnyt vaan oli läsnä.

Eli hetkessä ja ne olivat taianomaisia.

Me nautimme ja olimme vastaanottavaisia.

Vuoropuhelua ja lähtökommunikaatiota.

Nostalgian usva ja saa ihon kananlihalle.

Aina tyylikäs ja valmiustaso piikissä.

Sitä on painettu alas ja halveksittu.

Se oli Bru.

Otti osansa, mutta oli aina valmis ja läsnä.

Tyylikkyydestä tinkimättä ja osastaan nauttien.

Saimme yhteyden ja hahmo potki.

Se lähtö Richterin kanssa ja elämyksellistä.

Yhtä juhlaa, huumaa ja miten se oli läsnä.

Otti tauluun ja totuus on tulkinnanvarainen.

Pisti siltä jättivasaralta nenän poskelle ja oli mitä oli.

80-lukua ja Bru punaviivalla.

Ei pelännyt, pakoillut vaan eli.

Varmasti nautti ja ei välittänyt kolhuista.

Sitä sai hakata, piestä ja se oli oma kypärätön itsensä.

Mustelmat kruunaavat ja sai Mannin vuotamaan.

Haavoitti eläintä ja ei sellaisia ole nykyään.

On vain möhkäleitä ilman tyyliä, vailla vaaraa.

Ulkopuolisuutta, epäröintiä ja se ei liikuta ketään.

Älkää uskoko valheisiin.

Ronnie, ne eivät tiedä sinua.

Tunnista.

Täydellinen arvoitus.

Meidän polkumme, emme ole eksyneet.

Muistamme, olit jumala.

Yksi niistä, suurista, alkulähteistä.

Sinua palvottiin, muistettiin, kunnioitettiin...

Ne päivät, 80-luvun nostalgia.

Asiat puhuttelivat, olivat todentuntuisia.

Olit omistautunut, sisäistänyt tarkoituksesi.

Kannoit soihtua ja me kartoitimme tarinasi.

Tehtäväsi ja se vei sinut kirkkaisiin valoihin.

Et pitänyt kassakaapissa sydäntäsi ja halusit tapella.

Olit valmis.

Pilvilinnoja ja kermavaahtoa, se ei ollut sitä.

Siellä juotiin, taisteltiin eloonjäämisestä.

Hajosit ja sen maailman raadollisuus.

Ne eivät ymmärrä, muista.

Olisit vetänyt koko kasarin ja operoinyt lähtötunnelissa.

100-150 lähtölausuntoa lisää sekä todistajia.

Olisit ottanut kenet tahansa, 30 pysäkkiä kaudessa.

Yleinen muistijälki olisi toisenlainen, äänenpainot erisävyisiä.

Ne hölmötkin kumartaisivat ja tunnustaisivat arvosi, Ronnie.

Yritin iskeä Larmerin pään jäähän ja onneksi teit sen.

Aina joku löytää ja kauhistelee moraalittomuutta.

Olit Windsorista ja yksi äijistä.

Show ja pääsit sinne, oli sitä.

Se läpimärkä yksisilmä sekä Nanne.

Ne tietävät, että olit valmis.

Tappelemaan siinä liigassa, ottamaan kenet tahansa.

Olit kahlannut, nähnyt kovat ympyrät.

Lähtövaistot, ne pelasivat.

Aina valmiina ja nyt maailma on tyhjyyttä tulvillaan.

Jälkiväristyksiä ja kuitenkin polttelee.

Tavoitamme jotakin ja menetämme taas kehomme hallinnan.

Hahmot, ne hetket, nuo elämykset...

Sydän takoo kuin vimmattu ja tunnistamme tienviitat.

Maisema oli elävä, se kantoi merkityksiä.


Joskus hämmennämme jopa itseämme, mutta nyt emme kanna yllätysmomenttia.


Motor City Smitty ja ja sehän oli kuin puusta veistetty.

Kylän ensimmäinen traktori ja hivenen ruosteessa oleva jyrä.

Nöyrän kulmikas puurtaja, joka ei pätenyt tai loistanut millään osa-alueella.

Paitsi äijämäisyydessä ja äijähän se oli.

Ei visiirinaamainen pikkupoika vaan karski, kypärätön äijä.

Tunnisti historian ja kantoi sitä mukanaan.

Windsorista ja aivan tolkuttoman rakastettu hahmo.


Jopa hivenen koominen ja siinäkö se vetovoima piileekin?

Oli tosissaan jopa äärimmäisyyksiin ja siitä aisti ylpeyden.

Sai lyödä mailalla kupoliin ja vaikka meloni olisi haljennut se olisi painanut nahistelemaan sinne maalin eteen.

Sieltähän sen aina löysi ja veti tilanteet päätyyn.

Ajoi ja kävi aina perseellään. Se oli itsestäänselvyys.

Naamapesut hallussa ja olihan sillä erityispiirteitä.

Ei se kovin kukko, mutta olemus sekä eleet kuin kuninkaalla.

Näkymätön kruunu ja melkein tavoitimme sen katseellamme.

Myyttinen iso liiga ja hahmot sen mukaisia.

Niissä oli suuruutta ja ne toimivat.

Kuin jotain taruolentoja.

Niitä ei sovi tulkita yksioikoisesti, se olisi väärin.


Smitty ja soturi ilman kypärää.

Nostalgian uneen tuudittavat pilvet ja nyt meidän on hyvä.

Ymmärrämme miksi sitä rakastettiin ja suhtauduttiin hyväntahtoisesti huumorilla.

Se kesti sen, se oli äijä.

Ilmetty Tom Selleck luistimilla ja arvosti niitä halleja, paitoja, kaupunkeja...

Ja se urbaanilegenda;"Don't you ever say anything bad about Don Cherry".

Niin tai näin. Se olisi halunnut pelata sille ja nautti varmasti mahdollisuudesta sekä kunniasta vetää Brophylle.


Brophy Maple Leafsin aitiossa ja sehän oli kuin lämäristä.

Sitä ei voinut keksiä. Se oli totta, se oli Show´ta.

Nautimme, hykertelimme ja aistimme mytologian.

Meillä oli avaimet ja me ratkoimme arvoituksia.

Taianomaiset tähtihetket ja HCH taas muistijälkien viidakossa.

Ne iskevät ja kouriintuntuvasti elävöittävät sen kadonneen hetken, kun koit jotain suurta.

Liikaa Proustia ja nostalgista haikeutta kenties, mutta avasimme portin ja se johdatti alkulähteille.

Mick Vukota ja ihmettelimme avoimesti.

Yllättäen HCH hymähtelee ja pyörittelee mielessään sanaa "horseshit".

Se on innostunut, löytänyt polun.

Mitä tämä nyt on, mistä se tuli.

Missä biitit?

Ron Lapointe ja suurta viisautta sekä syvään luotaavaa näkökulmaa.

Eräs kuuma AHL:n ilta ja niin 80-lukulaista, että tekisi mieli kääriytyä vinyyleihin ja kylpeä videokaseteissa.

Mick Vukota; You´re horseshit!

Se oli ollut elementissään ja kipannut "Shag" Shaunessyn.

Lapointe otti aitiossa kipinää ja heilutti leimasinta.

Lopputulemana kahden jengin villi yhteentörmäys sekä railakkaat karkelot.

Bileet ja tuhansia syitä elää mukana.

Tunteet, ne vievät mukanaan.

Elämykset, ne kruunaavat.

Kartuttavat pääomaa ja laajentavat tajuntaa.

Sinkoilevat kipinät polttivat HCH:n ihoa ja siinä oli jotain eläimellistä.

Tuolta sen pitää näyttää.

Häikäilemättömiä päällekarkauksia ja monimuotoista osallistumista, läsnäoloa.

Tältä sen pitää tuntua.

Hehkuvaa ja miten se velloi elinvoimassaan.

Tuo keitos ja imimme nyansseja katseellamme.

Nuhruinen kuva, mutta niin se oli lähes aina.

Rods ja itse keisari.

Kaikki oli kohdallaan, emme kaivanneet mitään lisää.

Sitten Vukota ja bench clearing brawlin syke, mutta se ei vaan luo nahkaansa.

Nylkyttää taas "Shagin" jalkaa ja kippaa sen nurin.

Makaa sen päällä ja puhkuu jylhää kylmyyttä.

Halusimme viillellä ranteemme ja mietimme epäolennaisuuksia.

Toi kuvanlaatu ja plää, plää, plää...

Se oli fiksu yliopistopoika ja pelkäsikö paskantuoksuinen farmipoika , että lyö salkullaan.

Se luennoilla istunut nörtti ja oikeastihan se oli kova poika.

Vähän jopa mörkömäinen ja kummitteli muutaman illan ylhäälläkin.

Enemmän sekin antoi itsestään ja Vukota nylkytti orjallisesti koko uransa.

Se oli sen juttu ja ei häpeillyt taipumustaan.

Onhan se rohkeutta, olla oma itsensä ja antaa halujen viedä.

Oli nähnyt kotisikalassa ja hyppyrefleksi ei vain pelannut.

Haloo, haloo ja saammeko lähtöyhteyden.

Lähtöhelmipeli ja suurmestarina HCH.



Shaunessy pisti kellot soimaan ja mielleyhtymiä poimittavissa sieltä täältä.

Halifax vastaan Moncton ja harjaantunut tiedustelee mikä niistä lukuisista rähinöistä.

Niitä riitti ja kääntyi kuin pakonsanelemana väkivaltaiseksi.

Maasto oli värikäs, elämykset lähellä ja illat villejä.


1989-1990 ja se Halifaxin jätkien hyökkäys Monctonin penkille.

Joku usvainen AHL Tape ja koko kämppä liekehti.

Nyt tapahtuu ja HCH aivan täpinöissään.

"Shag" nälkäisenä ja jätkällä uskomaton palo päästä iskuetäisyydelle sekä pitää hetki elossa.

Sitä pitää ruokkia ja kaivaa se hulluus sekä ilmeikkyys pintaan.



Sen aisti, että ne olivat tosissaan ja paskat kaikesta muusta.

Ja se nimistö, ne hahmot.

Symbolit avautuvat ja luovat kuvan.

Joka jengi täynnä sekopäitä, raivotautisia sekä moniongelmaisia.

80-luku ja siellä oli sijaa.



Baillargeon telakalla ja ulkona Halifaxin myrskyisästä etulinjasta.

Se kovin ja vahvin koskaan?

Sama äijä ja toki olihan sillä sukunimen puolesta odotusarvoa.


Vukota nylkytti senkin jalkaa vasten ja kippasi nurin.

Baillargeonin päässä sumeni ja kuola valui suunpielistä.

Se heitti viihdevaihdetta silmään ja me nautimme.



McSorley taas iski sitä keihäällään ja se jo rehellisempää.

Sumeilematon kosto ja Baillargeon puhissut Jim Playfairin suuntaan.

Halusi merkata ja siellä mitään vahinkoja tapahdu.

Ne ovat hulluja, sairaita yksilöitä ja haluavat vahingoittaa.

Oksentavat aamuyöstä kengilleen ja heräävät silmäkulmat mustina uuteen päivään.

Ymmärtääkö tätä ketjua oikeasti joku muukin, kuin itse kirjoittaja? Kaveri on väärällä sivustolla tekstin perusteella. Anteeksi.

Caney kirjoitti:

Ymmärtääkö tätä ketjua oikeasti joku muukin, kuin itse kirjoittaja? Kaveri on väärällä sivustolla tekstin perusteella. Anteeksi.

Laajenna klikkaamalla

Ymmärtää, tämä on loistavaa matskua.

Kiertotiet ja joskus ne muodostuvat elämän oikopoluiksi.

Syviä elämänfilosofisia pohdintoja. Heti huomenna omistamme elämämme perinteisten maatiaisomenalajikkeiden tutkimukseen.

Hahmoja pimeiltä kujilta, joten esiin Mitch Molloy.

Mikä sekin oli?

Tuli kaukaa, kaivoi itsensä syvältä ja ei vetänyt iltaakaan O:ssa.

Sittemmin esiintyi AAHL:ssä ja huuruinen kaljaliiga uskomattomalla sekopää kiintiöllä.

Hiottu väkivaltamomentti ja sai vetää pikku tuiskeessa.

Ketään ei kiinnostanut, kukaan ei välittänyt.

Kuitenkin pari iltaa Show´ssa ja kuin olisi kaivettu äijä jostain ulkojäiltä.

Tuu vetään ja taipumus hanskattomuuteen avasi vielä ovia.

Toimi oikopolkuna ja halu tapella riitti, pätevöitti.

Nyt ne on naulattu umpeen ja pitää vetää jotain OA kausiakin O:ssa.

Ennen kadottiin nuhruisiin varjoihin ja piestiin keihäällä joku poloinen henkihieveriin.

Pysykään poissa ja hautautukaa sinne jonnekin.

Älkää kuitenkaan häpäiskö lajin yleistä julkisuuskuvaa ja ollaan sitä nyt niin huolestuneita.

Yllättäen joku ihme moraali ja me olemme ymmällämme.

Nyt ne välittää.

Mitch Molloy ja ammennamme oppimateriaalia.

Se AHL:n ilta ja alkulämmön brawl Binghamptonin kanssa.

Menossa villiksi sekä räjähtämässä käsiin ja siellä tapahtumien tulikuumassa keskiössä heiluu juuri Molloy.

Palokunta saapuu ja tuomarit hyökivät sisään.

Kohta yksi niistä enkeleistä makaa siellä tajuttomana ja vetäähän se huomion puoleensa.

Homma kuivuu ja palopesäkkeet sammuvat.

Näin rauhoitat brawlin.

Molloy ja siitä on kirjakin.

Joku pohdiskeleva profetia ja pari iltaa kirkkaissa sekä teos.

Ei hullummin ja toki esiintyi hanskattomana kutsun käydessä.

Ihaili Hunterin nenää lähietäisyydeltä ja ei aivan päässyt kunnolla niistämään.

Molloy veti kaksi iltaa kirkkaissa ja astui esiin kahdesti.

Oli tehokas ja tarttui, joten kukaan ei pääse kyseenalaistamaan.

Oli sekin kyllä melkoinen paketti räjähdysalttiutta ja tuskin osasi solmia omia nauhojaan.

Sitä varten on eurot ja muut nössöt.

Meillä on visiirit. Me pelkäämme jotakin...


Lähdöt, ne ovat pelin sielu.

Hahmot, ne luovat sisällön.


"Hammer" ja ei se 70-luvun goonikiekon nallekarhu.

Vaan 80-luvun IHL ja Bob Flemingin vasuri.

Tape diggarit tietävät ja AHL, O sekä Dub kartoitettavissa, mutta IHL pitkään pimeämpää maaperää.

Se äijä oli myytti ja legenda.

Ne tarinat ja niissä oli ytyä. Se on eläin ja jättää taakseen vain raatoja.

Sitten se katosi ja sitä ennen teki Peorissa itsestään jumalan.


Muistamme sen kuin elispäivän, kun luimme Hockey Newsista sen olevan Sabresin campilla.

Bob "hammer" Fleming ja olisi 80-luvulla hakannut Probertinkin paskaksi sekä repinyt tältä pään irti.

Syönyt lihat ja paukuttanut luilla menemään.

Näin puhuttiin ja lähtöpiireissä on erilaisia uskontokuntia.


Sitten päivänvaloon ne Rochesterissa Tomlinsonin kanssa otetut ja me leijailimme.

Se oli kuin ketjunsa repinyt kummajaissirkuksen vetonaula ja halusi syödä kaikki pikkulapset.

Pusersi vihaa itsestäään kuin raivokohtauksen saanut orkesterinjohtaja.

Tämä taistelija. Se on tosissaan.


Jytisi ja menee aivan niiden suurimpien elämänkokemusten joukkoon.

Jotain niin alkukantaista ja aitoa etteivät sanat riitä.

Pyhää ja syvästi puhuttelevaa.

Haluaisimme hiljentyä sekä kunnioittaa maestroa.

Jotkut ovat oma lukunsa ja näitä on "Hammerin" tai "Higgyn" kaltaiset lätkämaailman taivaltajat.

Toki seinähullu Higgins ei saanut rakkautta edes omiltaan ja soitteli vain itseään raivoon piiskaten urkuja helvetin porteilla.

"Hit Man" Stanley on taas kertonut tarinaa, että Fleming ampui taipumuksen omaisesti kiekkoja vastustajan penkille ja tuskin teki sitä hyvää hyvyyttään.

Lahjoittaakseen kiekkoja ämpäriin ja olihan sillä varaa patsastelle.

Kuninkaat vetävät kuin kuninkaat. Niiden ei tarvitse hiippailla tai nöyristellä.

IHL Wars tai joku vastaava nuhruisen usvainen kaksituntinen.

Ei pornoa vaan sitä itseään. Lähtöjyystöä.

Veretseisauttavaa materiaalia sekä kulttiöykkäreitä 80-luvun nostagiasta.

Se kietoi pauloihinsa kuin GA:n tytöt vuosikausia myöhemmin, mutta "Hammer" mukana vain yhdellä kiinnityksellä ja Flintin paidassa otetussa vastassa Hayward.

Ruokki nälkää ja vaikutti tuossakin vähän kilahtaneelta.

Veljesparit ja se hullumpi, räiskyvämpi.

Chris ja todennut ettei koskaan nähnyt sellaista läsnäoloa kehässä mitä "Hammer" edusti IHL:ssä.

Toki tekivät hanskatonta tuttavuutta muutamaan otteseen ja McSorley selvisi hengissä.

Oli selvästi ylpeä.

Ruokkivathan tälläiset tarinat myyttiä ja harmaista ei vain puhuta.

Ne jättävät välinpitämättömäksi ja eivät herätä intohimoja.

Se on kaikki kaikkessa. Koko elämän suola.

Etäinen kumina ja symbolit luovat kuvan.

Se selkiytyy ja Maple Leafs nostanut Jamesin ylös.

Kuiskauksia menneisyydestä ja haudankaivajat pyyhkivät multaa lahkeistaan.

Myytis-nostalginen tenho hahmossa jo silloin ja Brophy ymmärsi kaltaistaan.



Lähtöviisaat kokoontuvat ja tietyt teemat nousevat esiin.

Toki siellä pilkataan visiirinaamoja sekä halveksitaan visiirinaamaisuuden ihannoijia.

Niitäkin on ja uskomatonta kuinka paljon.

Kuitenkin Val James ja aina se nostetaan pöydälle.

Ei epäilystäkään se osasi tapella ja pystyi vahingoittamaan.

"Brownie" sanoi ettei kukaan ole lyönyt sitä kovempaa ja tuo tiedetään.

Kuitenkin olemme hieman epäuskoisia ja oliko sittenkään aivan niin kova kuin tuo huikeisiin mittasuhteisiin kasvanut maineensa?

Aikansa kiistattomia ykkösiskijöitä alhaalla ja harmillisesti illat sekä otetut jäivät vähiin ylhäällä.

Tummaihoinen ja syntyisin Floridasta, joka uskottavuudessa oli vain hitusen eurolandian yläpuolella.

Tummaihoinen ja otteli kuin valkoinen jätkä.

Pyrki lyömään, se oli vimmaista ja viihdearvollisesti korkeatasoista.

Val James ja ne lukuisat tarinat.

EHL, bench clearing brawlit sekä tyrmäykset.

Uhkui tuhovoimaa, sitä pelättiin ja jopa kartettiin.

Kiehtovaa ja täysin oma maailmansa.

Lähtöpiirit ja leikkimieliset kisailut illanistujaisissa.

Ei kätkettyjä merkityksi vaan silkkaa fanatismia.

Onko se pahasta ja nykyisellään kaikki on.

Tunnelma kohoaa ja käydään läpi ne allekirjoitetut sekä toteutumattomat.

Sitten Wolf vai James ja nuo AHL:n Probert sekä Wilson.

Tähän tullaan aina ja siinähän ne kaksi suurta ovat.

Innokkaimat vaativat jo kaksintaistelua keihäillä ja se on jaloin tapa ratkoa kiekkosidonnaisia riitoja.

"Big Bad" Wolf ja se oli helmi äijä.

Eläin ja muutama ruuvi löysällä.

Ne 80-luvun puolivälin kuvat ja ulkosesti kuin sirkuspelle helvetistä.

Näytti syypäältä kaikkiin maailman rikoksiin ja valanut uhrinsa sementiin.

Tuolta kiekkoilijoiden pitäisi näyttää ja Wolf tulisi jo ulkonäon nojalla istuttaa sähkötuoliin.


Joskus ei tapahdu mitään ikuisuuksiin ja valelet itsesi apatialla.

Sitten puhelin sekä ovikello soivat samanaikaisesti ja se maailman tärkein sekä kohtalokkain.

Luovuit jo toivosta ja yhtäkkiä kaikki maailman ovet ovat auki.

Rohkeasti seikkailemaan ja Coxe vastaan Wolf AHL:ssä.

Kahdesti!

Mitkä hahmot ja viihdearvollisesti mikä anti kiekkohistoriaan.

Ketä täällä oikein palvotaan ja kenelle jaellaan taivaspaikkoja?

Nämä lähtövirran keisarit, ne loivat helmiä.

Pistivät itsensä alttiiksi ja eivät osanneet himmailla.

Uskalsivat viihdyttää ja se on rohkeutta.

Me rakastamme sitä.

Kaadamme kaljaa päällemme ja intoilemme kuin niissä naamiaisissa.

Taas yksi Harold ja onhan se kutkuttelevan monimerkityksellistä.

"Big Bad" Wolf ja se repi Wensikin afroa ylhäällä.

Se oli lähes pyhäinhäväistys ja sen näköinen äijä saa tehdä mitä vaan.

Ja miten äijät vetivät, ne olivat tosissaan, piruparat.

Vapaati oikealla ja se yksi Wolfin vasuri.

Se ei ollut sisäistänyt mitään sääntöjä tai koodeja, mutta Wensikilla lienee ollut munasuojat.


Joskus ammutaan alas ja lässähtänyt tunnelma myrkyttää mielet.

Probert vastaan Wilson ja haava vuotaa edelleen.

Toive eeppisestä taistelusta ja Wilsonin kädet terävimmillään kuin giljotiinit.

Siinä putosi päitä ja tuo hetki ei ollut kuitenkaan seikkailu tai elämys.

HCH avautuu ja kertoo vuosikausien taakoistaan.


Tanssii tähtien kanssa ja kenet Archie otti ensimmäisessä vaihdossaan?

Kutsu kävi ja se otti kuninkaan.

Pääsi irti toistamiseen ja otti taas kuin itsesuojeluvaistoton luupää.

Wilson pitelemätön tappokone ja Henderson iski lähtemättömän kädenjäljen Show´n lähtöhistoriaaan.

Henderson. Se oli taistelija, soturi ja yhteys pätki korvien välissä.

Ei välittänyt mistään ja jostain sikalan nurkasta se oli scoutattu.

Paskat mistään muusta ja se oli tarpeeksi hullu.

Nukkavierun peräkammarinpojan oloinen ja häijy katse silmissä.

Mitähän se ajatteli?

Otti Probertin alhaalla ja se tiltti on klassikko.

Go, nutter, Go!

Näin huusimme ja huudamme edeelleen.

Se tempoi mukaansa ja vimmainen tykitys.

Henderson heittää itseään likoon ja ottaa pommia sisään.

Uskomattoman kova äijä ja sitten se vain putoaa.

Kaikkensa antaneena ja valot sammuksissa.


Tuollaisia kaivataan, jotka vain antavat mennä ja eivät välitä.

Tuskin ymmärtävätkään, mitään, mistään.

Way to go HCH ! Minä ainakin olen koukussa, upeeta settiä.

Hyvää settiä heitti myös Archie ja se oli ottelijana 6´6.

Kaiku toistaa ja se oli 6´6.

Silti viihdyttävä ja veti avoimesti isku iskusta.

Siinä oli vihaa, paloa ja jopa yltiöpäistä itsensä likoon heittämistä.

Toki otti reippaasti myös koteloon ja taisi itse asiassa nauttia siitä.

Ja se oli niin sisäistänyt sen.

Hakattu kepillä ja opetettu.

Kun katsotaan silmiin, silloin lähtee kintaat ja lyödään hamaan loppuun.

Playfair Show´ssa ja tää yks luupää vaan ottaa moukarii.

Sitten annettiin joku keksi ja lukittiin koppiin.

Se oli nöyrä ja tehnyt työnsä.



Aina jotain rajuu, rajuu ja jotkut ne haluu halii, halii.



Playfair ja se kykeni satuttamaan.

Go him, Higgy, Go him!

Aina palaamme tähän ja sitä on pidetty ketjuissa penkillä.

Järsinyt niitä tuskissaan ja sormet syyhynneet.

Kaivaa joltain silmät päästä ja olla näytelmän paha poika.

Bench clearing brawl ja se kuolaava pideyden prinssi pääsee irti.

Korn ohjaa ja tämän täytyy olla timanttisin kiekkotarina koskaan.

Ne motiivit, ne motiivit!


Tim Coulis ja se kehähäirikkö joka löi Proberttia kirkkaissa munille.

Taas pitää olla psykologina ja se oli psykopaatti.

Häilyvä kiekkosankari. Välillä varjoissa ja sitten verenhimoinen höyrypää.

Saalistaja, joka saattoi tehdä mitä vain.

Odotti vuoroaan ja sitten silmät seisoivat päässä.

Kattila kiehui yli ja ne pelikiellot sekä loukkaantumiset.

Se taakka ja synnit.

Ei, se ei ollut oma itsensä ja O:ssa se oli yhtä juhlaa.

Siellä se on arvossaan ja tuossa se nyt istuu sohvalla.

Mongertaa ja kuolaa. Yrittää vakuuttaa, että oli kiltti poika.

Sitä kohdeltiin väärin ja horisee, että osasi pelatakin.

Päänsisäisesti se rauhallisempi vaihe ja aistimme kyllä totuuden.

Haluat olla bileiden keskipiste ja elää tunteella.

Säväyttää ja tuottaa sisältöä.

Siinä mitään väärää ole ja sait elää sitä maailmaa O:ssa

Mee baariin ja huuda se ääneen!