Ei nyt varsinaisesti vituta, mutta ai saatana voi mieheen sattua!
Sitä tuli oltua 6viikkoa lomalla ulkomailla ja tavattua eräs mahtava persoona, jonka kanssa tuli siinä kuukauden verran pyörittyä, jaettua iloja ja suruja, mahtavia hetkiä jotka lämmittävät minua vielä pitkälle helmikuuhun ja esittelipä tyttö minut vanhemmillekkin. Lienee kaikille selvää, että vaikka kuukausi ei pitkäaika olekkaan, ehtii siinä silti toiseen tutustumaan ja jo kiintymään hyvinkin. Vittu kun ei viinakaan tässä auta, pahentaa vaan oloa. 23:n vuoteen en ole vielä tällaisia tuntoja tuntenut ja nyt kyseinen ihminen on 10 000 kilometrin päässä Helsingistä. Tyttö opiskelee ja itselläni edellisestä reissusta johtuen on seuraavan kerran varaa matkustaa niin kauas aikasintaan puolenvuoden päästä. Tämä käytännössä tarkoittaa sitä, että kiikkustuolissa sitten muistelen tyttöä ja pohdin mitä mahtoi hän elämässään tehdä. Joka aamu kun herään ja siellä paikallinen päivä on ehtinyt loppua, menen sähköpostiin ja hymyillen luen hänen minulle lähettämän viestin ja hyvän työpäivän toivotuksen, mutta samalla muistan, että se on vain sähköposti enkä voi millään lailla rakentaa ihmissuhdetta sähköpostin varaan.
Muutaman päivän olen tässä pohdiskellut josko tämä on sitä niin kutsuttua kohtaloa jo jokin korkeempi taho toivoisi minun pakkaavan elämäni täällä koti Suomessa pakettiin ja avaavani laukkuni toisenlaisessa ympäristössä toisella puolella maailmaa. Epätoivoisesti olen etsiskellyt internetistä töitä tytön lähettyviltä, jos jollain JA veljellä tai siskolla mahdollisesti olisi liiketoimintaa käynnissä tuolla Californian alueella niin mielellään ottaisiin YV:tä vastaan.
Ennenkaikkea harmittaa se kuinka matkalla pidin tapahtumia vain normaalina "lomaromanssina". Enkä osannut ottaa kaikesta kaikkea mahdollista irti. Enkä pedannut asioita siten, että meidän olisi helpompi nähdä jollakin muulla tavalla kuin matkustamalla maailman ääriin. Harmittaa kuinka en tehnyt hälle kasvotusten enemmän selväksi kuinka paljon hänestä tykkään. Harmittaa kuinka huonosti osasin tunteeni lukea.
Ennen matkaa pidin Amerikkalaisia erittäin sivistymättömänä porukkana jonka tulisi perehtyä yleissivistykseen paremmin. Lapsellisena kansana joka ei ymmärrä maailman menosta mitään. Kaikkien kokemuksien jälkeenkin olen edelleen samaamieltä, mutta kunpa saisin poimia erään heidän kansastaan ja viettää loppu ikäni hänen kanssaan.
Kerran muutamavuosi takaperin olin tanskanmaalla kuuntelemassa erästä suosikki yhtyettäni eli Metallicaa. Syystä tai toisesta ajauduin ns. "pääwoofferin" -eli kaijuttimen viereen juuri kun Lars Ulrich löi alku kompit kappaleelle nimeltä Sad but True. Tämän hetkiseen tunteeseen voin ainoastaan verrata tuota kokemusta elämässäni. Samanaikaisesti kaadun, tunnen kuinka sisäelimeni rutistuvat ja koen kuinka veri pakenee päästäni ja menetän pian tajuntani.
Perkele. Ja kaikkien näiden tuntojen jälkeenkin pitäisi lukea itsensä "suomalaiseksimieheksi". Kannattaisi varmasti katkaista yhteyden pito häneen, että palautuisin joskus vielä selväjärkisten kerhoon. Kaduttaa jo valmiiksi se, että tulen todennäköisesti seuraavan parinviikon aikana tekemään päätöksen joka tulee minua rasittamaan loppuelämäni ajan. Hän olisi ollut minulle täydellinen ja minä hänelle, mutta miksi tämän pitää olla näin saatanan kieroa.
Kiitos ja anteeksi vielä, että sain tämän tänne kirjoittaa. Jollakin sairaalla tavalla tämä n. tunti joka on tätä kirjoittaessa vierähtänyt on tuntunut terapeuttiselta ja tyhjentävältä.
Vittu!