Kai tämän nyt jo voi kertoa.
Oli kesän alku, sitä aikaa kun ylioppilaat juhlivat. Kaveriporukassa oli samanikäisiä paljon ja sinä vuonna minullekin tuli viidet tai kuudet juhlat kierrettäväksi. No, ei muuta kuin puku päälle ajelemaan ympäri pitäjää ja viemään terveisiä.
No, joka paikassa piti sitten juoda se kaffekuppi ja haukata pala kakkua ja sitten anteeksipyydellen pikapikaa jatkaa matkaa seuraavaan paikkaan. Neljän kaffikupin ja kakunpalan jälkeen jälkeen vuorossa oli odotettu viimeinen paikka, yhden tutun tytön ylppärit. Se oli semmoinen tyttö johon olin hiukan kallellani. No, sisään päästyäni ja kahvikupin ja kakkulautasen käteeni saatuani homma sitten alkoi mennä reisille.
Parilla sanalla: laktoosivika, kermakakku. Voi perseen suti, vatsassa alkoi vääntää oikein urakalla. Hikikarpalot nousi otsalle ja olo oli semmoinen että paskomoon on päästävä tai muuten tulee tappio. Ei auttanut muu kuin heittää se kuuma kahvi huiviin yhdellä huikalla, lapioida se kakku kiireen vilkkaa naamariin ja sitten kysymään rauhallisesti vessaa, jotta saa pestä kädet kun meni kermakakkua sormille (tietty sotkin sormeni tahallani).
Kun pääsin sitten eteisessä olevaan vessaan ja revin vyötä auki, kuului ovikellon ääni, lisää vieraita oli tulossa. Ei muuta kuin perse porsliiniin ja sitten... sitten huomasin, että ovi ja paskahuusin seinä on kuin suoraan Japanista, paperinohuita. Siinä nyt sitten oltiin pattitilanteessa, hiki valui ja vatsaa väänsi ja toisella puolella tyttöystäväkandidaatti vanhempiensa kanssa otti vieraita vastaan, äänistä päätellen ehkä jotain isovanhempia.
Kaikki puheet oven toiselta puolelta kuuluivat täysin selvästi, joten totesin, että jos tästä nyt päästää varpuset vapaaksi, kuuluu se ihan varmasti. Ja koko ajan vatsaa väänsi enemmän, paita oli jo märkä hiestä. Yritin ihan pikku hiljaa turauttaa laktoosivaivaa pyttyyn pieninä hiljaisina annoksina mutta turhaan. Ehkä vessan kaiku tuplasi tai triplasi turauksien äänet mutta joka tapauksessa jokainen ääni alapäästä oli kuin olisi käyrätorvea soittanut. Sitten ei vain enää voinut mitään, oli vaan pakko antaa periksi kun maha kramppasi niin pahasti, päästin helvetin irti ja hervottoman töräyksen ja lotinan säestyksellä maalasin koko helvetin paskapytyn uudella värillä.
Ja siinä samassa iloinen puheensorina oven toisella puolella loppui kuin seinään. Tuli täydellinen hiljaisuus, joka tuntui kestäneen minuutteja. Siistein itseni ja pytyn hiljaa, pyyhin hiet pois ja odottelin hiljaa kunnes eteinen tyhjeni. Sitten vedin vessan, astuin ulos huusista, huikkasin kiitos hei ja poistuin nopeasti paikalta.
Vaihdoin kyseisen likan nimeksi kännykkään "älä vastaa" ja päätin vaihtaa morseinta. Pari tekstaria tuli mutta en niihin koskaan vastannut. Hävetti niin saatanasti. Ja vieläkin hiukan, mutta nyt jo naurattaakin.
Ja tää on tosi ja sattui mulle itselleni eikä kellekään kaverin kaverille.