Kun uni ei maita on hyvä palauttaa mieleen eräs, ei ulostus, mutta ruumiin eritteisiin liittyvä nolompi tapaus mieleen vuosien takaa. Miksen myös jakaisi tätä hivenen “nolostuttavaa” kokemusta teidän jatkoaikalaisten kanssa. Harva tästä porukasta lienee tähän pystynyt, jos tätä nyt minään “saavutuksena” voi pitää. Niin palataanpa aikaan vuosia sitten.
Lähdimme tuolloin pienellä kaveriporukalla, työkavereita kaikki, autolla huristelemaan varhaisena aamunhetkenä Lappeenrannasta kohden Viipuria. Matka evästä, nestemmäistä sellaista, oli otettu mukaan ihan kohtuudella. Kuski tietty joutui olemaan selvistäpäin ja katsomaan meidän muiden touhua, siinä sitä katseltavaa sitten riittikin ihan kerrakseen mutta tokkopa kukaan meistä edes osasi arvella lähtiessä, että mihin tässä vielä päädyttäisi.
Tuolloin elettiin kaljarallin aikaa ja jonot, pääosin henkilöautoista muodostuvat, olivat tosiaan sen mukaiset. Välttääkseen jonottamisen matkaan oli lähdettävä jo anivarhain mutta samalla oli pidettävä mielessä se, että rajalla saattoi tapahtua mitä tahansa. Odotusaika saattoi venyä yllättävän pitkäksi vaikkei jonoja juurikaan ollut - tämä kaikki saattoi tapahtua siis rajan toisella puolen.
Niinpä siinä sitten selvisimme Suomen tullista ilman kommelluksia, porukkakin oli (kuski mukaanlukien) vielä erinomaisessa kunnossa. Puhetta riitti ja juoma meni kiitettävällä tahdilla. Muistaakseni hetipian rajan ylityksen jälkeen oli pysähdyttävä jollekin pienelle rajavalvontapisteelle, siellä lahjoimme nuoren rajavartijan parilla oluella. Jotain leimoja hän taisi meidän papereihin lyödä. Oli olevinaan niin virkaintoinen että. Tämän jälkeen ajelimme rauhallista vauhtia tätä kapeaa kuoppaista tietä myöten kohden useiden kymmenien kilometrien päässä sijaitsevaa varsinaista Venäjän raja-asemaa. No, nytpä tämän aseman nimi unohtui minulta, mutta se nyt on kuitenkin suht epäolennainen tieto, tärkeämpää tietoa on se mitä sen alueella tapahtui.
Ennen raja-aseman alueelle saapumista oli vielä pysähdyttävä suorittamaan pientä tankkausta - matkustajien siis, ei auton. Ostettiin ööliä ja muita “virvokkeita” ja tämän jälkeen kuski suuntasi auton nokan raja-asemalta ulottuvan lyhyen jonon jatkoksi. Onneksemme jono oli lyhyt, kuvittelimme tai uskottelimme itsellemme sen tarkoittavan sitä, että jonotuksesta muodostuu myös lyhyt. Miksei olisi muodostunut koska olimme liikkeellä varhain ja raja-aseman varsinaisesti auettua ei meillä pitäisi olla ongelmia. Siihen aikaan aamusta viranomaiset saattoivat toimia vielä jouhevasti.
Lähestyimme raja-aseman suljetulle alueelle johtavaa puomia. Nautimme olutta ja muuta juomaa, kuskimme, jolla oli kokemusta useammistakin reissuista, kehoitti meitä käymään kusella ojanpientareella. Seuraava mahdollisuus olisi vasta raja-aseman alueelta päästyämme, tällä suljetulla alueella ei sijainnut vessoja, eikä tuolloin - en tiedä mikä on tilanne nyt - autoista saanut nousta pois muuta kuin määrätyillä paikoilla, eli silloin kun pysähdyttiin esittämään dokumentteja ja asiakirjoja. Tälle kusellakäymis kehoitukselle allekirjoittanut viittasi kintaalla “Ei tässä mitään hätää ollut, eihän nyt vielä, kyllä tässä aina yhdestä raja-asemasta selvittäisi”.
Kohtelias kuskimme kehoitti vielä uudelleen ennen siirtymistämme suljetulle alueelle, mutta jälleen vastaus oli allekirjoittaneella sama. “Ehei, ei vielä. Ei kannata hätäillä”. Siinä sitten hitaasti ryömittiin eteenpäin jonon myötä. Portti nousi ja laski; nousi ja laski, tuli meidän vuoromme ajaa raja-aseman alueelle. Tuolloin kuski totesi “Nyt sitä on sitten pysyteltävä autossa, kunnes toisin määrätään”, vieläpä hän jaksoi huomauttaa siitä ettei alueella todellakaan ollut vessoja henkilöautoilla matkustajille, “bussiterminaalissa” saattoi olla joku mutta sinne taasen meillä ei ollut mitään asiaa. Tuolloin vielä jaksoin hymyillä moiselle “ylihuolehtimiselle” mutta tuskin oli vierähtänyt kymmentäkään minuuttia kun aloin tuntea epämieluisaa painetta alapäässä. En kuitenkaan pitänyt sitä hälyyttävänä, eihän tässä enää ollut pitkäkään aika kun selviäisimme muodollisuuksista ja pääsisimme jatkamaan matkaa kohden Viipurin ostosparatiisia.
Kuinka ollakaan, aivan yllättäen koko toiminta raja-asemalla pysähtyi. Niin bussi, rekka kuin henkilöautojen osalta. Mitään ei tapahtunut, ei muuta kuin se, että jokunen tullivirkailija ja rajamies käveli kovin yrmeänä jonnekin pois työpisteistään. Kuskimme alkoi kirota, tämä tällainen tiesi yleensä täysin odottamatonta tarkastusta asemalla jonka kestoa oli mahdoton arvella. Se saattoi kestää vartin tai useita tunteja, ja sinä aikana ei kukaan liikkuisi minnekään. Minuutit vierähtivät ja hermostuneisuus alkoi vallata alaa retkueessamme, eikä vähiten allekirjoittaneessa jolla paine alapäässä tuntui kasvavan kasvamistaan. “Viisaana” sitä oli vähennettävä juomista mutta tässä vaiheessa tällainen huolehtiminen oli jo myöhäistä. Tähän kohdin sopisi erinomaisesti sanonta “Se on myöhäistä katua kun on paskat housussa”. No, paskat ei ollut housussa mutta ei ollut kaukana se hetki milloinka kuset sinne livahtaisi. Kupla alkoi kasvaa otassa samaatahtia paineen kasvun kanssa. Eikä vieläkään mitään liikettä jonossa, ei niin mitään. Kaikkialla oli epätavanomaisen rauhallista, ei juurikaan liikettä, mitä nyt yksi tai kaksi upseeria käveli autojonojen keskellä.
“Ei perkele, kohta en enää pysty pidättämään”, tuskainen huokaus purkautui huuliltani. “Onko tyhjiä tölkkejä tai muita pulloja”. Niitä ei tuolloin juurikaan ollut, kaukaa viisaina olimme tyhjentäneet auton tyhjistä tölkeistä ja puolloista ostaessamme lisää juomista. Jokunen tölkki löytyi, samoin pullo mutta niissä oli vielä juomaa sisällä. Alkoholiahan ei kaadeta pois oli mottomme tuolloin, ei vaikka kuset menisi housuun. Tuskanhiki alkoi kihota otsalleni ja häpeänpuna poskilleni. “Eikö todellakaan löydy mitään pulloa jonne kusta”, vain pään pyörityksiä. “Ei helvetti, en minä nyt housuihinkaan ryhdy kusemaan”. Päässä alkoi pyöriä todella villejä vaihtoehtoja, entäpä jos kusisin ikkunasta - liian noloa. Entäpä jos vähän raottaisi ovea, ei tuntunut hyvältä sekään. Niihin muutamaan tölkkiin kuseminenkaan ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, epäilin josko edes osuisin niihin. Jotain oli keksittävä. “Entäpä jos kusisin kortsuun”, ehdotuksetkin alkoivat tuntua jo nolostuttavilta. Kas kun ei suoraan auton lattialle... pian se olisi kuitenkin ainoa vaihtoehto jollei mitään mihin kusta löytyisi. “Hei, entäpä muovikassi johon lastasimme lisäostoksemme kaupassa”, välähti minulla. Se tyhjennettiin tölkeistä ja pulloista ja ojennettiin minulle. Se oli ehjä, sen pohja oli ehkä. Huokaisin helpotuksesta. Aloin availla nappeja, löysäsin vyötä, pili pussiin. Huokauksia ja lisää huokauksia. Millä paineella sitä tulikaan...
Auto nytkähti eteenpäin, toiminta raja-asemalla alkoi jälleen. Minulta tuli kusta, sitä tuli ja tuli. Tuntui, että sitä tuli litratolkulla. Viimeinen helpottunut huokaus, ravistelu, säiliö oli tyhjennetty. Kassi kiinni, umpisolmuun ja mihin seuraavaksi. Ei sitä nyt autoonkaan voinut jättää. Katselin ympärilleni, huomasin ettei rajamiehistä kukaan näytä katsovan meidän suuntaan. Ovea hitusen raolleen ja pussi oven raosta tielle. Sopivasti vielä auton alle piiloon. En taatusti jäänyt takaikkunasta katselemaan jälkeemme.
Olin häpeästä punainen astellessani passin ja voucherin tarkastukseen. Leimat ja eteenpäin. Tuskainen olo, hävetti ja vitutti. Tämä voi vain tapahtua minulle, saarnasin itselleni. Kaverit nauroivat ja vittuilivat tapahtuneelle. Halusin vajota maanalle.
Tämä tarina on tosi...
vlad#16.