Pavlikovsky
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Näinpä. Jatkoajassakin varmasti piilee Heep-faneja minunkin lisäkseni, joten oma ketju lienee paikallaan.
Uriah Heepillä on pitkä historia useine miehistövaihdoksineen eli on varmaan avausviestiin syytä kerrata bändin historiaa.
Ensimmäinen levy "Very 'eavy... very 'umble" nauhoitettiin vuonna 1969 kesäkuussa ja julkaistiin noin vuotta myöhemmin. Tätä levyä tehtäessä alkuperäinen Heep-kokoonpano oli David Byron vokalistina, Mick Box kitaran varressa, Ken Hensley uruissa, Paul Newton bassossa ja Alex Napier rummuissa. Albumi voidaan lukea varhaisen hevin ja proge hevin yhdeksi merkittävimmsitä levyistä ja siitä hieno esimerkki on avauskappale "Gypsy". Tästä se kaikki lähti eli Heep-soundi. David Byronin korkea falsetin käyttö, herkkä tulkinta, hidas vibrato, Mick Boxin wah-wah soundi ja Hensleyn Hammondit taustalla. Upeaa.
Seuraava Heep-levy ilmestyi vuonna 1971 ja se kantaa nimeään "Salisbury". Salisbury on oikeastaan Heepin progressiivisin albumi ja mestari Ken Hensleyn sävellystyö näkyy kappaleissa. Itse Salisburyn nimikkobiisi on lähes 17 minuuttinen sävellys yhdessä 26-henkisen orkesterin kanssa. Tunnetuin hitti albumilta lienee kuitenkin vanha kunnon nuotiobiisi Lady In Black.
Seuraava albumi oli "Look At Yourself", joka vain kasvatti yhtyeen mainetta entisestään. Nyt suuntaus oli tietyllä tapaa vielä hevimpi ja tämän heavy metal-klassikkolevyn hitit lienevät nimikkobiisi sekä Byronin ja Hensleyn sävellyksestä syntynyt eeppinen July Morning, joka on Heepin oma "Child In Time". Levyllä on jälleen tunnistettavaa Heep-soundia kitaroineen ja hammond-urkuineen.
Uriah Heep teki lopullisen läpimurtonsa rock-maailmaan seuraavalla albumilla nimeltä "Demons And Wizards". Levy oli menestys maailmalla ja sitä pidetään yleisesti Heepin parhaana levynä sisältäen vanhat kunnon hitit "Easy Living" ja "The Wizard". Levyn teema on mystiikka ja tällä albumilla soitti myös Uriah Heepin klassinen ja kovin kokoonpano eli Mick Box kitarassa, David Byron mikin varressa, Ken Hensley Hammondeissa, Gary Thain bassossa ja Lee Kerslake rummuissa.
Vuonna 1972 Heep kävi myös Suomessa Ruisrockin pääesiintyjänä.
Vielä vuonna 1972 julkaistiin jo toinen Heep-albumi eli "The Magicians Birthday" ja tältä albumilta mystiikka-teema oli jo kerennyt häipyä. Komea teos se oli tämäkin, mm. Sunrise sekä Spider Woman ovat allekirjoittaneen suosikkeja.
Vuonna 1973 sama Heep-kokoonpano julkaisi "Sweet Freedomin", jonka paras kappale yleisesti lienee Stealin`, kuin myös minunkin mielestäni.
Seuraava albumi eli "Wonderworld" julkaistiin vuonna 1974 hyvin riitaantuneissa merkeissä, mutta loistavia kappaleita tältäkin levyltä nousee kuten "Suicidal Man" ja "The Easy Road", jota Hensley pitää parhaimpana Heep-balladina.
1975 ilmestyi jälleen uusi Uriah Heep-kiekko eli "Return To Fantasy", mutta basisti Gary Thain oli erotettu bändistä, koska oli jo niin koukossa huumeisiin. Parin kuukauden päästä tästä Thain kuolikin heroiinin yliannostukseen ja on kuuluisien "27-vuotiaana kuolleiden muusikoiden"-ryhmässä. Itseäni tämä albumi ei juuri säväytä ja levystä jää jotenkin tasapaksu olemus. Brittien listalla levy kuitenkin nousi seitsemänneksi, joka oli korkein sijoitus Heepille ko. listalla.
Vedenjakaja levy lienee vuoden 1976 "High And Mighty", joka jäi David Byronin viimeiseksi Heep-albumiksi. Levy on Hensleyn käsialaa lähes alusta loppuun ja hän mainitseekin kansivihossa tämän olevan hänen lempilevyjään. Levyltä jäävät heti mieleen One Way Or Another, Weep In Silence ja Misty Eyes.
Tämän jälkeen kuitenkin David Byron erotettiin Heepistä lisääntyneen mukin ottamisen ja erimielisyyksien takia. Byron kerkesi tämän jälkeen tehdä soolouraa sekä olla "Rough Diamond"-bändin keulakuvanakin. Vuonna 1981 Byron perusti The Byron Bandin, mutta debyyttilevy ei tuonut juuri mainetta. Lisääntynyt maljakon ottaminen vei myös miehen äänestä parhaan terän. Byronin alkoholisoitumine alkoi jo näkyä lavaesiintymisessä ja mies oli täysin katkaisussa tämän jälkeen, mutta sortui tämän jälkeen ja seuraus oli kohtalokas. David Byron kuoli 1985 pumpun petettyä pitkän tinaamisen jälkeen ja yksi kaikkien aikojen hienoimmista rock-ääneistä oli poissa.
Byronin aikakauden jälkeen Heepillä on ollut monia eri laulajia ja miehistönvaihdoksia ja tyylikin on poikennut välillä hyvin AOR-painotteiseksi. Vuonna 1979 myös rumpali Kerslake jätti bändin erimielisyyksien vuoksi. Byronin jälkeen on julkaistiin mm. albumit "Firefly", "Innocent Victim" ja "Fallen Angel", jossa laulajana oli John Lawton. Levyt saivat kyllä suosiota, mutta musiikki oli paljon rock-maisempaa kuin mitä aikaisempi Heep oli ollut. Vuonna 1980 julkaistiin albumi "Conquest", joka jakoi paljon yhtyeen fanien mielipiteitä, mutta progea albumilta voi löytää. John Sloman hoiti laulupuolen. Ken Hensley kuitenkin turhautui bändin nykytilaan ja päätti lähteä bändistä. Hänen tilalleen tuli John Sinclair.
Vuonna 1982 kitaristi Box sai uudistettua hieman yhtyettä. Uuden levyn nimi oli "Abominog" ja laulajaksi pestattiin Peter Goalby Lee Kerslaken palattua samalla rumpujen taakse. Abominog sai hyvän vastaanoton ja Goalby hoiti myös vokaalit kahdessa seuravaassa levyssä eli "Head First" ja "Equator", jotka kyllä jäävät Abominogin jalkoihin.
Goalby lähti yhtyeestä kuitenkin 1985 ääniongelmien takia ja hänen tilalleen hankittiin yhä tänäkin päivänä Heepissä laulava kanadalainen Bernie Shaw. Urkuri Sinclairin tilalle hankittiin Phil Lanzon, joka myös vaikuttaa bändissä nykyään. Kerslake pysyi bändissä ja seuraava 17. Heep-albumi julkaistiin vuonna 1989, joka kantoi nimeä "Raging Silence". Kyseinen levy on hyvää heviä ja Bernie Shaw näytti hienon laulutaitonsa, joka sopi Heepin tyyliin todella hyvin.
Tällä kokoonpanolla taottiin pitkin 90-lukua vielä kolme levyä eli "Different World" (1991), "Sea Of Light" (1995) ja hieman jo progempi "Sonic Origami" (1998). Kaikki mielestäni erittäin hyviä levyjä ja jotenkin kytköksissä alkuperäiseen Heepiin. Bändi jaksoi keikkailla, vaikka seurasi kymmenen vuoden levytön tauko, kunnes vuonna 2008 pläjähti viimeisin Heep-albumi eli "Wake The Sleeper", joka oikeastaan on teemalla Heep goes heavy. "Wake The Sleeper" on erittäin onnistunut levy ja hyvää perusheviä vanhalta bändiltä, jossa on 70-luvun Heepmäisyyttä eli wah wah, vahvat Hammondit ja Shawin hieno tulkinta. Lee Kerslakehan jäi vuonna 2007 terveydellisistä syistä pois bändistä viedessään paljon karismaa ja vanhaa kunnon Uriah Heepmäisyyttä mennessään. Tilalle tuli Russell Gilbrook, joka ei paljoa Kerslakelle kalpene patteriston takana. Russellin soitto on jämäkkää ja soundi on jykevämpikin.
Nyt lokakuun alussa bändi julkaisi Celebration 40-years of rock-levyn, jossa on vanhoja Heep hittejä uudelleen soitettuna höystettynä jälleen kahdella uudella biisillä ja kyllä toimii.
Alkuperäisestä kokoonpanosta ei ole siis jäljellä kuin enään legenda Mick Box wah wahineen jäljellä, mutta mm. Bernie Shaw sopii Heepiin todella hienosti ja Byronin kappaleiden laulaminen ei tuota mitään ongelmia. Uriah Heep kuuluu näihin 70-luvun britti heavyrockin pitkän linjan bändeihin, jotka ovat vieläkin aktiivisia. Toiset bändit tältä ajalta ovat vähemmän aktiivisa ja kulkevat lyhyemmällä askeleella, kun toiset poppoot ovat jo kuopattu. Yhdessä Purplen, Sabbathin, Zeppelinin jne kanssa Uriah Heep olivat varhaista heviä luomassa aikanaan. Minä itse nyt kuulun vielä nuoriin Heep-faneihin, mutta innostus oikeastaan rockiin ja heviin on lähtenyt Heepistä liikkeelle lisättynä sukulaisbändi Deep Purplella.
Pari kertaa on tullut tämä nykyinen kokoonpano tullut nähtyä livenä ja vieläkin sedät kyllä jaksavat heilua kunnioitettavasti ja äijäthän vielä viihtyvätkin Suomessa erittäin hyvin. Suomessa Uriah Heep on edelleen myös kovassa suosiossa, siitä kertovat kattavat fanisivut: http://www.uriah-heep.fi/
Uriah Heep still rocks!
Ps. oliko ketään jatkoaikalaisista elokuussa Easy Living In Salo-tapahtumassa, jossa mestarit ex-Heep mestarit Kerslake, Hensley ja Lawton jne. olivat jammailemassa vanhoja heep-klassikkoja?
Olen kyllä otettu, jos joku vielä jaksaa lukea tekstini, tulipas kirjoitettua.
Uriah Heepillä on pitkä historia useine miehistövaihdoksineen eli on varmaan avausviestiin syytä kerrata bändin historiaa.
Ensimmäinen levy "Very 'eavy... very 'umble" nauhoitettiin vuonna 1969 kesäkuussa ja julkaistiin noin vuotta myöhemmin. Tätä levyä tehtäessä alkuperäinen Heep-kokoonpano oli David Byron vokalistina, Mick Box kitaran varressa, Ken Hensley uruissa, Paul Newton bassossa ja Alex Napier rummuissa. Albumi voidaan lukea varhaisen hevin ja proge hevin yhdeksi merkittävimmsitä levyistä ja siitä hieno esimerkki on avauskappale "Gypsy". Tästä se kaikki lähti eli Heep-soundi. David Byronin korkea falsetin käyttö, herkkä tulkinta, hidas vibrato, Mick Boxin wah-wah soundi ja Hensleyn Hammondit taustalla. Upeaa.
Seuraava Heep-levy ilmestyi vuonna 1971 ja se kantaa nimeään "Salisbury". Salisbury on oikeastaan Heepin progressiivisin albumi ja mestari Ken Hensleyn sävellystyö näkyy kappaleissa. Itse Salisburyn nimikkobiisi on lähes 17 minuuttinen sävellys yhdessä 26-henkisen orkesterin kanssa. Tunnetuin hitti albumilta lienee kuitenkin vanha kunnon nuotiobiisi Lady In Black.
Seuraava albumi oli "Look At Yourself", joka vain kasvatti yhtyeen mainetta entisestään. Nyt suuntaus oli tietyllä tapaa vielä hevimpi ja tämän heavy metal-klassikkolevyn hitit lienevät nimikkobiisi sekä Byronin ja Hensleyn sävellyksestä syntynyt eeppinen July Morning, joka on Heepin oma "Child In Time". Levyllä on jälleen tunnistettavaa Heep-soundia kitaroineen ja hammond-urkuineen.
Uriah Heep teki lopullisen läpimurtonsa rock-maailmaan seuraavalla albumilla nimeltä "Demons And Wizards". Levy oli menestys maailmalla ja sitä pidetään yleisesti Heepin parhaana levynä sisältäen vanhat kunnon hitit "Easy Living" ja "The Wizard". Levyn teema on mystiikka ja tällä albumilla soitti myös Uriah Heepin klassinen ja kovin kokoonpano eli Mick Box kitarassa, David Byron mikin varressa, Ken Hensley Hammondeissa, Gary Thain bassossa ja Lee Kerslake rummuissa.
Vuonna 1972 Heep kävi myös Suomessa Ruisrockin pääesiintyjänä.
Vielä vuonna 1972 julkaistiin jo toinen Heep-albumi eli "The Magicians Birthday" ja tältä albumilta mystiikka-teema oli jo kerennyt häipyä. Komea teos se oli tämäkin, mm. Sunrise sekä Spider Woman ovat allekirjoittaneen suosikkeja.
Vuonna 1973 sama Heep-kokoonpano julkaisi "Sweet Freedomin", jonka paras kappale yleisesti lienee Stealin`, kuin myös minunkin mielestäni.
Seuraava albumi eli "Wonderworld" julkaistiin vuonna 1974 hyvin riitaantuneissa merkeissä, mutta loistavia kappaleita tältäkin levyltä nousee kuten "Suicidal Man" ja "The Easy Road", jota Hensley pitää parhaimpana Heep-balladina.
1975 ilmestyi jälleen uusi Uriah Heep-kiekko eli "Return To Fantasy", mutta basisti Gary Thain oli erotettu bändistä, koska oli jo niin koukossa huumeisiin. Parin kuukauden päästä tästä Thain kuolikin heroiinin yliannostukseen ja on kuuluisien "27-vuotiaana kuolleiden muusikoiden"-ryhmässä. Itseäni tämä albumi ei juuri säväytä ja levystä jää jotenkin tasapaksu olemus. Brittien listalla levy kuitenkin nousi seitsemänneksi, joka oli korkein sijoitus Heepille ko. listalla.
Vedenjakaja levy lienee vuoden 1976 "High And Mighty", joka jäi David Byronin viimeiseksi Heep-albumiksi. Levy on Hensleyn käsialaa lähes alusta loppuun ja hän mainitseekin kansivihossa tämän olevan hänen lempilevyjään. Levyltä jäävät heti mieleen One Way Or Another, Weep In Silence ja Misty Eyes.
Tämän jälkeen kuitenkin David Byron erotettiin Heepistä lisääntyneen mukin ottamisen ja erimielisyyksien takia. Byron kerkesi tämän jälkeen tehdä soolouraa sekä olla "Rough Diamond"-bändin keulakuvanakin. Vuonna 1981 Byron perusti The Byron Bandin, mutta debyyttilevy ei tuonut juuri mainetta. Lisääntynyt maljakon ottaminen vei myös miehen äänestä parhaan terän. Byronin alkoholisoitumine alkoi jo näkyä lavaesiintymisessä ja mies oli täysin katkaisussa tämän jälkeen, mutta sortui tämän jälkeen ja seuraus oli kohtalokas. David Byron kuoli 1985 pumpun petettyä pitkän tinaamisen jälkeen ja yksi kaikkien aikojen hienoimmista rock-ääneistä oli poissa.
Byronin aikakauden jälkeen Heepillä on ollut monia eri laulajia ja miehistönvaihdoksia ja tyylikin on poikennut välillä hyvin AOR-painotteiseksi. Vuonna 1979 myös rumpali Kerslake jätti bändin erimielisyyksien vuoksi. Byronin jälkeen on julkaistiin mm. albumit "Firefly", "Innocent Victim" ja "Fallen Angel", jossa laulajana oli John Lawton. Levyt saivat kyllä suosiota, mutta musiikki oli paljon rock-maisempaa kuin mitä aikaisempi Heep oli ollut. Vuonna 1980 julkaistiin albumi "Conquest", joka jakoi paljon yhtyeen fanien mielipiteitä, mutta progea albumilta voi löytää. John Sloman hoiti laulupuolen. Ken Hensley kuitenkin turhautui bändin nykytilaan ja päätti lähteä bändistä. Hänen tilalleen tuli John Sinclair.
Vuonna 1982 kitaristi Box sai uudistettua hieman yhtyettä. Uuden levyn nimi oli "Abominog" ja laulajaksi pestattiin Peter Goalby Lee Kerslaken palattua samalla rumpujen taakse. Abominog sai hyvän vastaanoton ja Goalby hoiti myös vokaalit kahdessa seuravaassa levyssä eli "Head First" ja "Equator", jotka kyllä jäävät Abominogin jalkoihin.
Goalby lähti yhtyeestä kuitenkin 1985 ääniongelmien takia ja hänen tilalleen hankittiin yhä tänäkin päivänä Heepissä laulava kanadalainen Bernie Shaw. Urkuri Sinclairin tilalle hankittiin Phil Lanzon, joka myös vaikuttaa bändissä nykyään. Kerslake pysyi bändissä ja seuraava 17. Heep-albumi julkaistiin vuonna 1989, joka kantoi nimeä "Raging Silence". Kyseinen levy on hyvää heviä ja Bernie Shaw näytti hienon laulutaitonsa, joka sopi Heepin tyyliin todella hyvin.
Tällä kokoonpanolla taottiin pitkin 90-lukua vielä kolme levyä eli "Different World" (1991), "Sea Of Light" (1995) ja hieman jo progempi "Sonic Origami" (1998). Kaikki mielestäni erittäin hyviä levyjä ja jotenkin kytköksissä alkuperäiseen Heepiin. Bändi jaksoi keikkailla, vaikka seurasi kymmenen vuoden levytön tauko, kunnes vuonna 2008 pläjähti viimeisin Heep-albumi eli "Wake The Sleeper", joka oikeastaan on teemalla Heep goes heavy. "Wake The Sleeper" on erittäin onnistunut levy ja hyvää perusheviä vanhalta bändiltä, jossa on 70-luvun Heepmäisyyttä eli wah wah, vahvat Hammondit ja Shawin hieno tulkinta. Lee Kerslakehan jäi vuonna 2007 terveydellisistä syistä pois bändistä viedessään paljon karismaa ja vanhaa kunnon Uriah Heepmäisyyttä mennessään. Tilalle tuli Russell Gilbrook, joka ei paljoa Kerslakelle kalpene patteriston takana. Russellin soitto on jämäkkää ja soundi on jykevämpikin.
Nyt lokakuun alussa bändi julkaisi Celebration 40-years of rock-levyn, jossa on vanhoja Heep hittejä uudelleen soitettuna höystettynä jälleen kahdella uudella biisillä ja kyllä toimii.
Alkuperäisestä kokoonpanosta ei ole siis jäljellä kuin enään legenda Mick Box wah wahineen jäljellä, mutta mm. Bernie Shaw sopii Heepiin todella hienosti ja Byronin kappaleiden laulaminen ei tuota mitään ongelmia. Uriah Heep kuuluu näihin 70-luvun britti heavyrockin pitkän linjan bändeihin, jotka ovat vieläkin aktiivisia. Toiset bändit tältä ajalta ovat vähemmän aktiivisa ja kulkevat lyhyemmällä askeleella, kun toiset poppoot ovat jo kuopattu. Yhdessä Purplen, Sabbathin, Zeppelinin jne kanssa Uriah Heep olivat varhaista heviä luomassa aikanaan. Minä itse nyt kuulun vielä nuoriin Heep-faneihin, mutta innostus oikeastaan rockiin ja heviin on lähtenyt Heepistä liikkeelle lisättynä sukulaisbändi Deep Purplella.
Pari kertaa on tullut tämä nykyinen kokoonpano tullut nähtyä livenä ja vieläkin sedät kyllä jaksavat heilua kunnioitettavasti ja äijäthän vielä viihtyvätkin Suomessa erittäin hyvin. Suomessa Uriah Heep on edelleen myös kovassa suosiossa, siitä kertovat kattavat fanisivut: http://www.uriah-heep.fi/
Uriah Heep still rocks!
Ps. oliko ketään jatkoaikalaisista elokuussa Easy Living In Salo-tapahtumassa, jossa mestarit ex-Heep mestarit Kerslake, Hensley ja Lawton jne. olivat jammailemassa vanhoja heep-klassikkoja?
Olen kyllä otettu, jos joku vielä jaksaa lukea tekstini, tulipas kirjoitettua.