Nostanpa tämän ylös, sillä olin viime perjantaina katsomassa, miltä bändi näyttää livenä. Keikan jälkeen olo oli todella kaksijakoinen, ja onneksi seurassani oli kaveri, joka osasi pukea tunteet sanoiksi.
Keskustelimme nimittäin kotimatkalla siitä, onko ihan loppuun asti fiksua pukeutua raidallisiin pellepukuihin (nämä oli päällä koko bändillä Jyväskylän keikalla, puna-sini-pystyraidalliset puvut, alla samannäköinen hihaton paita) ja yrittää laulaa vakavista asioista. Ja kun lavashowkin oli aika show, eli Putro hyppi ympäri lavaa. Sitten edestakaisin ravaamisen välillä laulettiin vähän vakavista asioista kuten pettämisestä ja perheväkivallasta, ja sitten taas pelleiltiin. Noin kärjistetysti sanottuna. Onko tämä kaikkien mielestä ihan toimiva kaava? Minusta ainakin tuntui hiukan erikoiselta, kun olen tottunut näkemään kamalaa heilumista lavalla ilman yritystäkään olla vakava bändi (Tehosekoitin) ja vakavien tekstien arvoista vakavaa esiintymistä ilman show-ulottuvuutta (Trio Niskalaukaus).
Kaveri sanoi myös kotimatkalla miten hänestä tuntuu, että Putro tekee sanoituksia sellaisista asioista joiden tietää koskettavan kuulijoita siksi, että ne koskettavat kuulijoita eikä siksi, että ne koskettaisivat juuri häntä itseään. Tästä on vaikea sanoa mitään, mutta onhan tuokin mahdollista. Taitavahan mies on kirjoittamaan kuin mikä, mutta onko hommassa mukana kauheasti sydäntä?
Luokkakaveri, ikänsä bändiä ihaillut tyttö veti kohtalaisen suuren herneen nenään Puuenkelin kuulemisesta keikalla. Hänestä oli tosi mautonta soittaa perjantai-iltaa viettäville humalaisille ihmisille perheväkivallasta. Mutta en tiedä, ristiriitainen olo jäi joka tapauksessa.
