Näitä levyjähän on ollut aina. Sgt.Pepperistä asti. Onhan se ihan saatanan hyvä, mutta ei niin hyvä sentään. Ei edes Beatlesin paras. Appetite For Destruction ilmestyessään kuulemma pelasti rock’n’rollin ja oli paras debyytti sitten Zeppelinin ekan. No ei pelastanut, eikä ollut. Rock ei kaivannut pelastamista, ja levy oli aika keskinkertainen. Oasiksen Morning Glory hypetettiin parhaaksi brittilevyksi sitten Abbey Roadin. No eipä ollut, väsynyttä renkutusta lähinnä. Sata parempaa voisin luetella tosta vaan. Suomessa joku Don Huonojen Hyvää yötä ja huomenta myi kuin näkkileipä, mutta on jälkikäteen katseltuna sitä ihan viimeistä lehmänkakkalevyä lukuun ottamatta bändin huonoin ja ideattomin. Esimerkkejä olisi vaikka miten, vuan en jaksa näpyttää. Asia lienee kuitenkin välittynyt: hype helvetin usein ylittää laadun.