Yksinäisyys – sitäkö tää loppu on?

[Vaakuna]

Tunnetko itsesi yksinäiseksi?

Pohjustuksena: olen eronnut vuosia sitten. Lapset ovat minulla tällä hetkellä vuoroviikonlopuin. Nainen minulla on. Mutta hänen kanssaan näkeminen on työn ja tuskan takana, erinäisistä syistä.

Olen tässä iän tullessa alkanut huomata, että olen välillä yksinäinen. Vaikka mulla on ystäviä/kavereita aivan helvetin paljon. Mutta silti, ovat soiton päässä vähintään. Olisi kiva tietää, löytyykö muitakin yksinäisiä? Minä tunnen itseni aina välillä todella yksinäiseksi. Jatkoaika auttaa tähän pulaan hieman, mutta ei aivan täysin.

Tässä ketjussa on tarkoitus jutella yksinäisyydestä (ja toivottavasti yrittää löytää ratkaisuja siihen).

Pahoittelut, jos tällainen ketju jo on. En ainakaan nopeasti löytänyt sitä. Sitten varmaan yhdistetään.

 

[WildCore]

Minulla on vaimo ja kaksi teini-ikäistä poikaa. Töissä hyviä tyyppejä ja yksi todella hyvä kaveri, mutta vapaa-ajalla ei tehdä mitään yhdessä. Lasten harrastuksissa olen joukkueen toimihenkilönä ja siellä myös tapaan ihmisiä, nuoria ja vanhempia. Perhetuttuja on, mutta en puhuisi kavereista silti. Omia kavereita ei ole enää, erinlaiset valinnat elämässä aiheuttivat sen, että ajauduin nuoruuden ystävistä ja kavereista eroon. Mutta en oikeastaan edes kaipaa heitä enää, aikaa on kulunut paljon ja se on mennyttä elämää.

Koenko silti yksinäisyyttä? En oikeastaan, aikaa menee yllä mainittuihin ihmissuhteisiin ja omiin harrastuksiin riittävästi ja jossain vaiheessa täytyy olla aikaa omille ajatuksille, rauhoittumiselle ja levolle. Olen aika perustyytyväinen elämääni tällä hetkellä ja en kaipaa lisää ihmisiä elämääni. Joku muu saattaisi kaivata kaveria, jolle puhua, mutta minä en. Näin on ihan hyvä!

 

[Glove]

Minä viihdyn ihan hyvin omassa seurassani. Olen eronnut nuorinkin lapsi kohta aikuinen. Käyvät jouluna ja juhammuksena. Tosin mulle kyllä ihmisten parissa oloksi riittää se kun käyn töissä ja viestittelyt ja puhelut niille muutamille kavereille mitä on. Mitään porukalla harrastamista en ole miettinyt, riittää kun käyn yjsin salilla ja lenkillä. Vielä kun voisi etänä tehdä nämä hommat niin ei tarvis poistua kotoa kuin pakosta,

 

[alwahla]

Vuodesta 2001 lähtien olen ollut käytännössä ilman kavereita - jos siis sosiaalista mediaa ei oteta lukuun. Sosiaalinen ympyräni koostuu vain vanhemmistani, joten voin sanoa kohtalaisen hyvällä omallatunnolla, että tunnen oloni aika usein yksinäiseksi. Toki viimeisen parin vuoden aikana olen päässyt aikuislukiossa sekä satunnaisesti työkeikoilla olemaan ihmisten kanssa, mutta muuten päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet soljuvat vain oman peilikuvani kanssa. Minun on äärimmäisen vaikea päästää ihmisiä lähelle, mutta sitäkin helpompaa karsia heidät elämästäni.

Uskon kuitenkin, että tämä on väliaikainen vaihe, joka tulee pian päättymään. Merkit siihen ovat selvästi nähtävissä.

 

[Kälvis]

Minulla on vaimo ja kaksi pientä lasta, ja hyvin pitkälti vapaa-aika menee heidän kanssaan. Sellaista kaveriporukkaa, jonka kanssa tulisi katsottua vaikkapa lätkää ei enää ole ja vanhojen kavereiden elämäntilanteetkin ovat eriytyneet omastani. Tällainen lienee kyllä hyvin tyypillistä tässä elämäntilanteessa ja iässä (olen kolmekymppinen). Pari kaveria on säilynyt, joista toisella on myös oma perhe, kasvotusten tavataan satunnaisesti ehkä muutaman kuukauden välein.

En kuitenkaan koe itseäni yksinäiseksi, melkeinpä päinvastoin sitä oikein nauttii jos saa aikaa ihan vain itselleen ja voi syödä vaikkapa työpäivänä lounaan omassa rauhassa.

 

[Ränse]

Käytännössä koko aikuisaika tullut oltua yksin. Johtuu suurimmaksi osaksi siitä etten pysty olemaan ihmisten seurassa pitempään. Oikeastaan lapsesta asti tilanne on ollut sama. Alkaa ahdistaa ja tympimään, vetäydyn täten nopeasti pois sosiaalisista tilanteista (+muunkinlaista sosiaalista fobiaa, en avaa niitä tässä) Minulla on kyllä hyviä ystäviäkin ja heidän kanssaan tulee vuosittain vietettyä aikaa mm. mökkiviikonloppuilun merkeissä mutta nekin ovat erittäin kuluttavia kokemuksia. En pysty mm. nukkumaan juuri lainkaan muiden ihmisten ollessa samassa tilassa, en edes lähisukulaisten kanssa. Olen käytännössä asunut aina yksin sen jälkeen kun muutin pois kotoa (n.25 vuotta sitten). En ole myöskään ikinä seurustellut koska en siedä ihmisten seuraa kuin max. muutaman päivän kerrallansa. Kyseessä ei kuitenkaan ole mitään misantropiaa tai ihmisten vihaamista, en vain kykene olemaan muiden ihmisten kanssa pitempiä aikoja.

Työt kuitenkin sujuvat hyvin ja ovat aina sujuneet vaikka työn puolesta yhteistyötä muiden ihmisten kanssa täytyy tehdä päivittäin. Kotitoimisto on kuitenkin pääasiallinen suorituspaikka ja kontaktit lähinnä Teams puhelujen yli.

Ainoa asia mikä vähän pelottaa on että mitäs sitten kun itsekseen eläminen ei enää onnistu (vanhuus, sairaudet jne.) Sittenhän sitä on ns. kusessa kun ei ole auttajia.

 

[Pottakameli]

Asun itsekseni ja lapset asuvat puolet ajasta täällä...nykyään ehkä vähän yli puolet ajasta. Elämä on ajoittain aika kiireisen tuntuista, kun lapsilla on harrastuksia ja itsekin yrittää jotain ehtiä tekemään jossain välissä.

Vuorotyöt rytmittää epämääräisesti viikkoja ja sellaista "tylsää" rutiinia ei pääse oikeastaan syntymään.

Nykyään parempia kavereita/ystäviä. On muutama ja näemme loppujen lopuksi aika harvoin 3-5 kertaa vuodessa.

Sitten on harrastusten/muiden touhujen kautta tuttuja/kavereita, joiden kanssa on tekemissä useammin, mutta se on erilaista kuin parempien kavereiden kanssa. Uusia kavereita ei ole tullut hirveästi, vaan he ovat vuosien takaa.

Tykkään myös olla itsekseni ja en koe yksinäisyyttä juuri koskaan, mutta ehkä joskus nuorempana oli lyhyitä aikoja, kun sellaista tunnetta saattoi olla.

 

[magnum37]

Olen aina viihtynyt hyvin ihan vaan omassa seurassani. Tietysti joskus sitä havahtuu siihen miten vuodet ja keski-ikäistyminen ovat muuttaneet ystävyyssuhteita ja tehneet varmaan kaikista jotenkin yksinäisempiä. Osa läheististäkin kavereista ovat nykyään entisiä eivätkä vastaa edes Facebookissa enää jos kuulumisia sattuisi kyselemään. Parhaan ystävän kanssa soitellaan kuulumia muutaman kerran vuodessa ja nähdään ehkä kerran kesässä. Ennen oli samassa kaveriporukassa kaikenmoista hulabaloota ympäri vuoden.

Mutta sellaista on elämä ikääntyessä. Ei enää jaksa mennä ja olla sosiaalinen kuten ennen. Sitä on itsekin tylsistynyt, että koen ettei minulla ole kenellekään ystäville mitään annettavaakaan.

Elämä on kuitenkin ihan hyvä näinkin. Kaikelle on aikansa auringon alla. Maailmassa tapahtuu liikaakin, joten jos oma elämä on nykyään tasaisen rauhallista niin otetaan se vastaan.

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=3FkT3yBdZwQ&list=RD3FkT3yBdZwQ&start_radio=1

 

[Ronikki73]

Yksinäisyys, tuo tuttu toveri.
Kun korona silloin aikanaan iski, niin se oli vain hyvä tekosyy olla kotona, ja olla lähtemättä mihinkään, ja se vain pahentunut siitä koko ajan. Ei ole mielenkiintoa, halua tai syytä lähteä minnekään.
En ole uudenvuoden jälkeen astunut edes ulos kämpästäni.
Pitäisi varmaan aloittaa röökinpoltto taas, että olisi edes joku syy mennä ulos.

Ennen olin jopa riesaksi asti sosiaalinen, mutta se on nyt taakse jäänyttä elämää.
Ystäviä on kuollut ihan liikaa, ja viimeinen niitti oli kun paras kaveri kuoli reilu vuosi sitten.
Jo ennen sitä kyllä aika lahjakkaasti vieroitin ihmisiä pois elämästäni, ehkä osin tiedostamattani, mutta osin myös tarkoituksella.
Kun ei ole ihmisiä elämässä, niin ei voi satuttaa toisia, enkä minä voi satuttaa ketään muuta.
Ehkä surullista jonkin mielestä, mutta en jaksa enää ihmisten menettämistä ja kaikkea ihmisten petollisuutta ja muuta sontaa.

Olin aina se kenelle kerrottiin kaikki huolet, pettämiset ja muut paskat temput, ja minä kun olen lojaali, niin en tietenkään ikinä niitä eteenpäin kertonut, joka tietysti alkoi painaa minun mieltäni, kun tiesin niin monen lähipiirin salaisuudet, hyvät ja pahat. Helvetin raskasta pitää niitä kaikkia salaisuuksia sisällään.

En tiedä, näillä mennään nyt. Olen kyllä aina ihan hyvin viihtynyt myös yksin, että ei tämä ole sinänsä mikään ongelma.

Enemmän minä olen niiden puolesta surullinen, jotka ovat tahtomattaan yksinäisiä.
Heitä tuntuu olevan nykyisin koko ajan vain enemmän, mutta heille on myös nykyisin paljon kaikenlaisia ryhmiä ympäriinsä, mikä on tietysti hyvä asia.

"Life f*cking sucks, then u f*cking die." Ozzy

 

[ipaz]

Yksinäisyyden tunteminen on erittäin yksilöllistä. Voi olla iso läheinen perhe ja kaveripiiri, mutta silti tuntea itsensä yksinäiseksi. Tai sitten voi elää yksinään olematta yksinäinen.

Mielestäni Michael Monroe sanoi hyvin dokumenttielokuvassaan jotenkin näin: "jos tuntee yksinäisyyttä yksin ollessaan, niin silloin ei ole kovin hyvässä seurassa". En muista sanatarkasti miten tuo meni, mutta pointti on se, että ihan ensimmäiseksi pitää olla sinut itsensä kanssa ja osata nauttia vain omasta seurastaan.

Itse olen vanhemmiten muuttunut yhä enemmän jos nyt en ihan erakoksi, niin kuitenkin paljon omissa oloissani viihtyväksi. Hektinen työ jossa on päivittäin jatkuvasti paljon ihmisiä ympärillä vie mehut ja vapaa-aika menee toipuessa kaikesta siitä pakotetusta sosiaalisuudesta. Tässä tilanteessa ei edes riittäisi energiaa ja mielenkiintoa jaettavaksi esim. parisuhteeseen. Onneksi olen sitten ilmeisesti hyvää seuraa itselleni, koska en juuri koskaan tunne yksinäisyyttä.

Tsemppiä kaikille yksinäisyyttä tunteville itseensä tutustumiseen.

 

[Vaakuna]

Olisin ehkä voinut tuohon introon kirjoittaa, että olen myös henkilö, joka tykkää välillä olla yksin.
Ei mua haittaa, että joskus tulee tilanteita, että olen vain yksin. Yleensä jopa nautin niistä.

Mutta itse ainakin kaipaan sellaista hellyyttä ja yhdessäoloa.

 

[L. Öysä]

Vähän paradoksaalisesti olen yksinäinen, mutta kaipaan silti enemmän omaa aikaa. Minulla on vaimo ja kaksi teiniä samassa taloudessa. Työt teen etänä kotoa, joten ihmiskontakteja ei perheen lisäksi liikaa ole. Pojan harrastuksessa olen aktiivisesti mukana ja sen kautta joitakin mukavia ihmisiä, mutta ystäviksi en heitä lähtisi kutsumaan. Vanhasta kaveriporukasta on jäljellä yksi hyvä ystävä, jonka kanssa käydään pari kertaa vuodessa ulkoilemassa ja ollaan muuten viestein yhteydessä. Vapaa-aika menee perheen ja arjen pyörittämiseen, jotain muutakin kaipaisi. Kaipaan omaa aikaa, mutta samalla olen yksinäinen ja tarvitsisin säännöllisempää näkemistä ja menoa jonkun perheeni ulkopuolisen ihmisen kanssa. Tilanne tuntuu rassaavan minua vuosi vuodelta enemmän.

 

[Oles]

Vähän paradoksaalisesti olen yksinäinen, mutta kaipaan silti enemmän omaa aikaa. Minulla on vaimo ja kaksi teiniä samassa taloudessa. Työt teen etänä kotoa, joten ihmiskontakteja ei perheen lisäksi liikaa ole. Pojan harrastuksessa olen aktiivisesti mukana ja sen kautta joitakin mukavia ihmisiä, mutta ystäviksi en heitä lähtisi kutsumaan. Vanhasta kaveriporukasta on jäljellä yksi hyvä ystävä, jonka kanssa käydään pari kertaa vuodessa ulkoilemassa ja ollaan muuten viestein yhteydessä. Vapaa-aika menee perheen ja arjen pyörittämiseen, jotain muutakin kaipaisi. Kaipaan omaa aikaa, mutta samalla olen yksinäinen ja tarvitsisin säännöllisempää näkemistä ja menoa jonkun perheeni ulkopuolisen ihmisen kanssa. Tilanne tuntuu rassaavan minua vuosi vuodelta enemmän.

Keksitkö jotain harrastusta, mihin voisit lähteä mukaan? Sitä kautta voisi tavata samanhenkisiä ihmisiä säännöllisesti, jos vaikka jotkut treenit ovat kerran viikossa.

 

[adolf]

Ehkä jonkin verran joskus koen yksinäisyyttä.

Luonnehtisin itseni sosiaaliseksi introvertiksi. Eli en ole niin introvertti, että haluaisin olla vain yksin, vaan tykkään olla myös ihmisten kanssa. Tykkään viettää aikaa semmoisten ihmisten kanssa, joiden kanssa viihdyn. Pidän eniten pienistä, muutaman hengen porukoista tai sitten ihan kaksistaankin, jos jonkun kanssa klikkaa hyvin.

Tuon vastapainoksi tarvitsen myös sitten runsaasti omaa aikaa. Lataan tavallaan akkuja sillä tavalla.

Mutta en missään nimessä ole kuitenkaan sillä tavalla erakko, että haluaisin olla vain ja ainoastaan yksin. Siinä missä tarvitsen tuota omaa aikaa, niin tarvitsen myös sosiaalisuutta ja viettää aikaa muiden ihmisten kanssa.

Kavereita minulla on onneksi aina ollut, ja yhteinen kaveriporukka on ollut jostain teini-iästä asti, joista osan olen tuntenut tarhaikäisestä asti. Pidetään edelleen yhtä. Toki, kun ihmiset on aikuistuneet ja kaikilla on oma elämä, omat työt ja monilla perhettä, eikä enää asuta samoilla paikkakunnilla, niin yhteydenpito ja näkeminen on ihan murto-osa siitä, mitä se oli joskus aikoinaan.

Juhannus on kuitenkin sellainen jokavuotinen perinne, kun kokoonnutaan samaan paikkaan. Ja silloin tällöin eri merkeissä näkee muutenkin vuoden aikana.

Töissä minulla on sitten se toinen sosiaalinen piirini, ja niitä ihmisiä sitten tietysti näkee ihan koko ajan. Muutamasta on tullut ihan ystäviäkin, ja näemme myös työajan ulkopuolella. Kyllä minä pidän tuota arjessani tärkeänä, että työpaikka on myös semmoinen paikka, jossa saa omia sosiaalisia tarpeitaan tyydytettyä.

PS5:n kautta sitten toki lankoja pitkin ollaan kavereiden kanssa yhteyksissä säännöllisen epäsäännöllisesti, että onhan sekin jonkinlaista sosiaalisuutta siinä samalla, kun pelaillaan ja ollaan siinä äänichatissa koko ajan.

Vanhempiani näen jos en nyt viikoittain, niin ainakin kuukausittain.

Tätä jatkoaikaa en nyt oikein osaa miksikään sosiaalisten tarpeiden tyydyttämiseksi sanoa, vaikka täällä tulee paljon roikuttuakin. On tämä kuitenkin semmoinen paikka, jossa on muilta kirjoittajilta oppinut paljon ja monia ihan mielenkiintoisia keskusteluja on eri ihmisten kanssa tullut käytyä. Mutta koska en ole ketään koskaan ihan face-to-face (ainakaan tietääkseni) tavannut ja kirjoitan ihmisille, joista en kuitenkaan loppupeleissä tunne ketään, niin eihän tämä mitään kovin sosiaalista elämää ole.

Jotain semmoista läheisempää ihmissuhdetta vielä kaipaisin. Olen aina ollut vähän huono puhumaan omista tunteistani ja päästämään ihmisiä sillä tavalla lähelle. Että olisi joku jonka kanssa jakaa nämä elämän tyrskyt ja valonsäteet.

Mutta noin muutoin en sillä tavalla iän myötä enää kaipaakaan semmoista valtavaa sosiaalista piiriä, että koko ajan pitää olla menossa johonkin ja kaiken aikaa pitää tapahtua jotain, ja ihmisiä olla koko ajan mukana menossa. Harrastuksetkin vapaa-ajalla minulla on semmoisia, että haluankin pääsääntöisesti olla yksin ja liikkua ulkona esimerkiksi paljon, jossa saan olla omassa rauhassa ja latailla niitä akkuja.

Baareissa tulee hyvin harvoin enää käytyä (muutaman kerran vuodessa), mutta jos vaan on hyvää seuraa, niin sekin toki on silloin tällöin mitä parhainta ajanviettoa.

 

[magnum37]

Yksinäisyys myös tulkitaan usein vähän eri tavoin. Tämäkin ketju todistaa, että toisille yksinäisyys tarkoittaa ehkä vastentahtoistakin sinkkuna elämistä ja toisille taas enemmänkin luotettujen ystävien ja muiden ihmiskontaktien puutetta. Toisinaan se voi tarkoittaa joillekin molempia. Myös parisuhteessa ja laajan ystäväjoukon keskellä ihminen voi kokea yksinäisyyttä ellei koe tulevansa ymmärretyksi tai hyväksytyksi omana itsenään.

Mä koen ajoittaisen yksinäisyyden tunteen ehkä ensisijaisesti juurikin sisäisenä mielenmaisemana sille ettei välttämättä ole aina samalla aaltopituudella lähellä olevien ihmisten ja tuttujen kanssa - en niinkään ihmiskontaktien puuttumisena, vaikka sitä ystävien ja tuttujen häviämistä on tapahtunutkin lisääntyvässä määrin 35 ikävuoden jälkeen. Osa ihan omista valinnoista johtuen.

Myös parisuhteessa voi kokea yksinäisyyttä ja koenkin. Ei ole aina kovin mukava huomata, ettei oletetusarvoisesti läheisin ihminen elämässäsi vielä vuosien jälkeenkään näytä kykenevän ymmärtämään sinua. Näin miehenä tuntuu, että kaikesta edistyksestä huolimatta miehen tunne-elämä on käytännön tasolla yhä tabu ja asia jonkä olemassaoloa vähätellään. Puhutaan tasa-arvosta, mutta tunnepuolella mies jää usein paitsioon, kun olemassaolomme perusta tuntuu yhä olevan toiminnassa ja suorittamisessa.

Syvästi tuntevan miehen elämä se vasta yksinäistä onkin. Ihan kaikissa olosuhteissa.

PS. Tämä ketju kyllä pistää miettimään, kun ilmeisesti myös hikikomori-ilmiö on totta Suomessakin. Ja onhan se, mutta henkilökohtaisten kertomusten lukeminen siitä täällä Jatkoajalla on pysäyttävää.

 

[Nelfor]

Yksinäisyys on tosiaan siitä jännä juttu, että se tarkoittaa valtavan eri asioita eri ihmisille. Tämä johtuu pitkälti siitä, että ihmiset ovat pohjimmiltaan erilaisia, mutta myös siitä, että ihminen sopeutuu ja mukautuu ajan saatossa omaan tilanteeseen ja elämään.

Joku ei välttämättä koe itseään lainkaan yksinäiseksi, vaikka toinen ihminen vastaavassa tilanteessa kokisi olevansa niin karmean yksinäinen, että koko mielenterveys on vaarassa romahtaa sen vuoksi.

Usein se yksinäisyys iskee kovimmin silloin, jos ei ole elämässään koskaan tai pitkään aikaan ollut yksin, eli joutuu yhtäkkiä tilanteeseen, missä jää yksin. Oli sitten kyseessä parisuhteen päättyminen, muiden ihmissuhteiden rakoilut, tai vaikka se hetki, kun lapset muuttavat kotoa omilleen. Nuorten kohdalla tämä voi iskeä kasvoille kovaa juuri silloin, kun muuttaa ensimmäistä kertaa omilleen.

Itse koen väkisinkin olevani välillä yksinäinen, mutta pääosin se ei suuresti häiritse. Olen kuitenkin vahvasti introvertti ja viihdyn yksin, eli olen suurelta osin yksin ihan omasta tahdosta. Olen myös hyvin tottunut tähän. Yksinäisyys iskee lujaa lähinnä silloin, kun joutuu kohtaamaan elämässä vaikeita asioita, joiden käsittelyssä tarvitsisi muiden ihmisten tukea ja apua.

 

[adolf]

Yksinäisyys myös tulkitaan usein vähän eri tavoin. Tämäkin ketju todistaa, että toisille yksinäisyys tarkoittaa ehkä vastentahtoistakin sinkkuna elämistä ja toisille taas enemmänkin luotettujen ystävien ja muiden ihmiskontaktien puutetta. Toisinaan se voi tarkoittaa joillekin molempia. Myös parisuhteessa ja laajan ystäväjoukon keskellä ihminen voi kokea yksinäisyyttä ellei koe tulevansa ymmärretyksi tai hyväksytyksi omana itsenään.

Niin, yksin oleminen ja yksinäisyys taitavat kuitenkin olla kovasti eri asioita. Yksinäisyydessä on se ero, että ihminen kärsii siitä yksin olemisestaan.

Vietän itse ison osan vapaa-ajastani yksin. Se ei kuitenkaan voittopuoleisesti ole mitään kärsimistä, vaan enimmäkseen juurikin tuota akkujen lataamista, josta aiemmin kirjoitin. Jaksaa vapaapäivien jälkeen olla sitten taas sosiaalinen, kun on ensin saanut rauhoittua ja tasoittua omissa oloissaan.

Vaikka on se myönnettävä, että kyllä joskus koen ihan yksinäisyyttäkin, mutta en mitenkään valtavasti kuitenkaan. Nuo ovat ohi meneviä tunteita.

Kuten sanottua, niin me ihmiset olemme erilaisia.

 

[Vaakuna]

Yksinäisyys myös tulkitaan usein vähän eri tavoin. Tämäkin ketju todistaa, että toisille yksinäisyys tarkoittaa ehkä vastentahtoistakin sinkkuna elämistä ja toisille taas enemmänkin luotettujen ystävien ja muiden ihmiskontaktien puutetta. Toisinaan se voi tarkoittaa joillekin molempia. Myös parisuhteessa ja laajan ystäväjoukon keskellä ihminen voi kokea yksinäisyyttä ellei koe tulevansa ymmärretyksi tai hyväksytyksi omana itsenään.

Yksinäisyys on tosiaan siitä jännä juttu, että se tarkoittaa valtavan eri asioita eri ihmisille. Tämä johtuu pitkälti siitä, että ihmiset ovat pohjimmiltaan erilaisia, mutta myös siitä, että ihminen sopeutuu ja mukautuu ajan saatossa omaan tilanteeseen ja elämään.

Joku ei välttämättä koe itseään lainkaan yksinäiseksi, vaikka toinen ihminen vastaavassa tilanteessa kokisi olevansa niin karmean yksinäinen, että koko mielenterveys on vaarassa romahtaa sen vuoksi.

Niin, yksin oleminen ja yksinäisyys taitavat kuitenkin olla kovasti eri asioita. Yksinäisyydessä on se ero, että ihminen kärsii siitä yksin olemisestaan.

Erittäin hyviä pointteja.

Kuten todettua, erilaiset ihmiset ottavat samat tilanteet monesti hyvinkin eri tavoin. Mistä @Nelfor kirjoitti. Samaa asiaa huomaa elämässä muutenkin, ei pelkästään yksinäisyyden osalta. Osa osaa ottaa vaikeatkin asiat hyvin letkeästi, kun taas joillekin sama tilanne on kuilun partaalle menemistä.

Jäsenen @magnum37 huomio siitä, mihin viitekehykseen yksinäisyys liitetään, on erittäin oleellinen. Kuten todettua, yksinäinen voi olla parisuhteessa ja yksinäinen voi olla suurenkin sosiaalisen porukan keskellä. Ja hyvä huomio myös tuo, että puhutaanko sinkkuna olemisesta vai hyvien kavereiden puutteesta.

Mutta @adolf mielestäni hyvin kiteytti sen pähkinän tässä asiassa, että yksinäisyydessä ihminen kärsii siitä. Yksin oleminen, jota itsekin tykkään välillä harrastaa, on aivan eri asia. Eikä mua haitannut itseäni tällainen tilanne silloin alle kolmekymppisenä ollenkaan. Se oli aivan mahtavaa aikaa, nyt kun sitä jälkeenpäin tarkastelee. Nykyään kärsin tuosta yksinäisyydestä. Aina välillä.

 

[Urheiluministeri]

Joku mainitsi olevansa sosiaalinen introvertti. Tunnistan tuosta myös itseni. Lämpenen hitaasti, mutta pidemmän päälle hyvin harvoin olen yksin tai sivustaseuraajana missään sosiaalisessa yhteisössä missä liikun. Olen kyllä enemmän tarkkailija kuin äänekkäin papupata, mutta jossakin kohtaa huomaan että ihmiset juttelevat minulle mielellään, ja luottavat minuun, ja vastaavasti viihdyn heidän seurassaan ja huomaan kaipaavani sitä.
Porukasta kuin porukasta löytyy toistojen kautta ne vähintään 2-3 läheisempää tyyppiä joiden kanssa tulee oltua tiiviimmin siinä kulloisessakin kontekstissa, missä ollaan tutustuttukin. Mutta ei käytännössä koskaan ns. vapaa-ajalla, eli työn tai harrastutapahtuman ulkopuolella.

Olemme vaimon ja lasten kanssa asuneet nykyisessä asuinkaupungissa pian 15 vuotta, ja edellisestä muun kuin sukulaisen tai nuoruuden kaverin vierailusta kodissamme on noin 10 vuotta aikaa (tätä tietysti paikkaa hieman se, että meillä on iso suku). Pointtina tässä kuitenkin se, että vaikka olen tässä 15 vuodessa opiskellut yliopistotutkinnon, ollut lähes koko ajan työelämässä ja harrastanut aktiivisesti useampaakin asiaa, ei oikeastaan mistään ole jäänyt kuin "produktiokohtaisia" hyvän päivän tuttuja. Kuten ei armeijasta, ei lukiosta, ei yläasteelta omasta luokasta, ei nykyisistä tai entisistä naapureista. Kaikissa tapauksissa on kyllä ollut sellaisia paita ja perse -tyyppisiä kaveruuksia, joiden kanssa yhteydenpito on loppunut "TJ0"-päivänä ovien sulkeutumiseen.

Kaikki helvetin hienot ystäväni ovat nuoruuden- tai oikeastaan lapsuuden ystäviä, asuvat 600 km päässä, ja olen heistä kiitollinen. Whatsapp-ryhmissä on ajoittain hauskaa ja perinteisistä reissuista yritetään pitää kiinni, vaikka perhettä, firmoja, sairauksia. Kuten myös muita porukoita on, mutta minulla ei. Siitä tunnen ajoittain jopa mustasukkaisuutta.

Varmasti monta uuttakin ystävyyssuhdetta olisi voinut matkan varrella tulla ja moni on selkeästi yrittänyt lähentyä. Minulla vain alkaa aina joku hälytyssireeni soimaan ja vetäydyn. En uskalla päästää liian lähelle. Enkä toisaalta oikein haluakaan. Pelkään ehkä sitä vastuuta mikä siitä seuraa. Tässä on myös joitain traumaattisia kokemuksia takana. Jossakin kohtaa minun oli oman jaksamisen kannalta tehtävä ihan tietoinen päätös, että en ole se joka aina huolehtii tai kantaa vastuun, ja lopulta tuntee itsensä ihan vitun hölmöksi tiukkapipoksi ja hyväksikäytetyksi. Mutta olen kyllä aina ollut melko itsenäinen kulkija.

Pidän yksinolosta, ja tiedän tarvitsevani paljon tilaa myös sille. Mutta joku siinä ajoittain kaihertaa kun rennot saunaillat tai arkiset yhteispuuhastelut ja -projektit kaverien kanssa jäävät niin vähiin. Joskus ongelma oli suurempikin.

 

[Ruutiveijari]

Viihdyn vain yksin ja vaimon kanssa. Siinä kaikki mitä elämältä tarvitsen. Puhelimessa on tallennettuna täsmälleen neljä numeroa, työpaikan kaikki kekkerit ja kissanristiäiset jätän väliin ja olen aina tehnyt ihmisille selväksi, että minusta ei sitten ole kaveriksi. Vaimonkin kanssa meillä on omat harrastukset, molemmat puuhataan omia juttujamme ja illat istutaan koneiden ääressä. Mutta olemme molemmat onnellisia, saamme elää yhdessä ja tehdä omia asioitamme. Minä tykkään käydä viikonloppureissuja, vaimo tykkää puuhailla puutarhassa ja kaunistaa kotia. Minä pelaan tietokoneella, vaimo katselee tv-sarjoja. Yhdessä jumpataan ja kokkaillaan. Jaetaan kaikki elämässä.

Tiedostan, että tätä elämäni tulee olemaan seuraavat vuosikymmenet, niin kauan kuin terveys kestää. Enkä muuta tarvitse. En uralta, en elämältä. Olen tyytyväinen ja se tyytyväisyys tuo onnen.

Mutta joskus olin yksinäinen, kaipasin kavereita. En oikein tiedä milloin se kaikki kääntyi. Mikä vipu naksahti päässä. Mutta olen iloinen että niin tapahtui.

 

[Sonny Burnett]

Kotoa pois muuttanutta poikaa on jatkuva ikävä. Silti kiitollinen että hällä menee hyvin omillaan. Näin sen kai kuuluu mennäkin.

 

[Vaakuna]

Kotoa pois muuttanutta poikaa on jatkuva ikävä. Silti kiitollinen että hällä menee hyvin omillaan. Näin sen kai kuuluu mennäkin.

Tätä ilmeisesti ammattipiireissä kutsutaan toisaalta luopumiseksi ja toisaalta itsenäistymiseksi.

Silti ymmärrän aspektin yksinäisyydessä hyvin tämänkin tapauksen kohdalla. Omat lapset lähtevät maailmalle ehkä noin 10 vuoden päästä. Saattaa sitä itse olla sormi suussa siinä vaiheessa. Tulivat muuten eilen mun luokse viikonloppua viettämään, ja voi pojat, että on kaikkien tubettajien koheltamiset saatu kasattua näppärästi muutaman tunnin yhteenvetoon.

Huomenna iltapäivä kyllä kuluu palautumisessa, ei yksinäisyydessä :)

 

[Kaskelotti]

Puolisoni hyvä ystävä tokaisi tälle joskus aika osuvasti minusta: ”No sehän on sellainen samanlainen ihmisvihaaja kuin mun mies”. Repesin ääneen kuullessani tämän.

Olenko ihmisvihaaja? En usko. En mä kaikkia ihmisiä vihaa, suurta osaa ainoastaan. Mä olen hyvin introvertti, erittäin tarkka seurastani. Tämä on tullut usein yllätyksenä läheisille ystävilleni, kun olen asiasta maininnut. Olen hyvin herkkä siitä, millaisessa seurassa puhun mitään henkilökohtaisempaa itsestäni. Suuressa joukossa tunnen oloni todella helposti yksinäiseksi; ympärillä on vain kasvoja, joissa suut puhuvat tyhjänpäiväisyyksiä ja joiden omistajiin ei saa minkäänlaista kosketuspintaa.
Ja sitten on niitä ihmisiä, jotka tulevat koko olemuksellaan välittömästi kaikkien suojamuurien läpi ja tuijottavat suoraan sieluuni. Se on menoa silloin. Heidän seurassaan olen avoin ja puhelias. Niitä ihmisiä on harvassa, todella harvassa.

Mä viihdyn hyvin yksikseni. Harvoin tunnen oloani yksinäiseksi, koska osaan vältellä niitä tilanteita, joissa niin todennäköisimmin kävisi. Etätyöt kotitoimistolla, pienet lapset, koirat ja puolisot kotona kaiken aikaa, järjetön kakofonia ja ylipäänsä aistien yliärsytystila päällä; mä ihan aidosti monesti kaipaan sitä, että saisin välillä olla ihan yksin. Ihan vain omien ajatusteni kanssa. En toki silti vaihtaisi nykytilannetta mihinkään huolettomaan poikamieselämään, koska näiden tyyppien kanssa saan olla juuri sellainen kuin olen.

Mutta en mä silti ihmisistä tykkää. En ainakaan myönnä sitä.