Yksinäisyydestä

[abianos]

.

 

[Kiakonsyöjä]

Yksinäisyys on ihmisen vahvistumisen aikaa.

 

[Lunatico]

Yksinäisyys on ihmisen vahvistumisen aikaa.

Tai todellisen hajoamisen.

 

[alwahla]

Olen tässä viimeiset 11 vuotta ollut enemmän tai vähemmän yksin, koska sosiaalinen elämäni töiden jälkeen rajoittuu hengailuun äitini kanssa. Jos ja kun en jaksa mennä äitiä moikkaamaan, vietän päivät joko koneella tai kävelen ympäriinsä ja tuijottelen apaattisena muiden koteja pohtien samalla, millaista elämäni olisi, jos minullakin olisi perhe.

Yksinäisyys on harvoin kivaa, sillä useimmiten se on kuin sisuskaluja kaluava syöpä, joka voi hyvinkin helposti aiheuttaa itsetuhoisia ajatuksia. Eritoten siinä tapauksessa, jos ei todellakaan ole ketään, jonka kanssa viettää aikaa ja purkaa huonoa oloaan. Minullakin oli sellainen runsaat 15 vuotta kestänyt periodi elämässäni, jolloin halusin vain kuolla, koska kaikki meni päin persettä. Tuolloin en turvautunut pulloon enkä huumeisiin, vaikkakin vähän aikaa yritin parantaa oloani erinäisillä masennuslääkkeillä. Ne kuitenkin vain pahensivat tilannettani, joten runsaan vuoden mittaisen käytön jälkeen sanoin niille näkemiin ja viimeiset 13 vuotta olen ollut yksinäinen ihan selvin päin.

 

[KuumaaKamaa]

En koe olevani yksinäinen, onhan sitä kavereita jopa paljonkin. Muutama myös oikeasti sellainen hyvä ystävä. Mutta häiritsee sellainen asia kuin internet. Käytännössä viikonloppua lukuunottamatta ainoat sosiaaliset kontaktit ystävien kesken käydään iltaisin skypen ja pelien maailmassa. Joo voin todeta, että pelaan kavereiden kanssa, mutta ei se musta ole sama kun mennä hengailemaan vaikka limulle (viikonloppuisin tosin käydään kaljottelemassa, joko kunnolla tai tissutellen) tai lätkimään ulkojäille. Kesäisin käydään futista sentään sään salliessa usein. Eipä tätä noin seittemän hengen oikeeta kaveriporukkaa saa koskaan lähtemään mihinkään arki-iltaisin. Siistimpää on herätä iltapäivällä, pelata salkkareihin saakka lolia ja ysiltä takasin ja pelata lähes läpi yön. Ei se musta ole mitenkään siistiä ja siksi hommaankin itselleni mielelläni päivään jotain muutakin aktiviteettia kuin tietokone. Mutta yksin, niinpä.

Onko teistä noloo käytä yksin lätkäpeleissä? Joo Jokereiden matseissa on tutut naamat kenen kanssa jauhaa, mutta kun se kenen kanssa matseissa on pyörinyt läpi elämän on nyt intissä, niin miettiihän sitä että yksin istun matsia kattomassa. Kieltämättä vähän kurjaa. Suomen u-20 kisojen aikaan olin katsomassa yksin kahta Suomen peliä, tuntui todella orvolta ja jopa nololta elää Suomen huumassa, katselin vain että onko täällä muita jotka on yksin. Vaikka jengi laitteli finaalipeliin viestiä, että nauti. Mutta olis siitä enemmän nauttinut jonkun seuralaisen kanssa.

 

[Varis]

Onko teistä noloo käytä yksin lätkäpeleissä?

Ei yhtään. Mulla on useamman vuoden ollut kausarit milloin kenenkin kaverin kanssa ostettuna, mutta eihän kellään ole sellaista aikataulua, että jokaiseen 30 matsiin pääsisi. Joskus sen toisen kortin saa lainattua jollekin muulle, mutta läheskään joka kerta logistiikka ei toimi. En mä silloin jätä menemättä matsiin. Se on oikeastaan aika terapeuttista raahautua päädystä johonkin yläkatsomon nurkkaan kokonaan omalle riville ja keskittyä seuraaman ihan puhtaasti sitä matsia. Usein iso osa keskittymisestä menee kaikkeen ylimääräiseen paskanjauhantaan, eikä alhaalta edes hahmota kaikkea niin hyvin. Ei ole koskaan tullut mitenkään orpo tai nolo olo.

Leffassa käynti on sitten jostain syystä eri asia. Monesti huvittaisi lähteä katsomaan joku pätkä, mutta ketään ei lyhyellä varoajalla saa messiin. On sitten jäänyt menemättä, vaikka en kyllä pysty itselleni hirveän hyvin perustelemaan miksi elokuva olisi jotenkin erilainen tapahtuma kuin lätkämatsi. Ehkä se lätkä on vähän enemmänkin kuin pelkkää ajanvietettä. Jos suhtautuisi intohimoisemmin leffoihin niin niihinkin saattaisi riittää motivaatio lähteä yksin.

 

[alwahla]

Kävin aikoinaan kohtalaisen usein leffoissa, yksikseni tietenkin, koska olin niin erakoitunut. Hiljalleen minua alkoi ahdistamaan ja vituttamaan leffateattereissa juuri ne pariskunnat sekä kaveriporukat, joilla tuntui olevan niin hauskaa keskenään, että säästääkseni mielenrauhaani lopetin leffoissa käymisen. Katson lähes kaikki elokuvat nykyään kotona enkä edes kaipaa teattereihin.

 

[KuumaaKamaa]

Joo kyllä mäkin lätkää käyn kattomassa vaikka yksin niin kauan kun kiinnostusta riittää, mutta esimerkiksi johonkin todelliseen kiimapeliin on vaikee saada sitä aitoa kiimaa yksin syttymään. Ja välillä ajatukset hiipivät sinne, että yksinhän mä näitä reissuja teen tällä kaudella.

 

[koukku]

Mielenkiintoinen aihe, josta varmasti jokaisella on jotain omakohtaistakin sanottavaa. Olin yläastevuosieni aikana melko yksinäinen, huomasin etteivät tietyt tyypit välitä seurastani, ja tein siitä sitten sen päätelmän, että jos nuo ei tykkää meikäläisen seurasta, niin ei ketkään muutkaan. Ja olin siis enimmäkseen yksin. Tilanne oli raskas kestää varsinkin viikonloppuisin, kun ei ollut koulua. Silloin piti esittää vanhemmille, että lähdin muka käymään jossain, vaikka oikeasti kävin ajamassa pyörällä ympäri pikkukaupunkia ja vierailemassa esim. jossain urheilutapahtumassa. Tilannetta helpotti kuitenkin se, että minulla oli monta sisarusta, heidän kauttaan sain sitten uusia kavereita, joiden kanssa tulee hengailtua vieläkin. Lukiossa löysin lisäksi ne kaksi tyyppiä, joita voisi jollain tavalla sielunkumppaneiksikin kutsua, vaikka persoonina tosi erilaisia kaikki ollaankin. Mutta siitä lähtien ollaan pidetty yhtä niin myötä- kuin vastamäessä, välillä yhteydenpito on ollut vähän hiljaisempaa parisuhteiden ja avioliittojen myötä, mutta nyt ollaan taas palattu alkuaikojen aktiiviseen kaveeraamiseen. Kaikki kolme on nimittäin eronnnut vähintään kerran, ja siinä yhteydessä ainakin itse huomasin, että parisuhteet voi kyllä päättyä, mutta nuoruusajan kaverisuhteen lopettamiseen vaaditaan hieman enemmän. Välillä ollaan nyrkit pystyssä ja tapellaan tosi äänekkäästi, mutta hädän hetkellä voi aina luottaa siihen, että nuo löytyvät rinnalta tukemassa.

Nuoruusaikojen yksinäisyys jätti kuitenkin jälkensä, ja minusta tuli tietyllä tavalla yksinäinen susi, joka on kyllä todella sosiaalinen tilanteen sitä niin vaatiessa esim. töissä, mutta joka samalla myös tykkää reissata monta viikkoa yksin ympäri maailmaa. En siis koe tilannetta mitenkään epämukavana, vaikka monet ihmettelevät, miten pystyn lähtemään reissuun ihan itsekseni. Nautin siitä, että saan keskittyä juuri niihin juttuihin mitkä minua kiinnostavat, eikä tarvitse mennä toisten mielihalujen mukaan. Ja yksin meno johonkin urheilutapahtumaan ei koskaan ole ollut ongelma minulle, pystyy keskittymään peliinkin paremmin, kun ei ole ketään vieressä höpöttämässä. Entinen tyttöystäväni taas oli ihan toista maata, hän ei esim. voinut mennä syömään koulunsa ruokalaan ilman, että mukana olisi ollut vähintään yksi kaveri. No ruokailu on monesti sosiaalinen tapahtuma, mutta omien menojen suunnittelu sen mukaan, ettei vaan tarvitsisi kokea yksien syömisen häpeää ei kyllä minun mielestäni maksa vaivaa...

Nyt oma elämä on mukavan tasapainoista, matkan varrelta reilun 30 vuoden aikana on tarttunut mukaan paljon hyviä tyyppejä, joiden kanssa haluaa oikeasti viettää aikaa. Ja jos on sellainen fiilis, ettei halua tehdä mitään erityistä, voin myös rauhoittua itsekseni ilman, että koen yksin olemisen jotenkin epämukavana. Kävin eilen treffeillä, jossa juuri keskusteltiin asiasta, parisuhteessa on paljon positiivista, mutta se oman ajan ja tilan liika menettäminen pelottaa kyllä vähän. Eli omalla kohdallani yksinäisyys on kääntynyt tietynlaiseen itsenäisyyteen ja jopa itsekkääseen ajatteluun. Mutta tiedostan kyllä senkin, että kymmenen vuoden päästä voi kaduttaa, jos liika itsenäisyys on estänyt jotain suurempaa tapahtumasta. Kyllä se minunkin unelma ja tavoite lopulta on se, että saa jakaa ne arkielämän pienet suuret jutut jonkun erityisen kanssa.

 

[pettter]

Leffassa käynti on sitten jostain syystä eri asia. Monesti huvittaisi lähteä katsomaan joku pätkä, mutta ketään ei lyhyellä varoajalla saa messiin. On sitten jäänyt menemättä, vaikka en kyllä pysty itselleni hirveän hyvin perustelemaan miksi elokuva olisi jotenkin erilainen tapahtuma kuin lätkämatsi. Ehkä se lätkä on vähän enemmänkin kuin pelkkää ajanvietettä. Jos suhtautuisi intohimoisemmin leffoihin niin niihinkin saattaisi riittää motivaatio lähteä yksin.

Aika jännä ajatus. Leffassahan ollaan hiljaa ja vielä pimeässä. Ei kait silloin ole niinkään väliä onko sitä yksin vai kaverin kanssa. Eri juttu tietenkin on jos ennen tai jälkeen leffan tekee jotain muutakin. Lätkämatsissa taas saa pitää ääntä ja erätauot käppäillään hallin käytävillä jne. Mutta toi on kyllä totta että monesti leffoissa on paljon pariskuntia ja jotain kaveriporukoita.

Harvemmin mä enää jaksan miettiä mitä muut ajattelee. Silloin joskus nuorempana oli kyllä paljon enemmän kavereita. Joo välillä on tylsää käydä yksin jossain, mutta joskus se on ihan kivaakin, kuten esimerkiksi kapakoissa. Matkustelu kanssa on monesti kivointa yksin.