Mielenkiintoinen aihe, josta varmasti jokaisella on jotain omakohtaistakin sanottavaa. Olin yläastevuosieni aikana melko yksinäinen, huomasin etteivät tietyt tyypit välitä seurastani, ja tein siitä sitten sen päätelmän, että jos nuo ei tykkää meikäläisen seurasta, niin ei ketkään muutkaan. Ja olin siis enimmäkseen yksin. Tilanne oli raskas kestää varsinkin viikonloppuisin, kun ei ollut koulua. Silloin piti esittää vanhemmille, että lähdin muka käymään jossain, vaikka oikeasti kävin ajamassa pyörällä ympäri pikkukaupunkia ja vierailemassa esim. jossain urheilutapahtumassa. Tilannetta helpotti kuitenkin se, että minulla oli monta sisarusta, heidän kauttaan sain sitten uusia kavereita, joiden kanssa tulee hengailtua vieläkin. Lukiossa löysin lisäksi ne kaksi tyyppiä, joita voisi jollain tavalla sielunkumppaneiksikin kutsua, vaikka persoonina tosi erilaisia kaikki ollaankin. Mutta siitä lähtien ollaan pidetty yhtä niin myötä- kuin vastamäessä, välillä yhteydenpito on ollut vähän hiljaisempaa parisuhteiden ja avioliittojen myötä, mutta nyt ollaan taas palattu alkuaikojen aktiiviseen kaveeraamiseen. Kaikki kolme on nimittäin eronnnut vähintään kerran, ja siinä yhteydessä ainakin itse huomasin, että parisuhteet voi kyllä päättyä, mutta nuoruusajan kaverisuhteen lopettamiseen vaaditaan hieman enemmän. Välillä ollaan nyrkit pystyssä ja tapellaan tosi äänekkäästi, mutta hädän hetkellä voi aina luottaa siihen, että nuo löytyvät rinnalta tukemassa.
Nuoruusaikojen yksinäisyys jätti kuitenkin jälkensä, ja minusta tuli tietyllä tavalla yksinäinen susi, joka on kyllä todella sosiaalinen tilanteen sitä niin vaatiessa esim. töissä, mutta joka samalla myös tykkää reissata monta viikkoa yksin ympäri maailmaa. En siis koe tilannetta mitenkään epämukavana, vaikka monet ihmettelevät, miten pystyn lähtemään reissuun ihan itsekseni. Nautin siitä, että saan keskittyä juuri niihin juttuihin mitkä minua kiinnostavat, eikä tarvitse mennä toisten mielihalujen mukaan. Ja yksin meno johonkin urheilutapahtumaan ei koskaan ole ollut ongelma minulle, pystyy keskittymään peliinkin paremmin, kun ei ole ketään vieressä höpöttämässä. Entinen tyttöystäväni taas oli ihan toista maata, hän ei esim. voinut mennä syömään koulunsa ruokalaan ilman, että mukana olisi ollut vähintään yksi kaveri. No ruokailu on monesti sosiaalinen tapahtuma, mutta omien menojen suunnittelu sen mukaan, ettei vaan tarvitsisi kokea yksien syömisen häpeää ei kyllä minun mielestäni maksa vaivaa...
Nyt oma elämä on mukavan tasapainoista, matkan varrelta reilun 30 vuoden aikana on tarttunut mukaan paljon hyviä tyyppejä, joiden kanssa haluaa oikeasti viettää aikaa. Ja jos on sellainen fiilis, ettei halua tehdä mitään erityistä, voin myös rauhoittua itsekseni ilman, että koen yksin olemisen jotenkin epämukavana. Kävin eilen treffeillä, jossa juuri keskusteltiin asiasta, parisuhteessa on paljon positiivista, mutta se oman ajan ja tilan liika menettäminen pelottaa kyllä vähän. Eli omalla kohdallani yksinäisyys on kääntynyt tietynlaiseen itsenäisyyteen ja jopa itsekkääseen ajatteluun. Mutta tiedostan kyllä senkin, että kymmenen vuoden päästä voi kaduttaa, jos liika itsenäisyys on estänyt jotain suurempaa tapahtumasta. Kyllä se minunkin unelma ja tavoite lopulta on se, että saa jakaa ne arkielämän pienet suuret jutut jonkun erityisen kanssa.