Jos jollekin mitalin suo, niin yhdistetyn porukalle. Miettii mitä kaikkea tässä on tapahtunut mitalien välillä:
Sapporossa 2007 Suomi oli yhdistetyn paras maa Mannisen otettua kultaa ja ratkaistua joukkuekullan naurettavan ylivoimaiseen tyyliin. Anssi Koivuranta otti hieman yllättäen pronssia viimeistä kertaa arvokisoissa käydystä normaalikilpailusta. Näytti että Suomen tuloa ei pysäytä mikään. Pahat kielet jopa kertovat, että yhdistetyn parisprinttiä ei tuolloin haluttu arvokisoihin, koska Suomen pelättiin olevan liian ylivoimainen, olihan Koivuranta huikea mäkihyppääjä ja Manninen taas hiihtäjänä ihan omaa luokkaansa.
Kultasuihku (haha) kuitenkin toi mukanaan ongelmia. Vuosikaudet lajia hallinnut Manninen väsähti kilpailemiseen ja lopetti uransa seuraavaan kauteen, jolloin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan Suomi jäi ilman osakilpailuvoittoa. Perintöprinssit Koivuranta ja Janne Ryynänen eivät ottaneet kehitysaskeleita, armoitettu arvokisavenyjä Jaakko Tallus osoitti selviä hiipumisen merkkejä, joten oliko huippumenestys jäämässä haaveeksi? Mihin Suomen yksilöurheilun kruununjalokivi olisi menossa? Vastaus: uuteen nousuun. 08-09 parikymppinen Koivuranta voitti maailmancupin kokonaiskilpailun ja Ryynänen kapusi ensimmäistä kertaa palkinnoille. Vaikeissa oloissa käydyistä MM-kisoista käteen tuli värisuora eli kolme neljättä sijaa, mikä oli tottakai iso pettymys, mutta kun kyseessä oli nuori joukkue, ei ollut syytä vaipua synkkyyteen. Etenkin kun Hannu Manninen olisi palaamassa olympiatalveen.
Puoliammattilaiseksi muuttuneen lentäjäoppilas Mannisen paluu osoittautui menestykseksi, vaikka olympialaisista mitaleja ei tullut (nelossijahan sieltä Hannulle napsahti). Kolme osakilpailuvoittoa harrastelijana oli kova saldo. Sen sijaan Koivuranta, Ryynänen ja Tallus olivat kaukana parhaasta tasostaan, eli Mannisen varassa oltiin taas kerran. Heikon olympiatalven jälkeen tuhon kellot alkoivat soida yhdistetylle:
- Koivuranta siirtyi tuossa vaiheessa vielä vetovoimaiseen mäkihyppyyn. Muistetaan että hänen ikätovereitaan ovat Ilkka Herolallekin kovin tutut Eric Frenzel ja Akito Watabe, ketkä olivat selkeästi Anssin takana... Nyt Frenzel on ehkä lajin suurin legenda ja Watabellakin saavutuksia kiva määrä.
- Tallus lopetti
- Manninen kävi vielä Kollenin MM-kisoissa, kunnes siirtyi työelämään kauden 2011 päätteeksi.
Olympialaisten joukkuejengistä 3/4 katosi yhdessä hujauksessa. Heidät korvasi kaiken maailman jimhärtullit jotka olivat ehkä kerran kaudessa pisteillä. Mäkiosuuksien kärkipaikoilla parhaina päivinään keikkunut Janne Ryynänen kadotti vähitellen hyppynsä, eikä käytännössä hiihtokisaksi muuttuneessa lajissa pärjännyt enää yhtään. 2012 Petter Kukkosesta tuli päävalmentaja täysin unohdettuun maajoukkueeseen. Ketään ei kiinnostanut miten yhdistetyllä menee. Entisestä mahtimaasta oli tullut yhdessä Viron kanssa kiertävä lilliputti, jonka fysioterapeutista tuli "komppanian vääpeli." Ilkka Herola debytoi MC:ssä ja nousee nopeasti maajoukkueen kärkiurheilijaksi.
Olin paikalla Rukalla 2013, kun Herola oli kauden avauksessa komeasti 13. Mietin, voisiko tästä tulla sittenkin tulla jotain. Herolan kausi huipentui Holmenkollenilla tulleeseen nelossijaan ankarassa taistelussa voitosta sekä nuorten MM-hopeaan, eli lupauksia tulevasta todellakin riitti. Falunin MM-kisoista 2015 parisprintissä Härtull ja Herola pokkasivat komean nelossijan. Ero mitaleille oli toki luokkaa ikuisuus, mutta eihän sellaista osattu lainkaan odottaa.
Käytännössä yksin kiertänyt Herola nousi Falunia seuranneella kaudella uudelle tasolle saavutettuaan ensimmäisen palkintosijansa ja päästyään MC:n loppupisteissä TOP10. Seuraavalla kaudella Suomen joukkue suuntasi Lahden kotikisoihin. Mutta. Herola ei enää ollutkaan selkeä ykkösurheilija, vaan potentiaaliseksi tiedetty, terveysongelmista kärsinyt, Eero Hirvonen nousi rinnalle. Leevi Mutru ylsi kympin sakkiin, Arttu Mäkiaho voitti nuorten MM-kultaa. Hiihtovoimaa Suomelle toi kukapas muukaan kuin Hannu Manninen. Lahti oli odotuksiin nähden hienoinen pettymys, koska mitaleita ei oikeastaan oltu edes lähellä, vaikka etenkin joukkuekisaan ja parisprinttiin aiemmat kauden tulokset indikoivat hyviä mahdollisuuksia.
2018 valtikka maajoukkueessa siirtyi Hirvosen käsiin. Herola tuskaili liiaksi hyppynsä kanssa, kun taas Hirvonen otti peräti viisi podiumia. Erityisesti Hirvosen parantunut hiihtovauhti ja loppukiri toivat paljon iloa. Näiden kahden takana valitettavasti mitään hyvää ei tapahtunut. OK-hyppääjänä rinkiin tullut Mutru nosti hiihtoaan valtavasti, mutta vajosi surkeimpien hyppääjien joukkoon. Arttu Mäkiahon hyppyä ei 2017 Rukan jälkeen ole näkynyt.
2018-19 osoittautui katastrofiksi. Hirvonen kärsi polvivammasta, joka vaikeutti hyppytreenejä. Kesällä loistavasti pärjänneet suomalaiset romahtivat talvella pyryharakoiksi. Herola ja Hirvonen takoivat kovia hiihtoaikoja, mutta ei niillä tee mitään yli kahden minuutin takamatkalta. Hankalaan kauteen mahtui kuitenkin iloa ko. kaksikon voitettua parisprintin Lahdessa, Herolan ja Mutrun vedettyä normaalimäen MM-kisassa kymppisakkiin sekä Ilun otettua pari MC-podiumia. Tästä lähtien yhdistetty on ollut täysin Herolan varassa.
NYT SE TYÖ ON PALKITTU.