Hyvä dokkari tuo Mr. McMahon oli. Tosiaan Dark Side of the Ring oli monia noista esiin tulleista, tai sivulauseessa mainituista asioista, käsitellyt pidemmin (ja raflaavammin). Mutta tässä oli se viehätys saada kuunnella asiat lahjahevosen suusta. Vaikkakin tietysti vähän latisti kun heti alussa McMahon totesi kirjaimellisesti, ettei halua kenenkään tuntevan häntä ja että kunpa hän voisi kertoa oikeita tarinoita asioiden takaa. Kun pieni toive oli jostain Act of Killing -meiningistä, eli että Vince olisi päästellyt sammakoita suustaan ja kertonut vähän liian avoimesti asioista ylpeyden ottaessa vallan.
Kaikista isoista hankalista asioista kyllä kysyttiin, mutta samalla Beckham-dokumaisesti oletettavasti hyväksyttiin se päähenkilön tarkkaan punnittu ja kiertelevä vastaus, eikä sitä sitten enempää kai tongittu vaan mentiin eteenpäin. WWE tässä oli alunperin tuottajana, mutta halusi nimensä pois Grant-skandaalin ilmaannuttua.
Mutta kyllä tuota Vincen näkökulmaa oli kiehtovaa seurata. Erityisesti hänen itsereflektion puutettaan. Hän näki itsensä, tai pyrki rakentamaan kuvaa, sympaattisena altavastaajana alusta loppuun. Hän itki mm. miten Ted Turner pohjattomilla taskuillaan vei hänen rakentamansa supertähdet pois, vaikka teki itse saman muille 80-luvulla. Mutta se on kai hänen totuutensa ja hän kai näkee asiat sillä tapaa. Kai siinä on sitä vaatimattoman lapsuuden taakkaa. Samoin Shanen ja Vincen suhde oli kyllä rivien välistä luettuna aika koskettava. Samoin mielenkiintoisia nuo viivanvedot nykypolitiikan ja vapaapainin välillä.
Doku tosiaan summasi WWF:n syntyä ja hyvin nopeasti myös vapaapainin historiaa sekä juuria. Hyvin miellyttävä kuutisen tuntia. Jos joku päivä Netflixiin tulee tätä vanhaa painia 80-luvulta, 90-luvulta ja 00-taitteesta, niin sitten ei kyllä ole enää mitään syytä olla katsomatta taas. Uusi tuote ei niinkään kiinnosta, vaan tuo historiapuoli ja paini aikakautensa kuvaajana, mitä dokkarissakin maalailtiin.
Nyt on kyennyt vielä välttelemään kun se on WWE Networkissa ja ei viitsi tilata kun ei aikaakaan periaatteessa olisi katsoa. Painia en ole pian 15 vuoteen katsonut, mutta Dark Side of The Ringin myötä olen ajautunut lähes päivittäin Youtubesta katsomaan jotain vanhojen patujen tarinointia, tai lajin tekniseen puoleen tai kulisseihin liittyviä videoita. Jos teininä kykeni ottamaan lajin tosissaan ja jännittämään otteluita, niin nyt siitä varmaan osaisi nauttia kokonaisvaltaisemmin ja suoritusmielessä. Tyhmä virne naamalla tuli katsottua noita dokun hienoja klippejä näistä hoopoista/campmaisista ja sitten attitude-eran enemmän reality-henkisistä (realitya steroideissa) tarinoista.