World Cup ja pelitavan merkitys

[Dorian Gray]

Viimeiset viistoista vuotta suomalainen jääkiekkokeskustelu on voitu karkeasti jakaa vastakkainasetteluksi pelitapa- vs materiaaliuskovaiset. Varmaan useimpien näkemys on, että voittava jääkiekkojoukkue tarvitsee molempia, mutta siinä, kumpi pää edellä mennään, on suuria näkemyseroja.

Näyttäisi, että meneillään oleva World Cup puhuu pelitapojen merkittävyyttä vastaan.

Esimerkiksi Urheilulehti oli sitä mieltä, ettei Muun Euroopan joukkueella ole mitään palaa, koska sen pelaajat ovat kummallinen sekamelska eri maita ja kulttuureja, ja samoin Venäjän ongelmana on ennakkoon nähty pelitapa, etenkin Znarokin ja diivailevien supertähtien kaudella. Nämä kaksi ovat kuitenkin vahvasti menossa neljän parhaan joukkoon. Suomella on puikoissa pelitavallisesti arvostettu Marjamäki ja joukkueen jokseenkin kaikki jäsenet ovat joskus pelanneet keskenään, mutta kouraan on jäämässä luu. Yhdysvaltojen kohdallakaan tuskin pääsee sen taakse piiloon, että joukkue olisi hajanainen tai pieneen kaukaloon tottumaton..

Asia voidaan nähdä toisinkin päin:

Onko niin, että koska World Cupiin tullaan vähällä valmistelulla ja treenikauden päätteeksi, mikään joukkue ei ole kyennyt luomaan kunnollista pelitapaa, ja tästä syystä parhaalla materiaalilla ja kovimmalla tahtotilalla pelaavat joukkueet menestyvät? Jos nämä joukkueet saisivat harjoitella kuvioitaan koko kesän, muuttuisiko tilanne? Toisaalta, eiväthän olympiajoukkueetkaan ehdi pitää kovin monia yhteisharjoituksia, ja sillä puolella esimerkiksi Suomen viime vuosien hyvä menestys on pantu pelitavan piikkiin.

Vai, onko niin että pienessä kaukalossa on vaikeaa luoda selkeää pelisapluunaa, koska törmäyksiä, kaksinkamppailuja, kiekonmenetyksiä ja flipperitilanteita syntyy vääjäämättä enemmän, vaikka pelisuunnitelma olisi kuinka hyvin laadittu? Onko pelitila niin vähissä, ettei NHL-askissa ole tilaa kuin hyvin suurpiirteiselle pelisuunnitelmalle (jonka ehtii oppia Euroopan-joukkuekin), ja Suomi on lähtenyt hakemaan liian monimutkaista systeemiä toteutettavaksi? Pitäisikö nykyistä NHL-kiekkoa lähestyä ihan toisesta kulmasta kuin olympiakaukaloita ja huomioida niiden erilaisuus? Vai onko NHL yksinkertaisesti taktiikoiltaan yksinkertaisemmalla tasolla (mikä jättää kysymyksen, miksi Marjamäki ei dominoint)?

Tiivistettynä siis olisin kiinnostunut kuulemaan näkemyksiänne pelitavasta ja sen merkityksestä tämän meneillään olevan turnauksen pohjalta

 

[mjr]

Viimeiset viistoista vuotta suomalainen jääkiekkokeskustelu on voitu karkeasti jakaa vastakkainasetteluksi pelitapa- vs materiaaliuskovaiset. Varmaan useimpien näkemys on, että voittava jääkiekkojoukkue tarvitsee molempia, mutta siinä, kumpi pää edellä mennään, on suuria näkemyseroja.

En nyt sen kummemmin rupea analysoimaan, mutta selväähän on sinänsä, että pelitavalla ja materiaalilla (sekä omalla että vastustajan) on mitä selkein yhteys toisiinsa. Jos pelaajamateriaali ei kykene toteuttamaan valittua pelitapaa niin silloin pelitapa on väärin valittu.

 

[Rocco]

Kyllähän esimerkiksi NA näytti Suomelle, miten kapeassa kaukalossa pitää pelata. Ajaa korkealta kiinni, estää hyökkäyksiinlähdöt jo aikaisessa vaiheessa, ja sitä kautta hankkia kiekko itselle siellä, missä kiekonriistoista on eniten hyötyä. Eli lähellä vastustajan maalia. Suomi ei siinä pelissä saanut mitenkään kiekkoja kontrolloidusti omista pois, eikä sitä kautta kiekkoja hyökkääjille keskialueelle, eikä sitä kautta kovinkaan usein vastustajan maalille. Suomi ei taas osannut tehdä samaa, tai ei siihen kyennyt, mutta hyvin heppoisesti Suomi aina käänsi ahterinsa omaa maalia kohti, ja rupesi peruuttelemaan alaspäin.

Isossa kaukalossa ei taas korkealta uskalleta karvata, ja sen takia peli on usein enemmän asemasotaa. Vastustaja päästetään puoleen kenttään asti aika helposti, minkä jälkeen tukitaan oma siniviiva, ja pakotetaan lyömään kiekko päätyyn, ja harvoin sinne uskalletaan kovin montaa miestä laittaa perään. Jos vastustaja saa naamansa omalla maalilla kohti hyökkäyspäätä, ei karvausta usein nähdä, vaan kaikki viisi pelaajaa on kiekon alla, ja yksi mies ohjaa kiekollisen pelaajan laidan lähelle, ja taas on usein vuorossa kiekon rännitys.

Yllättävää kyllä, Ruotsi pelasi passiivisesti Suomea vastaan, vaikka heidän olisi luullut tietävän mikä on Suomen heikkous. Pakit. Suomi taas vastaavasti osasi jo tässä pelissä paljon paremmin antaa Ruotsin pakeille painetta, minkä takia kiekonmenetyksien jälkeen Ruotsi ei päässyt kovinkaan usein tai nopeasti omista pois.

Niin vastakkaiselta kuin tuo kuulostaakin, niin kapea kaukalo avaa enemmän mahdollisuuksia aggressiiviseen karvaukseen, koska siellä yhden karvaajan ajaessa itsensä pihalle, peli ei heti aukea. Isossa kaukalossa vältellään taas loppuun asti sitä, että karvataan ohi, koska se avaa nopeammin vastustajalle pelin, ja sitä varten riskejä vältellään usein enemmän.

Itse pidän kapean kaukalon pelistä paljon enemmän, koska siinä tapahtuu aina ja kaikkialla, eikä viivelähtöjä tai muitakaan usein nähdä. Päästä päähän vauhdilla, eikä perse edellä omaa päätyä kohden.

 

[Vellihousu]

Näyttäisi, että meneillään oleva World Cup puhuu pelitapojen merkittävyyttä vastaan.

Minusta asia on ollut juuri päinvastoin, pelitavalla ja sen sitoutuneella toteuttamisella on ollut tässäkin turnauksessa erittäin suuri merkitys. Eihän esimerkiksi Team Europella olisi mitään asiaa jatkopeleihin ellei joukkueella olisi yhdessä sovittua pelitapaa joka on nivonut sekalaisen seurakunnan suhteellisen yhtenäiseksi joukkueeksi. Vastaavasti joku Yhdysvallat on ollut hyvä esimerkki joukkueesta jolla ei ole kunnon pelitapaa yksilöiden tueksi. Suomen kaksi pelattua ottelua taas alleviivaavat asian toista puolta, pelaajien merkitystä suhteessa valittuun pelitapaan. Jos pelaajat eivät ole tarpeeksi valmiita, ei siinä mikään pelitapa auta.

Noin yleisesti en pidä suomalaisesta turhan polarisoituneesta keskustelusta jossa suunniteltu ja harjoiteltu pelitapa ja yksilöiden osaaminen ja vapaus pelata nähdään turhan usein toisilleen vastakkaisina ja jopa toisilleen vihamielisinä ilmiöinä. Matkalla fläppitaululta pelitilanteeseen on niin monta muuttujaa, ettei asioiden liiassa yksinkertaistamisessa ole mitään järkeä.

 

[mjr]

Itse pidän kapean kaukalon pelistä paljon enemmän, koska siinä tapahtuu aina ja kaikkialla, eikä viivelähtöjä tai muitakaan usein nähdä. Päästä päähän vauhdilla, eikä perse edellä omaa päätyä kohden.

No joo, välillä siitä tulee niin hullua flipperiä ettei tosikaan, rasittavaa seurata eikä aina kovin taidokkaita kuvioita. Samaten korostuu vain yksi ainut pelaajatyyppi: suurikokoinen, fyysinen ja perusvauhdikas pelaaja. Suurempi kaukalo antaa myös pienikokoisille taitopelaajille paljon enemmän mahdollisuuksia. Joskin itse kannatan hybridikaukalon universaalia käyttöönottoa, hyvä kompromissi kahden ääripään välillä.

 

[Hejony]

Samaten korostuu vain yksi ainut pelaajatyyppi: suurikokoinen, fyysinen ja perusvauhdikas pelaaja. Suurempi kaukalo antaa myös pienikokoisille taitopelaajille paljon enemmän mahdollisuuksia.

Kyllähän tämä on ollut aika rajustikin muuttumaan päin viimeisen kymmenen vuoden aikana, vaikkei NHL:ssä enää nollatoleranssilla mennäkään, niin kuitenkin kaukana ollaan dead puck eran halailusta. Tuo nykykiekon mieletön vauhti pikemminkin korostaa tarvetta räjähtävälle liikkeelle, suunnaanmuutoksille ja reagoinnille. Aika monet maailman kirkkaimmista tähdistä ovat ihan normaalimittaisia tai jopa pienikokoisia. Esimerkkeinä nyt ihan lonkalta heitettynä ja tästä turnauksesta vaikka Crosby (1,80cm), McDavid (1,85cm), Gaudreau (175cm), Kane (179cm), Marchand (175cm), Giroux (1,80cm), Tavares (183cm), Duchene (180cm), MacKinnon (183cm) ja Oshie (180cm).

Toki tämän kokoisilla pelureilla täytyy sitten pää ja jalat pelata melkoisella vauhdilla ja tasapainon olla huippuluokkaa. Se on ihan totta, että isossa kaukalossa pienikokoinen, mutta ei huippunopea pelaaja pärjää luonnollisesti paremmin. Helpoimpana esimerkkinä meille suomalaisille nyt vaikka Mikael Granlund viiden vuoden takaa, jolloin oli isossa kaukalossa jo aivan maailman huippua, mutta pieneen kaukaloon ei räjähtävyys tai tasapaino riittänyt vielä alkuunkaan. Sittemmin MG on toki ottanut huimia kehitysaskeleita sinnikkäällä työllä, mutta ei taida saada koneestaan lopultakaan irti sellaista vauhtia ja kaksinkamppailuvoimaa, jolla ihan sinne maailman TOP30 tai TOP50 hyökkääjäksi voisi nousta. Takavuosilta klassinen esimerkki on tietysti Ville Peltonen, joka ei pystynyt missään vaiheessa työstämään ominaisuuksiaan pieneen kaukaloon sopivaksi.

 

[Rocco]

No joo, välillä siitä tulee niin hullua flipperiä ettei tosikaan, rasittavaa seurata eikä aina kovin taidokkaita kuvioita. Samaten korostuu vain yksi ainut pelaajatyyppi: suurikokoinen, fyysinen ja perusvauhdikas pelaaja. Suurempi kaukalo antaa myös pienikokoisille taitopelaajille paljon enemmän mahdollisuuksia. Joskin itse kannatan hybridikaukalon universaalia käyttöönottoa, hyvä kompromissi kahden ääripään välillä.

Vastaavasti isossa kaukalossa se taito rajoittuu hyvin pitkälle alueille, missä sillä ei ole hyötyä. Kaunista joskus se pyöriminen on, mutta se on vaan tehotonta ja tarpeetonta. Nythän Olympiakaukalo on 30m leveä, NHL-kaukalo 26m leveä. Joku 27-28m olisi ideaali, mutta liika leveys muuttaa pelin niin passiiviseksi peruutteluksi.

 

[mjr]

Toki tämän kokoisilla pelureilla täytyy sitten pää ja jalat pelata melkoisella vauhdilla ja tasapainon olla huippuluokkaa. Se on ihan totta, että isossa kaukalossa pienikokoinen, mutta ei huippunopea pelaaja pärjää luonnollisesti paremmin. Helpoimpana esimerkkinä meille suomalaisille nyt vaikka Mikael Granlund viiden vuoden takaa, jolloin oli isossa kaukalossa jo aivan maailman huippua, mutta pieneen kaukaloon ei räjähtävyys tai tasapaino riittänyt vielä alkuunkaan. Sittemmin MG on toki ottanut huimia kehitysaskeleita sinnikkäällä työllä, mutta ei taida saada koneestaan lopultakaan irti sellaista vauhtia ja kaksinkamppailuvoimaa, jolla ihan sinne maailman TOP30 tai TOP50 hyökkääjäksi voisi nousta. Takavuosilta klassinen esimerkki on tietysti Ville Peltonen, joka ei pystynyt missään vaiheessa työstämään ominaisuuksiaan pieneen kaukaloon sopivaksi.

No joo, liian yksinkertaistetusti sanoin - toki löytyy tilaa, etenkin poikkeustaitaville ja vahvoille yksilöille. Mutta vastaavasti on myös isokokoisen taitopelaajan prototyyppi, joka ei kuitenkaan ole liikkeeltään ja fysiikaltaan niin räjähtävä, jolla ei enää juuri ole sijaa NHL-kaukalossa. Muutaman potkun lisätila olisi näillekin hyvin tärkeä asia.

 

[larzzon]

Kyllähän esimerkiksi NA näytti Suomelle, miten kapeassa kaukalossa pitää pelata. Ajaa korkealta kiinni, estää hyökkäyksiinlähdöt jo aikaisessa vaiheessa, ja sitä kautta hankkia kiekko itselle siellä, missä kiekonriistoista on eniten hyötyä. Eli lähellä vastustajan maalia. Suomi ei siinä pelissä saanut mitenkään kiekkoja kontrolloidusti omista pois, eikä sitä kautta kiekkoja hyökkääjille keskialueelle, eikä sitä kautta kovinkaan usein vastustajan maalille.

...

Niin vastakkaiselta kuin tuo kuulostaakin, niin kapea kaukalo avaa enemmän mahdollisuuksia aggressiiviseen karvaukseen, koska siellä yhden karvaajan ajaessa itsensä pihalle, peli ei heti aukea. Isossa kaukalossa vältellään taas loppuun asti sitä, että karvataan ohi, koska se avaa nopeammin vastustajalle pelin, ja sitä varten riskejä vältellään usein enemmän.

Tässähän se on selitetty. Tiivistäen puolustuspeli on kapeassa askissa rohkeampaa, koska (varsinki hyökkäysalueen) aggressiivisen puolustuspelin tuotto/riski -suhde on merkittävästi parempi kuin suuressa kaukalossa. Tämä muuttaa pelin luonteen täysin, myös sen miten kannattaa hyökätä. Jos vielä NHLn runkosarjassa hitaita lähtöjä näkeekin, niin pleijareissa alkavat olla harvassa.