Vituttaa toi ainainen kitinä huonoista oloista. Jokainen normaali yksilö, jolla on vähänkin halua, voi vaikuttaa elintasoonsa ilman, että itketään omaa saamattomuutta ja valtiota apuun joka asiassa.
Vaikka moni kai lukeekin minut Jatkoajan oikeistolaiseen reunaan, niin rohkenen olla tämän kommentin suhteen hieman eri mieltä, sikäli kun se viedään vuoden 1918 kontekstiin.
Nykypäivän tilanteessa Reverentin näkemys pitää monella tapaa paikkansa, vaikka lähtötilanne olojen ja varallisuuden muodossa vaihtelee. Sairaat ja vammaiset ym. ovat asia erikseen, mutta terve työikäinen ihminen pystyy kyllä halutessaan auttamaan itseään eteenpäin. Meillä homma on rakennettu niin, että heikommista pyritään pitämään suht hyvin huolta. Tämän turvin huolenpidon huomaan valuu sellaisiakin, jotka pärjäisivät itsekin jos vain tahtoa löytyisi.
Sen sijaan vuoden 1918 kynnyksellä tilanne oli ratkaisevasti toisenlainen. Selittämättä Suomen historiaa taloudellisen, poliittisen ja sosiaalisen kehityksen näkökulmasta yhtään sen enempää, tiivistäisin että yksilön etenemismahdollisuudet yhteiskunnan hierarkiassa olivat tuolloin todella vaatimattomat nykyaikaan verrattuna. Rengin tai sekatyömiehen lapsen kouluttautuminen hyvään ammattiin oli kiven takana, mikäli se edellytti monivuotista kouluttautumista kansakoulun jälkeen. Noista lähtökohdista maisteriksi päätyminen oli jos ei aivan utopiaa niin hyvin harvinaista.
Suomalaista yhteiskuntaa on rakennettu yhdessä niin vasemmalta, keskeltä kuin oikealta. Vuoden 2011 välitilinpäätös on varsin hyvä, mikäli nykyoloja vertaa aikaan juuri ennen vuotta 1918 tai juuri sen jälkeen. Ei Suomi varmaan mikään optimaalinen onnela ole kenenkään mielestä tänä päivänä. Omasta mielestäni Suomi on karrikoidusti eräänlainen tasapäistävä verohelvetti, jossa keskinkertaisuus on kohtuuttomassa kunniassa eikä omalla ahkeruudellaan pärjäämistä eikä varsinkaan tällä tavoin varakoitumista arvosteta.
Silti väitän että yksi parhaista asioista Suomessa on se, että meillä on tänä päivänä sellaiset olot joissa Reverentin yllä lainaamani näkemys on mahdollista esittää. Suomessa ihan oikeasti kuka tahansa terve ihminen pystyy halutessaan hankkimaan itselleen laadukkaan koulutuksen taustasta riippumatta, samoin kuin auttamaan itseään pärjäämään paremmin.
Vuonna 1918 ei ollut näin. Punaisten voitto olisi ollut katastrofi juuri itsenäistyneelle Suomelle ja koko kansalle, mutta eivät punaiset vailla perusteita asioidensa kanssa olleet. Punaisten tapa edistää asiaansa väkivalloin ei kuitenkaan ollut oikea, olipa tälle vaihtoehtoja tai ei. Puutteellisen kontrollin takia punaisten väkivalta laajeni oman käden oikeudeksi. Looginen ja väistämätön seuraus oli, että voittajapuoli maksoi väkivallan aikanaan takaisin korkojen kera.
Näistä tapahtumista ei voi kukaan olla erityisen ylpeä, mutta ne ovat osa suomalaista historiaa ja menneisyyttämme. Vuoden 1918 muistojen kanssa pitäisi jo hiljalleen opetella tulemaan toimeen. Eräässä toisessa ketjussa olen joidenkin muiden ohella ihmetellyt presidentti Halosen toispuoleista suhtautumista asioihin. Hänhän osallistui ainoastaan punaisen puolen muistojuhliin, kun sodasta tuli kuluneeksi 90 vuotta. Halosella olisi ollut hyvä tilaisuus kuroa menneisyyden haavoja umpeen ja auttaa kansaa tulemaan paremmin sinuiksi menneisyytensä kanssa, mutta valitettavasti hän toimi toisin. Vuosi 1918 on edelleenkin tunteita herättävä asia, kun seuraa asian ympärillä käytävää keskustelua. Siksi myös presidentillisellä osallistumisella olisi ollut mahdollisuus edistää kansallista paranemisprosessia vielä sukupolvienkin jälkeen.