Pavlikovsky
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Nyt avaan bändille ketjun tänne jatkoaikaan, joka jakaa yleensä rajusti mielipiteitä ja ennakkoon pohdittuna se tekee sitä myös täällä. Eli, Volbeat, tuo tanskalainen nelikko, joka itseasiassa ei ole enää täysin tanskalainen koska kitaristi Thomas Bredahl lähti nostelemaan ja tilalle tuli ex-Anthrax Rob Caggiano. Volbeatia on vaikea lokeroida tänä päivänä mihinkään muoviseen genreen musiikkinsa ansiosta ja se voi olla myös tämän poppoon vahvuus ja myös kritisijoiden ykkös-argumentti. Volbeat yhdistelee musiikissaan hyvin elementtejä raskaasta hevistä (Poulsenin entinen bändi Dominus soitti hyvin raskasta metallia), perus menevästä rockista, Johnny Cash-henkisestä kantrista kuin myös elvis-tyylistä rockabillystäkin. Näistä osista on Volbeatille kehittynyt levyjen myötä tunnistettava tyyli lisättynä bändin keulakuvan Michael Poulsenin persoonallisella äänellä. Joidenkin mielestä mies on kuin seuraava James Hetfield omalla tavallaan ja toisten mielestä erittäin ärsyttävä honottaja. Itse edustan rauhallisempaa näkökantaa ja sanon, että Poulsen on karismaattinen bändin keulahahmo, mutta ei kuitenkaan niin iso rock-kukko, että ihan hetkeen puhuttaisi mistään tämän lajin elävästä legendasta.
Mulle Volbeatin musiikissa kiinnostavinta ja tärkeintä on biisien taidokas vaihtelevuus, erilaisuus verrattuna muihin, tietynlainen raskaus, nopeus (mutta vain ajoittain), melodiat, biisien näppärät rakenteet sekä yleinen groove. Bändin on osannut nämä seikat yhdistää levyillään vaihtelevasti, mutta välillä todella upeasti.
Tehdään pieni katsaus jokaiseen viiteen levyyn, mitä bändi on sylkenyt pihalle:
The Strength / The Sound / The Songs (2005)
Raaka Debyyttilevy, jossa bändi ehkä hakee vielä hieman itseään, mutta potentiaalin pystyy haistelemaan. Tietyllä tavalla kelpo levy, jossa erinomaisia kappaleen aihioita, mutta myöskin kehnoja väliinputoajia tältä levyltä pituutensa takia pystyy poimimaan. Tästä oli kuitenkin hyvä lähteä jatkamaan ja alkutahdit oli lyöty.
Rock the Rebel / Metal the Devil (2007)
Lähes täysosuma heti toisella yrittämällä. Tällä levyllä Volbeat kuulostaa jo Volbeatilta ja bändin tunnettavuus nousi kohisten joka puolella. On raskautta (The Human Instrument, Mr. & Mrs. Ness), hauskaa groovea (radio girl, a moment forever), kantriheviä (sad man`s tongue) sekä perus hyvää jytää (soulsweeper, you or them). Radiosoittoon lähtivät juuri Radio Girl ja Sad Man`s tongue ja homma toimi kuin junan vessa.
Guitar Gangsters & Cadillac Blood (2008)
Edelleen jatketaan mielestäni Volbeatin asteikolla siinä 9½/10 tahdissa eli huikea levy, jolla on hieman rokahtavampi linja. Vain vuosi edellisestä ja taas Volbeat pystyi luomaan tuoreen levyn, jossa ideoita ei alettu turhaan kierrättämään vaan erilaisia ja luovia kappaleita löytyi tältä levyltä jokaiseen makuun. Nimikkoraita on kunnon rivakka käynnistys levylle ja edustaa levyn parhaimmistoa. Maybellene I Hofteholder, Still Counting ja Mary Ann´s Place edustavat platan parhautta. Tällä Volbeat löi jo listatasollakin kärkeen niin Suomessa, Hollannissa, Saksassa kuin tottakai Tanskassakin.
Beyond Hell / Above Heaven (2010)
Pari vuotta meni ja bändi julkaisi seuraavan levykäisen. Mielestäni taso vähän notkahti, vaikka tutut Volbeat tekijät on tunnistettavissa tältä levyltä kuten esimerkiksi kappaleissa The Mirror And The Ripper, 7 Shots, 16 Dollars ja A New Day. Silti jotenkin tuntuu, että nyt bändi ei päässyt enää yllättämään puskista ja paineita levynteossa saattoi olla. Typerä radiohitti Fallen ei toimi ollenkaan ja levyn päättävä Thanks ylittää korniuden rajat. Toisaalta, albumi on yhtyeen suosituin ja myydyin. Sekava levy tämä mielestäni silti on, vaikka yksittäiset kappaleet nostavatkin levyn vähintään tasolle ihan ok.
Outlaw Gentlemen & Shady Ladies (2013)
Viime keväänä julkaistu levy, jossa tosiaan mukana ex-Anthrax Rob Caggiano kitarassa uutena heppuna. Levy on mielestäni taas turhan pitkä, mutta mielestäni edeltäjäänsä parempi levy, mutta ei horjuta todellakaan kahta kärkisijaa. Nyt on taas enemmän tuttua Volbeatia kuultavissa ja Pearl Hart, The Nameless One ja Doc Holliday ovat ässäbiisejä. Silti pari ärsyttävää radiorenkutusta kuten Cape Of Our Hero ja Lola Montez on mahdutettu levylle, jotka kuitenkin radiosoittonsa takia nostavat myyntilukuja ja tunnettavuutta levylle. Levyllä myös mukana King Diamond ja Sarah Blackwood. Hieman tasapaksu levy ehkä, mutta silti kuitenkin sellainen joka ei varmasti jää levyhyllyyn pölyttymään.
Näinpä. Muutama mainio livepläjäys Volbeatilta löytyy, joista pystyy kotisohvalle aistimaan bändin keikkaenergian, onhan Volbeat parhaimmillaan nimenomaan livenä. Suomessa bändin maine ja suosio on vuosien saatossa noussut kohisten ja pitkän matkan on bändi kulkenut siitä, kun se vuonna 2008 tuli Megadethin lämppärinä ensimmäistä kertaa Suomeen aina tämän hetkiseen tilanteeseen, jossa se esiintyy kuun lopulla Hartwall Areenalla lämmittelijänään Iced Earth. Volbeat on kohonnut suureksi ja globaaliksi bändiksi, mutta näen sen edelleen tietyllä tavallaan keskeneräisenä yhtyeenä, jolta voi vielä parhaat levyt olla tuloillaan. Aika näyttää. Jos joltakin tämä elvisheavy-bändi on tosiaan näkemättä niin kuun lopulla Poulsenin ryhmä tulee jälleen Suomeen ja tosiaan Hartwall Areenalle, tikettejä pitäisi vielä saada ja tarkoitus olisi itsekin tuonne suunnata.
Keskustelu alkakoon!
Mulle Volbeatin musiikissa kiinnostavinta ja tärkeintä on biisien taidokas vaihtelevuus, erilaisuus verrattuna muihin, tietynlainen raskaus, nopeus (mutta vain ajoittain), melodiat, biisien näppärät rakenteet sekä yleinen groove. Bändin on osannut nämä seikat yhdistää levyillään vaihtelevasti, mutta välillä todella upeasti.
Tehdään pieni katsaus jokaiseen viiteen levyyn, mitä bändi on sylkenyt pihalle:
The Strength / The Sound / The Songs (2005)
Raaka Debyyttilevy, jossa bändi ehkä hakee vielä hieman itseään, mutta potentiaalin pystyy haistelemaan. Tietyllä tavalla kelpo levy, jossa erinomaisia kappaleen aihioita, mutta myöskin kehnoja väliinputoajia tältä levyltä pituutensa takia pystyy poimimaan. Tästä oli kuitenkin hyvä lähteä jatkamaan ja alkutahdit oli lyöty.
Rock the Rebel / Metal the Devil (2007)
Lähes täysosuma heti toisella yrittämällä. Tällä levyllä Volbeat kuulostaa jo Volbeatilta ja bändin tunnettavuus nousi kohisten joka puolella. On raskautta (The Human Instrument, Mr. & Mrs. Ness), hauskaa groovea (radio girl, a moment forever), kantriheviä (sad man`s tongue) sekä perus hyvää jytää (soulsweeper, you or them). Radiosoittoon lähtivät juuri Radio Girl ja Sad Man`s tongue ja homma toimi kuin junan vessa.
Guitar Gangsters & Cadillac Blood (2008)
Edelleen jatketaan mielestäni Volbeatin asteikolla siinä 9½/10 tahdissa eli huikea levy, jolla on hieman rokahtavampi linja. Vain vuosi edellisestä ja taas Volbeat pystyi luomaan tuoreen levyn, jossa ideoita ei alettu turhaan kierrättämään vaan erilaisia ja luovia kappaleita löytyi tältä levyltä jokaiseen makuun. Nimikkoraita on kunnon rivakka käynnistys levylle ja edustaa levyn parhaimmistoa. Maybellene I Hofteholder, Still Counting ja Mary Ann´s Place edustavat platan parhautta. Tällä Volbeat löi jo listatasollakin kärkeen niin Suomessa, Hollannissa, Saksassa kuin tottakai Tanskassakin.
Beyond Hell / Above Heaven (2010)
Pari vuotta meni ja bändi julkaisi seuraavan levykäisen. Mielestäni taso vähän notkahti, vaikka tutut Volbeat tekijät on tunnistettavissa tältä levyltä kuten esimerkiksi kappaleissa The Mirror And The Ripper, 7 Shots, 16 Dollars ja A New Day. Silti jotenkin tuntuu, että nyt bändi ei päässyt enää yllättämään puskista ja paineita levynteossa saattoi olla. Typerä radiohitti Fallen ei toimi ollenkaan ja levyn päättävä Thanks ylittää korniuden rajat. Toisaalta, albumi on yhtyeen suosituin ja myydyin. Sekava levy tämä mielestäni silti on, vaikka yksittäiset kappaleet nostavatkin levyn vähintään tasolle ihan ok.
Outlaw Gentlemen & Shady Ladies (2013)
Viime keväänä julkaistu levy, jossa tosiaan mukana ex-Anthrax Rob Caggiano kitarassa uutena heppuna. Levy on mielestäni taas turhan pitkä, mutta mielestäni edeltäjäänsä parempi levy, mutta ei horjuta todellakaan kahta kärkisijaa. Nyt on taas enemmän tuttua Volbeatia kuultavissa ja Pearl Hart, The Nameless One ja Doc Holliday ovat ässäbiisejä. Silti pari ärsyttävää radiorenkutusta kuten Cape Of Our Hero ja Lola Montez on mahdutettu levylle, jotka kuitenkin radiosoittonsa takia nostavat myyntilukuja ja tunnettavuutta levylle. Levyllä myös mukana King Diamond ja Sarah Blackwood. Hieman tasapaksu levy ehkä, mutta silti kuitenkin sellainen joka ei varmasti jää levyhyllyyn pölyttymään.
Näinpä. Muutama mainio livepläjäys Volbeatilta löytyy, joista pystyy kotisohvalle aistimaan bändin keikkaenergian, onhan Volbeat parhaimmillaan nimenomaan livenä. Suomessa bändin maine ja suosio on vuosien saatossa noussut kohisten ja pitkän matkan on bändi kulkenut siitä, kun se vuonna 2008 tuli Megadethin lämppärinä ensimmäistä kertaa Suomeen aina tämän hetkiseen tilanteeseen, jossa se esiintyy kuun lopulla Hartwall Areenalla lämmittelijänään Iced Earth. Volbeat on kohonnut suureksi ja globaaliksi bändiksi, mutta näen sen edelleen tietyllä tavallaan keskeneräisenä yhtyeenä, jolta voi vielä parhaat levyt olla tuloillaan. Aika näyttää. Jos joltakin tämä elvisheavy-bändi on tosiaan näkemättä niin kuun lopulla Poulsenin ryhmä tulee jälleen Suomeen ja tosiaan Hartwall Areenalle, tikettejä pitäisi vielä saada ja tarkoitus olisi itsekin tuonne suunnata.
Keskustelu alkakoon!