Kiinnitin tässä eräänä kirkkaana hetkenäni huomioni naisiin, jotka hirmuisessa helteessä töpöttivät kävelysauvoineen pitkin pyöräteitä verkkarirotsit vyötäisille hihoistaan sidottuna. Kummastelin heidän varustautumistaan, kun taivaalta porotti aurinko pilvettömältä taivaalta ja lämpötila huiteli kolmenkympin tienoilla. Ihmettelin, miksi nuo viitsivät raahata rotseja mukanaan, vaikkei ilma varmasti viilenisi lenkkejensä aikana, saati sitten sataisi, ja näin ollen ne takit olivat silkka riesa raahattavaksi pukemattomana.
Ilmiö oli sikäli mielenkiintoinen, että tuota piti tutkia tarkemmin. Jalkauduin kenttätyöhön Keskuspuiston Haltialan reitin varteen. Kipaisin handelista vielä muutaman tölkin Koffia, sillä asian selvittäminen saattaisi syödä aikaa ja voimavaroja, joten asiallinen varustautuminen luotettavan otannan saamiseksi oli kaiken A ja O. Homma ei saisi kariutua helteen kirvoittamaan janoon. Asetuin siis mukavasti auringon lämmittämälle kivelle tarkkailuasemiin ja pössäytin auki rupeamani esikoisen.
Lenkkeilijöitä ei pitkään tarvinnut vartoa. Itse asiassa ohitseni lappasi solkenaan mitä oudomman näköistä hiihtäjää – tosin jalan. Miespuolisiin hölkkääjiin minun ei pitänyt kiinnittää minkäänlaista huomiota, mutta en silti voinut olla nauramatta ääneen tuolle monen kirjavalle joukolle. Lystikkäimpiä olivat kaiketi vedonlyönnin tai jonkin muun naurettavan laihdutuspuuskan saaneet, naama sinipunaisen kirjavana lyllertävät vässykät. Yrittivät rassukat juosta, vaikkei matka askeleella taittunut jalkaterän mittaa. Polvinivelet parkuivat korvinkuultavasti tuskaansa kohtuuttoman taakkansa alta. Kohotin heille kuitenkin kannustavasti huurteista tölkkiäni kehoittaen ”vaahtopartani” alta pudottamaan ensimmäiset kolmekymmentä kiloa kävellen tai uiden – eihän tuollaista kestä edes satunnainen tarkkailija, saati sitten tuki –ja liikuntaelimet!
Vaan naisiahan sinne menin tarkkailemaan, ja niitähän riitti. Jo varsin lyhyen vahtaamisen jälkeen huomasin tuon joukon jakautuvan karkeasti kolmeen pääryhmään: Urheilijat, ulkonäköään vaalivat ja verkkatakkivyötäisillä-ryhmä.
Urheilijat olivat näistä oikeastaan mielenkiinnottomin joukko. He hilpoivat melkoista haipakkaa pitkin polkuja lähes painottomassa tilassa, jossa tuskin jalka maata tapasi. Eivät kiinnittäneet polunvarren vahtaajaan mitään huomiota. Jälkeensä jättivät pölypilven ja vienon linjamentin tuoksun. Siinä menossa ei rasva ollut kestänyt matkassa. Ei meinaan tyttärillä tissi tutissut, eikä hanuri hölskänyt – kovin oli luisevan oloisia. Mitättömiksi kutistuneet rintansakin olivat vielä ahtaneet ristikkäisin remelein varustettuihin sporttiliiveihin. Eipä ollut sanottavammin silmänruokaa tuossa kattauksessa, ei.
Ulkonäköään vaalivissa lenkkeilijöissä sen sijaan silmiteltävää riitti ratoksi asti. He olivat useinmiten sonnustautuneet jonkinlaisiin trikoo-pöksyihin, joissa stringikalsonkien puristuksista vapaat pakarat värähtelivät askelluksen rytmiin mukavan eloisasti. Paitamuoti suosi samaten satunnaista tarkkailijaa jättäen reilun siivun napakkaa masua navan molemmin puolin palvottavaksi. Rintaviakin olivat. Jos ei omasta takaa, niin greipin kokoisilla implanteilla ryyditettynä. Ja ei niitä näemmä suotta puseron siimeksessä säilötty, vaan avarat kaula-aukot toivat nuo push-uppien tarjoamana häkellyttävän selvästi tyrkylle. Oli kuin pari levotonta porsasta olisi tanssinut hölkän tahtiin lambadaa. Meinasin horia hiivavedet väärään kurkkuun näiden kanssa. Jälkeensä jättivät lupailevasti hymyten raikkaan kielon tuoksun ja pahaenteisen tykytyksen punttiin.
Tätä verkkaritakkilanteilla-ryhmää verratessa näihin kahteen edelliseen, tuon mystisen takin funktio oli varsin ilmeinen. Kumma, etten tuota heti älynnyt? Verkkaritakki kietaistaan lanteille isoa, jo kohta polvitaipeita tavoittelevaa persettä peittämään – satoi tai paistoi, takkia ei pueta. Herääkin vain kysymys lähestyvää laardihyökyä katsellessa, että mitä se kangastilkuksi kutistunut rotsi siellä laajojen lautasten päällä pelastaa, kun karu totuus muutoin on esillä. Etupuoli kun kuitenkin on yhtä epätasaista röykkyä, josta tissejä on muusta muhkurasta mahdoton erottaa. Niinpä tämä verkkaritakkilanteilla-ryhmä jättää jälkeensä myös lisää kysymyksiä, typerryttävän hien hajun ja pälyilevien katseiden lisäksi.
Niin nythän ei pidä luulla, että tässä vasiten vähän runsas lihaisempia yksilöitä mollataan. Ei siitä ole kyse. Varsinkin, kun minä tunnetusti pidän vähän muhkummista, ja olen toki mukavasti pyöristynyt tässä viimevuoden aikana itsekin. Sen takin merkitystä tässä äimistelen, nih!
Juohtuipa vaan mieleeni...
Ilmiö oli sikäli mielenkiintoinen, että tuota piti tutkia tarkemmin. Jalkauduin kenttätyöhön Keskuspuiston Haltialan reitin varteen. Kipaisin handelista vielä muutaman tölkin Koffia, sillä asian selvittäminen saattaisi syödä aikaa ja voimavaroja, joten asiallinen varustautuminen luotettavan otannan saamiseksi oli kaiken A ja O. Homma ei saisi kariutua helteen kirvoittamaan janoon. Asetuin siis mukavasti auringon lämmittämälle kivelle tarkkailuasemiin ja pössäytin auki rupeamani esikoisen.
Lenkkeilijöitä ei pitkään tarvinnut vartoa. Itse asiassa ohitseni lappasi solkenaan mitä oudomman näköistä hiihtäjää – tosin jalan. Miespuolisiin hölkkääjiin minun ei pitänyt kiinnittää minkäänlaista huomiota, mutta en silti voinut olla nauramatta ääneen tuolle monen kirjavalle joukolle. Lystikkäimpiä olivat kaiketi vedonlyönnin tai jonkin muun naurettavan laihdutuspuuskan saaneet, naama sinipunaisen kirjavana lyllertävät vässykät. Yrittivät rassukat juosta, vaikkei matka askeleella taittunut jalkaterän mittaa. Polvinivelet parkuivat korvinkuultavasti tuskaansa kohtuuttoman taakkansa alta. Kohotin heille kuitenkin kannustavasti huurteista tölkkiäni kehoittaen ”vaahtopartani” alta pudottamaan ensimmäiset kolmekymmentä kiloa kävellen tai uiden – eihän tuollaista kestä edes satunnainen tarkkailija, saati sitten tuki –ja liikuntaelimet!
Vaan naisiahan sinne menin tarkkailemaan, ja niitähän riitti. Jo varsin lyhyen vahtaamisen jälkeen huomasin tuon joukon jakautuvan karkeasti kolmeen pääryhmään: Urheilijat, ulkonäköään vaalivat ja verkkatakkivyötäisillä-ryhmä.
Urheilijat olivat näistä oikeastaan mielenkiinnottomin joukko. He hilpoivat melkoista haipakkaa pitkin polkuja lähes painottomassa tilassa, jossa tuskin jalka maata tapasi. Eivät kiinnittäneet polunvarren vahtaajaan mitään huomiota. Jälkeensä jättivät pölypilven ja vienon linjamentin tuoksun. Siinä menossa ei rasva ollut kestänyt matkassa. Ei meinaan tyttärillä tissi tutissut, eikä hanuri hölskänyt – kovin oli luisevan oloisia. Mitättömiksi kutistuneet rintansakin olivat vielä ahtaneet ristikkäisin remelein varustettuihin sporttiliiveihin. Eipä ollut sanottavammin silmänruokaa tuossa kattauksessa, ei.
Ulkonäköään vaalivissa lenkkeilijöissä sen sijaan silmiteltävää riitti ratoksi asti. He olivat useinmiten sonnustautuneet jonkinlaisiin trikoo-pöksyihin, joissa stringikalsonkien puristuksista vapaat pakarat värähtelivät askelluksen rytmiin mukavan eloisasti. Paitamuoti suosi samaten satunnaista tarkkailijaa jättäen reilun siivun napakkaa masua navan molemmin puolin palvottavaksi. Rintaviakin olivat. Jos ei omasta takaa, niin greipin kokoisilla implanteilla ryyditettynä. Ja ei niitä näemmä suotta puseron siimeksessä säilötty, vaan avarat kaula-aukot toivat nuo push-uppien tarjoamana häkellyttävän selvästi tyrkylle. Oli kuin pari levotonta porsasta olisi tanssinut hölkän tahtiin lambadaa. Meinasin horia hiivavedet väärään kurkkuun näiden kanssa. Jälkeensä jättivät lupailevasti hymyten raikkaan kielon tuoksun ja pahaenteisen tykytyksen punttiin.
Tätä verkkaritakkilanteilla-ryhmää verratessa näihin kahteen edelliseen, tuon mystisen takin funktio oli varsin ilmeinen. Kumma, etten tuota heti älynnyt? Verkkaritakki kietaistaan lanteille isoa, jo kohta polvitaipeita tavoittelevaa persettä peittämään – satoi tai paistoi, takkia ei pueta. Herääkin vain kysymys lähestyvää laardihyökyä katsellessa, että mitä se kangastilkuksi kutistunut rotsi siellä laajojen lautasten päällä pelastaa, kun karu totuus muutoin on esillä. Etupuoli kun kuitenkin on yhtä epätasaista röykkyä, josta tissejä on muusta muhkurasta mahdoton erottaa. Niinpä tämä verkkaritakkilanteilla-ryhmä jättää jälkeensä myös lisää kysymyksiä, typerryttävän hien hajun ja pälyilevien katseiden lisäksi.
Niin nythän ei pidä luulla, että tässä vasiten vähän runsas lihaisempia yksilöitä mollataan. Ei siitä ole kyse. Varsinkin, kun minä tunnetusti pidän vähän muhkummista, ja olen toki mukavasti pyöristynyt tässä viimevuoden aikana itsekin. Sen takin merkitystä tässä äimistelen, nih!
Juohtuipa vaan mieleeni...