4
444
Mulla on ongelma. Toiset kutsuvat sitä nukkumiseksi, mulle se aika on valvomista yöllä. Tätä on nyt jatkunut reilut vuoden ja neljä kuukautta. Tänä aikana olen kolmesti saanut nukuttua yhtäjaksoisesti yli kuuden tunnin unet.
Menen nukkumaan sitten, kun kämppä on saatu raivattua taas elettävään kuntoon päivän touhujen jäljiltä. Väsymys on yleensä ihan todellinen jo siinä vaiheessa. Uni tulee aina nopeasti ja vaivun johonkin kooman kaltaiseen olotilaan valonnopeudella. So far so good. Sitten tulee ne yön pimeät tunnit (okei, talvella tähän sopii kai mikä tahansa 16-8 välillä) ja lapsi ”päättää” herätä. Eihän se sitä tarkoituksella tee. Mutta jokin saa hänet havahtumaan ja näin alkaa itku. Se itsessään ei vituta, koska noin pieni ihminen ei vielä kykene ilmaisemaan itseään kovin monisyisesti. Ja toisaalta, rakkaus tuota pientä ihmistä kohtaan on niin rajaton, että tekisin hänen vuokseen ihan mitä tahansa. Se mikä sen sijaan vituttaa on se, että mä en tuon jälkeen nukahda. Aivot ovat ihan sitä mieltä, että jes, nyt mennään. Tänään tämä tapahtui klo 3.38. Jos jään sänkyyn, en nukahda, alkaa turhauttaa ja vituttaa, ja en malttaisi pysyä aloillani häiriten sillä tavalla myös muiden yörauhaa. Joten nousen ylös, touhuan jotain. Viimeistään klo 7 aikoihin alkaakin sitten nukuttaa uudestaan. Kömmin sänkyyn saadakseni nukkua vielä ehkä tunnin, toisinaan jopa kolme, ennen kuin muutkin heräävät. Suurin osa päivästä meneekin sitten lapsukaisen kanssa touhutessa, koska olenhan yhteiskunnan alinta saastaa eli työtön, ja iltaa kohden alkaa ote lipsua väsymyksen myötä. Siis lipsua siten, että menen sellaiseen full survival modeen, jolloin toimin lähinnä autopilotilla ja mistään ei jää mitään päähän.
Edelliseen ohuesti liittyen. Mun oli tarkoitus ottaa viikonloppuna ensimmäinen hieronta-asiakas vastaan hyvin pitkän tauon jälkeen. No, samana iltana kuin tämä sovittiin, olin leffailtaa varten valmistelemassa eväitä, luonnollisesti kauhealla kiireellä. Balsamico-marinadi tarvitsi valkosipulia. No missä vitussa se puristin taas on..? Ei löydy, äkkiäkös ne sitten vain hienontaa vastateroitetulla veitsellä. Aina olen pyrkinyt opettamaan muille, miten niitä sormia pidetään tuossa vaiheessa, ettei tule veripalttua. Väsyneenä ja kiireessä oma lihasmuisti petti, ja niinhän se fiskarssi upposi oikein nätisti vasempaan nimettömään. Sormen päästä lähti slaissi lähes kokonaan irti, oikein tuntui siellä oikeassa kädessä, kuinka terä runttasi nahasta läpi. No, sormi on edelleen paikallaan, joskin koko vasen käsi vähän käyttökelvoton, kun haava on syvä ja pitkä. Hopeareunus? Valkosipuli on aika antiseptinen tuote, joten ihan puhdas haava taisi tulla. Mutta eipähän tarvitse ottaa sitä asiakasta tänään vastaan. Ei viitsi riskeerata sormen paranemista tähän väliin. Vähänkö olisi tehnyt hyvää saada vähän lisätienestejä tässä elämänvaiheessa, mutta kikkelis kokkelis, mitäs läksit.
Mutta Valevuorihan sen tiesi sanoa: Ei täällä mitään kannata yrittää, vituiksi menee kuitenkin.
Menen nukkumaan sitten, kun kämppä on saatu raivattua taas elettävään kuntoon päivän touhujen jäljiltä. Väsymys on yleensä ihan todellinen jo siinä vaiheessa. Uni tulee aina nopeasti ja vaivun johonkin kooman kaltaiseen olotilaan valonnopeudella. So far so good. Sitten tulee ne yön pimeät tunnit (okei, talvella tähän sopii kai mikä tahansa 16-8 välillä) ja lapsi ”päättää” herätä. Eihän se sitä tarkoituksella tee. Mutta jokin saa hänet havahtumaan ja näin alkaa itku. Se itsessään ei vituta, koska noin pieni ihminen ei vielä kykene ilmaisemaan itseään kovin monisyisesti. Ja toisaalta, rakkaus tuota pientä ihmistä kohtaan on niin rajaton, että tekisin hänen vuokseen ihan mitä tahansa. Se mikä sen sijaan vituttaa on se, että mä en tuon jälkeen nukahda. Aivot ovat ihan sitä mieltä, että jes, nyt mennään. Tänään tämä tapahtui klo 3.38. Jos jään sänkyyn, en nukahda, alkaa turhauttaa ja vituttaa, ja en malttaisi pysyä aloillani häiriten sillä tavalla myös muiden yörauhaa. Joten nousen ylös, touhuan jotain. Viimeistään klo 7 aikoihin alkaakin sitten nukuttaa uudestaan. Kömmin sänkyyn saadakseni nukkua vielä ehkä tunnin, toisinaan jopa kolme, ennen kuin muutkin heräävät. Suurin osa päivästä meneekin sitten lapsukaisen kanssa touhutessa, koska olenhan yhteiskunnan alinta saastaa eli työtön, ja iltaa kohden alkaa ote lipsua väsymyksen myötä. Siis lipsua siten, että menen sellaiseen full survival modeen, jolloin toimin lähinnä autopilotilla ja mistään ei jää mitään päähän.
Edelliseen ohuesti liittyen. Mun oli tarkoitus ottaa viikonloppuna ensimmäinen hieronta-asiakas vastaan hyvin pitkän tauon jälkeen. No, samana iltana kuin tämä sovittiin, olin leffailtaa varten valmistelemassa eväitä, luonnollisesti kauhealla kiireellä. Balsamico-marinadi tarvitsi valkosipulia. No missä vitussa se puristin taas on..? Ei löydy, äkkiäkös ne sitten vain hienontaa vastateroitetulla veitsellä. Aina olen pyrkinyt opettamaan muille, miten niitä sormia pidetään tuossa vaiheessa, ettei tule veripalttua. Väsyneenä ja kiireessä oma lihasmuisti petti, ja niinhän se fiskarssi upposi oikein nätisti vasempaan nimettömään. Sormen päästä lähti slaissi lähes kokonaan irti, oikein tuntui siellä oikeassa kädessä, kuinka terä runttasi nahasta läpi. No, sormi on edelleen paikallaan, joskin koko vasen käsi vähän käyttökelvoton, kun haava on syvä ja pitkä. Hopeareunus? Valkosipuli on aika antiseptinen tuote, joten ihan puhdas haava taisi tulla. Mutta eipähän tarvitse ottaa sitä asiakasta tänään vastaan. Ei viitsi riskeerata sormen paranemista tähän väliin. Vähänkö olisi tehnyt hyvää saada vähän lisätienestejä tässä elämänvaiheessa, mutta kikkelis kokkelis, mitäs läksit.
Mutta Valevuorihan sen tiesi sanoa: Ei täällä mitään kannata yrittää, vituiksi menee kuitenkin.
/img-s3.ilcdn.fi/da114afbc11296f27144c6d05e00dc7d9a5f8a5d020ce8a89912623d7031c56c.jpg)
