Omalla kohdallani vitutusmittari löi maksimipunaista perjantain matsin jälkeen - eikä edes eniten tappion takia, tai millä tavalla se jälleen tuli, vaan sen tosiasian tajuamisen vuoksi, ettei tämäkään sukellus tuo minkäänlaista muutosta Marjamäen tai muun valmennuksen (pl. Hilli) asemaan. Oulun Kärpissä vallitsee karu todellisuus, jossa laiva seilaa karikkoa kohti taas kerran, hitaasti, mutta varmasti, eikä kukaan johtoportaassa tee sitä tärkeintä korjausliikettä, jolla ruorin saisi kääntymään, edes tulevaisuutta ajatellen. Toivotaan ihmettä, että kurssi korjaantuisikin tällä kertaa, tai että sama karikko onkin vaihtanut paikkaa. Mutta jos rysähtää, niin antaa mennä vain, ostetaan sitten uusi, kallis paatti Lauri-kapteenille ensi kaudeksi.
Nyt olo on enemmän aneeminen, välinpitämätön, kuin vittuuntunut. Ainoa, mikä pakottaisi selittelijäkapteenin potkuihin, taitaisi olla ainoastaan pitkä tappioputki, jossa alettaisiin hävitä myös saipoille, kerhoille ja sporteille. Tätä ei kyllä tapahdu, koska materiaaliero häntäpäähän on kuitenkin sen verran hurja Kärppien hyväksi, ja pelitapakin välillä toimii kelvollisesti. Nähdään viime kauden toisinto, jossa näennäisesti roikutaan kiinni suorassa pudotuspelipaikassa hyvinkin pitkään, mutta luiskahdus sääleihin on vääjäämätön. Karikko ei toiveajattelun voimalla tai puhumalla mustaa valkoiseksi siirry.
Eikä Kärppien ykköstavoite edes pitäisi olla mikään kuuden joukkoon pääsy, vaan taistelu runkosarjan voitosta sekä mestaruudesta. Nuo kummatkin unelmat on Marjamäen myötä voinut jo kauan sitten heittää mereen, ja seilataan urheilullisesti vailla suuntaa. Vaikka tekisi mieli hypätä pois kannattajaveneestä ja uida vaikka autiolle saarelle, missä tätä surullista kyntämistä ei tarvitsisi enää seurata, aika vaikealta se tuntuu yli 30 vuoden faniuden jälkeen. Vituttaa, kun tällaisia joutuu edes pohtimaan.