Oltiin sodassa ja oli talvi. Joukkueellinen lumipukuisia suomalaissotilaita oli metsikössä aukean reunalla. Aukean
toisella puolella näkyi olevan Venäläisten korsu. Savupiippu vain
törötti pienen kummun laella.
Joukkueenjohtaja Koikkalainen kysyi miehiltä, löytyisikö
vapaaehtoista ryömimään aukean poikki ja pudottamaan savupiippuun
käsikranaatin. Kaikki olivat hiljaa. Koikkalainen tiesi, että tehtävä oli vaarallinen. Eteläpohjalainen Hautala
kimmerteli vaivaantuneena. Koikkalainen kysyi Hautalalta:
“Etkö sie menisi?” Kun kerran kysyttiin, oli Hautalan pakko
vastata: “No mä meen sitte.”
Hautala lähti ryömimään syvässä lumessa. Muu joukkue jännitti
metsässä. Hautala ryömi kärsivällisesti ja hitaasti, käyttäen taitavasti hyväkseen aukean muutamia kiviä ja tuulenkaatoja, niin ettei vihollinen helposti nähnyt lumeen pikkuhiljaa kehittyvää uraa.
Lopulta metsässä olevat miehet näkivät, miten Hautala kömpi korsun
kummulle ja otti taskustaan kranaatin, aikoen pudottaa sen venakoiden
niskaan. Hautala kurkisti pikaisesti savupiippuun, laittoi kranaatin
takaisin taskuunsa, tuli alas korsun kummulta ja käveli sen ovelle,
loitolta seuraavien joukkuetovereidensa hämmästykseksi.
Hautala koputti,ovi avattiin, ja Hautala syöksyi sisään. Aukean toiselle puolelle asti kantautui tappelun ääniä, huutoa,
kolinaa ja muutamia pistoolin laukauksia. Sitten Hautala ryntäsi vauhdilla ulos, kiiveten salamana takaisin korsun kummulle, otti kranaatin taskustaan, veti sokan irti ja pudotti räjähteen
savupiippuun. Sitten Hautala lähti rynnimään takaisin aukean poikki.
Puolivälissä korsusta kuului räjähdys, kun kranaatti teki tehtävänsä.
Hautala käveli vähän rauhallisemmin omien luo, ja nämä rupesivat
onnittelemaan ja kehumaan häntä. Joukkueenjohtaja Koikkalainen
sanoi: “Hautala saa tästä kyllä ylennyksen ja lomaa. Mutta miksi
ihmeessä te menitte sinne korsuun nujakoimaan?”
Hautala vastasi: “No mä vaan kävin aukaasemas pellin.”
Hyvää itsenäisyyspäivää!