Kaiholla olen usein muistellut vanhoja hyviä aikoja kun miehet (ja naisetkin) pelasivat otsikossa mainitsemiani kuningaspelejä.
Olen syntyisin perheestä, jossa isä-ukko ei ollut löytänyt Tupessa vastusta Ii-joen tältä puolen. Kova oli ukko pelaamaan Tuppea ja koska Tuppi parhaimmillaan on neljän hengen peli, oli ukon valtaisasta suvunjatkamisvietistä ainakin se hyöty, että pelikavereita järjesty ihan omasta takaa. Yhdeksän jälkeläistä hän äiti-rievullani teetti.
Jo ennen kansakouluikää kävimme jokainen natiainen läpi isä-ukon vaativan korttikoulun. Jokainen meistä nämä pelit ajallaan oppi ja opimme niistä myös kovasti pitämään. Ainoa epämieluisa tilanne oli se , jos sattui "pääsemään" ukon kaveriksi, kaksi pariahan näissä peleissä yleensä toisiaan vastaan pelaa.
Ukon parina oli syytä olla enemmän kuin tarkka, virheestä seurasi armotta syvä huokaus ja kovasti itsetuntoa ruokkiva mulkaisu ukon suunnalta, saattoipa tämä Perä-Pohjolan mestari palkita pösilön parilla vähemmän mairittelevalla atjektiivillakin (d-kirjain oli ukon suussa aina mallia t).
Oli nuo peli-illat todella ikimuistoisia ja luvalla sanoen pesee kaiken maailman pc- ja playstation höpö-höpöpelailut mennen tullen. Harmittaa kovasti, että nykyään ei tahdo peliporukkaa saada kirveelläkään kasaan. Ukko on jo kolmattakymmenettä vuotta losautellut tuppia Pyhän Pietarin turpavärkkiin, me sisarukset olemme hajallaan ympäri Suomenniemeä, osa on päätynyt Ruotsiin asti, pelaa siinä sitten Tuppea!
Mitenkäs muut, löytyykö vielä tässä tietoyhteiskunnan raiskaamassa koneiden maailmassa edes kolmea viisasta miestä tai naista, jotka osasisi pelata Tuppea? Minä tarjoa kaljat ja atjektiivit!
Olen syntyisin perheestä, jossa isä-ukko ei ollut löytänyt Tupessa vastusta Ii-joen tältä puolen. Kova oli ukko pelaamaan Tuppea ja koska Tuppi parhaimmillaan on neljän hengen peli, oli ukon valtaisasta suvunjatkamisvietistä ainakin se hyöty, että pelikavereita järjesty ihan omasta takaa. Yhdeksän jälkeläistä hän äiti-rievullani teetti.
Jo ennen kansakouluikää kävimme jokainen natiainen läpi isä-ukon vaativan korttikoulun. Jokainen meistä nämä pelit ajallaan oppi ja opimme niistä myös kovasti pitämään. Ainoa epämieluisa tilanne oli se , jos sattui "pääsemään" ukon kaveriksi, kaksi pariahan näissä peleissä yleensä toisiaan vastaan pelaa.
Ukon parina oli syytä olla enemmän kuin tarkka, virheestä seurasi armotta syvä huokaus ja kovasti itsetuntoa ruokkiva mulkaisu ukon suunnalta, saattoipa tämä Perä-Pohjolan mestari palkita pösilön parilla vähemmän mairittelevalla atjektiivillakin (d-kirjain oli ukon suussa aina mallia t).
Oli nuo peli-illat todella ikimuistoisia ja luvalla sanoen pesee kaiken maailman pc- ja playstation höpö-höpöpelailut mennen tullen. Harmittaa kovasti, että nykyään ei tahdo peliporukkaa saada kirveelläkään kasaan. Ukko on jo kolmattakymmenettä vuotta losautellut tuppia Pyhän Pietarin turpavärkkiin, me sisarukset olemme hajallaan ympäri Suomenniemeä, osa on päätynyt Ruotsiin asti, pelaa siinä sitten Tuppea!
Mitenkäs muut, löytyykö vielä tässä tietoyhteiskunnan raiskaamassa koneiden maailmassa edes kolmea viisasta miestä tai naista, jotka osasisi pelata Tuppea? Minä tarjoa kaljat ja atjektiivit!