Johan! Täytyy itsekin kirjottaa tänne! Aquariuksella siis pelasin ensimmäiset pelini. Yksi mikä ensimmäisen viestin lainausviestin jälkeen on tullut mieleeni on saman koneen Burger King. Kattelin youtubesta ja kyllä on mielikuvitus aikoinaan toiminut kuin junan vessa. Sen verran paremman näköiseksi pelin muistin. Tarkoituksena oli kävellä eri tasoissa odottavien pihvien, juustojen yms. päältä, jolloin ne tippuivat tason alemmas ja lopulta alimmalla tasolla kohosi kokonainen hampurilainen. Hommaa vaikeutti pelialueelle juoksevat ihmeöhkiäiset, joita sai pysäytettyä hetkeksi suolalla. Mahtava tarina mahtavassa pelissä! Juonen käänteiden jännittävyys oli liki Kauniiden ja rohkeiden tasolla!
Seuraava koneemme olikin legendaarinen C64, jota en ilman isobroidin lupaa saanut pelata. Toki hänen seurassaan sain kokeilla joitakin, mutta parasikinämissään oli hänen kanssaan pelaamamme Bubble Bobble. Itse sain tietysti osittain rikkinäisen joystickin, jolla pelatessa oli usein peukalot vereslihalla. Veli toki pelasi uutuuttaan kiiltävällä vempaimella. Siltikin pistin pistekisassa kovasti kampoihin.
Monia pelejä tuli tuolla pelattua, mutta kaksi muutakin on jäänyt ikuisesti mieleeni. Pirates! kiehtovine karttoineen ja Last Ninja 2 mahtavine musiikkeineen! Kumpaakaan en oikein saanut pelata, kunnes kymmeniä tunteja vierestä katselleena sain veljeltä hänen ohjaimensa ja lupauksen saada pelata Piratesia niin pitkään kuin pystyin pelaamaan joutumatta vankilaan, ja minähän pelasin! Englantia en osannut sanaakaan, mutta tuntikausia vierestä peliä seuranneenna tiesin vaikka silmät kiinni mitä ja milloin pelissä tehdä! Ensimmäinen pelikertani taisi venähtää kymmentuntiseksi.
Last Ninja 2 taas saa toisenlaisia muistoja mieleen. Veljen ollessa koulussa usein pidempään kuin minä, niin tietysti hyökkäsin aina heti C64:n kimppuun. Ongelmaksi muodostui virtalähde, jonka kuumuus aina paljasti mut. Kunnes... tajusin ruveta laittamaan sen aina hetkeksi pakastimeen pelisessioideni jälkeen. Näin ninjamaisen huomaamattomasti läpäisin kuin läpäisinkin Last Ninja 2:sen aikoinaan.
Kavereilla tutustuin Super Marioihin, Larryihin yms. ja laivoilla Sega Rallyyn, mutta seuraavaa omaa konetta piti odottaa vuosia. PlayStation teki tuloaan, mutta mulle hankittiin NES. En ollut moksiskaan, sillä vihdoinkin sain pelata Super Mario Bros 3:sta lähes niin paljon kuin halusin! Kyseinen peli ei ole vain paras koskaan pelaamani tasoloikka, vaan mullisti ajatusmaailmani peleistä. Kokeilin kaikkea Zeldoista Metal Geariin, mutta mikään ei vetäny vertoja tälle Mariolle.
Vuodet vierivät, kännykät yleistyivät ja lopulta vaihdoin NES:n Nokia 3110:llaan. Muutama vuosi tuli pelattua vain kavereilla ja suurelta osin SNES:miä. En koskaan tykästynyt Super Mario Worldiin, kunnes kaveri osti Yoshi's Islandin. Tunsin palanneeni lapsuuteen, vaikka yhä lapsi olinkin. Yoshi's Island oli jotain samaa mitä SMB3 nuorempana ja lienee toisiksi eniten pelaamani tasoloikka. Aivan kaikki salaisuudet oli pakko löytää - itse. Toinen peli mikä vei täysin sydämeni oli Killer Instinct-tappelupeli. En koskaan tykästynyt Mortal Kombatiin tai Street Fightereihin, mutta Killer Instinct ultra comboineen ja cooleine musiikkeineen oli itelle jotain uskomatonta! Vieläkin on ainoa tappelupeli, josta aidosti välitän. Tekkenit tai Virtua Fighterit ei vaan iske.
No, lopulta kai ysiluokkalaisena hankin jostain kaverinkaverilta Pleikkarin ja sen mukana... Final Fantasy 7:n ja Resident Evil 2! Mikään ei ollut enää entisensä. Nyt jo hieman englantia osaavana FF7 oli eka pelini, jonka tarinaa aidosti sain seurattua. Grafiikka, musiikit, tarina, pituus, taistelumekaniikka, grindaaminen, lukuisat salaisuudet, pikkupelit... Huhhuh, aivan kaikki oli kuin itselleni tehty! Yhä vieläkin tulee n. kerran vuodessa-kahdessa heitettyä levy koneeseen ja vedettyä läpi. Ja Resident Evil 2 oli siinä sivussa mahtavaa pelattavaa! En ehkä mitään peliä ole niin montaa kertaa läpäissyt kuin RE2:sta!
Final Fantasyn jälkeen koin peliurani kaameimmat vuodet: mikään ei tämän pelin jälkeen kiinnostanut. Ainoat pelit, jotka edes hieman saivat kiinnostumaan olivat Tomb Raider 2 ja Final Doom, mutta siltikin koin oloni pelillisesti tyhjäksi. Aloin säästää rahaa FF8:aan, mutta sen saatuani oli pettynyt. Ei millään tasolla iskenyt kuten 7. Pelailin milloin mitäkin, lähinnä lohtua pelihimoon sain auto- ja jääkiekkopeleistä, mutta kaipasin seikkailuja. Hyvin kirjoitettuja ja suunniteltuja sekä pitkiä seikkailuja, mutta mistään en tällaista löytänyt. Siirryin yhä enemmän PC:n äärelle ja jatkoin lähinnä urheilupelien parissa. Löytyikin eräs autopeli, joka hetken sai nuoruuden innon palaamaan: NFS Underground 2. Pelin laajuus, monipuolisuus, fiilis ja autojen muokattavuus sai hetkeksi vallattua sydämeni. Näihin aikoihin ostin sattumalta FF9:n vielä Pleikalle ja siihen tykästyin jälleen. En kuten 7:ään, mutta jonkinlainen tyhjyys alkoi sisältäni täyttyä.
Tässä välissä kokeilin mm. Nintendo64:ää ja järkytyin yhä enemmän huomatessani, että kaikkien hehkuttama Super Mario 64 ei kiinnostanut itseäni pätkääkään. En yhä vieläkään kykene ymmärtämään miksi en pelistä pidä edes vähää alusta.
Vuoden 2011 jouluksi päätin ostaa jälleen konsolin, PS3:n. Mukana tuli NHL12 ja se olikin mahtava peli, kun edellinen pelaamani oli NHL09, joka kaikkine modeineenkin oli aivan järkyttävää kuraa verrattuna uuteen. Jostain oli mieleeni jäänyt Red Dead Redemption-niminen peli ja pian tämän ostinkin yhdessä Resident Evil 5:n, Gran Turismo 5:n ja Batman Arkham Asylumin kanssa. Ainoa, joka kiinnosti edes hetken oli GT5. Olin pettynyt. Tätäkö tämä itselleni uusi sukupolvi oli? Pettymyksiä pettymyksien perään. Enkö enää ollutkaan kiinnostunut pelaamisesta? Sitten... Kuukausien jälkeen kokeilin jälleen Red Deadiä... ja halvaannuin. Halvaannuin katsomaan kuinka juna puuskutti halki preerian sanoin kuvaamattoman kauniin auringonnousun aikaan, katsomaan kuinka puuma yllätti salakavalasti edessäni ratsastaneen miehen, kuinka biisonilauma juoksi sateenpieksemässä maassa... Jotain liikahti sisälläni. Pelin aloittaessani olin liian kaavoihin kangistunut. Turhauduin, kun ei ollut RE2:sen tavoin esim. yhtä taloa, joka koluta läpikotaisin tai FF7:n tavoin selkeää suuntaa minne mennä. Sinä eräänä päivänä ymmärsin pelejä jälleen. Ymmärsin, että saatoin mennä minne tahansa, miten tahansa ja tehdä mitä tahansa. Koko valtava villilänsi olisi avoinna vain tyydyttääkseen seikkailun himoni. Rakastuin jälleen pelaamiseen. Ensimmäisen kerran läpäistessäni Red Red Redemptionin ratsastin aina kaikkialle ihan vain puhtaasta ratsastuksen ja pelialueen tutkimisen ilosta! En tiedä haluanko koskaan pelata tätä 100%:sti uudestaan läpi, sillä niin hienon muiston peli itsestään jätti, että olisi sääli mahdollisesti pilata näitä muistoja.
Rdr:n jälkeen ostin Sleeping Dogsin, Mass Effect 2, Grand Theft Auto 4:n ja Skyrimin. GTA4 oli järkyttävää paskaa. En voinut uskoa kuinka kukaan kykeni peliä edes pelata! Liikkuminen, AUTOLLA AJAMINEN, kokoaikainen puhelimeen vastaaminen, järkyttävän surkea tappeleminen ja vain hieman parempi ammuskelu tuli täytenä shokkina kuultuani niin paljon vain ja ainoastaan hyvää pelistä. N. 30tuntia raiskasin itseäni tätä pelaten, enkä koskaan ole katunut pelin myymistä jollekin urpolle. Mass Effect 2:nen jäi myöskin kesken, mutta ei niin paska maku jäänyt suuhun, vaikka ampuminen ohjaimella tuntuikin tuskalta. Sen sijaan Sleeping Dogs sai innostumaan! Tämän pelin ajettavuuttaa haukutaan joka paikassa, mutta kuinka typerä pitää ihmisen olla, että kokee GTA4:n vastaavan parempana!? Gta:ssa auto oli kuin valtava laiva, kun taas Sleeping Dogissa sain autoilla tehtyä juuri sitä mitä halusinkin. Varmasti tarina olisi GTA:ssa syvempi, mutta täydellisen surkea ohjattavuus ja mielenkiintoisempi miljöö vei minut Sleeping Dogsin mukaan. Mukavaa tekemistä alusta loppuun, siinä missä GTA oli pelkkää pään seinään hakaamista ja jotain äärettömän väsynyttä naisten ulkoiluttamista. Sekin oli mielenkiintoisempaa ja helpompaa Sleeping Dogsissa. GTA4 oli siitä hyvä ostos, että tulen täst'lähtien harkitsemaan tarkoin ostanko yhtään GTA:ta elämäni aikana.
Skyrim taasen alkoi hitaasti opetellen, mutta pelaamisessa oli samaa riemua kuin RDR:n kanssa! Ainoa omaa pelaamista häiritsevä asia on vastustajien tason skaalaus pelaajan tason mukaan. Ei kuitenkaan mikään iso juttu. Vedin aluksi läpi itseni oloisella puhtaalla miekkamiehellä. Nyt pelattavana on tyttären kaltainen, söpö ja siro hiippailija, joka tiirikoi lukot ja hyökkää varjoista. Juuri pelin monipuolisuus ja omaa silmää miellyttävä graafinen ilme ja tapahtumapaikat saa palaamaan sen pariin uudestaan ja uudestaan.
Moni peli on jäänyt mainitsematta, mutta tuossa noin pääpiirteittäin. Olen tässä kesänkynnyksellä juuri eronneena ajatellut ostaa PS4:n, mutta taidan sittenkin ostaa sen vasta parin vuoden päästä kuten alunperin ajattelinkin. Oon tässä miettinyt, josko rahat laittaisinkin Nintendo Wii U:hun ja pelaisin Zeldat läpi. Niissä on itselle lapsuudettavan kiehtovaa seikkailullisuutta. No, saa nähdä.
PS3:lle odotan innolla Grid Autosporttia ja ens kuussa ajattelin ostaa mahdollisesti The Saboteurin, Deus Ex: Human Revolutionin ja Resident Evil: Revelationsin. Heavy Rain kiinnostaa myös.
Lähitulevaisuuden pelisuunnitelmat ovat siis täysin auki. Joko PS4 tai Wii U tai noi pelit PS3:lle. En tiedä. Pääasia kuitenkin, kiitos Red Dead Redemptionin, nautin jälleen pelaamisesta aivan kuten silloin joskus. Silmät vaan väsyy pirusti nopeammin kuin silloin, prkl!
