Vanhukset, pitkäaikaispotilaat ja eutanasia

[dana77]

Tämän sunnuntaisessa Savon Sanomissa ja todennäköisesti Keski-Suomalaisessa sekä muissa konsernin yhteistyöjulkaisuissa oli Joroislaisen lääkärin Pekka Lanton koko sivun mittainen haastattelu. Aika mielenkiintoista vaikkakin karua luettavaa. Juttu sinänsä on vanha, mutta kun aiheesta ei nopealla haulla keskustelua löytynyt niin korjataan sekin asia. Lantto on siis tämä heppu joka joutuu oikeuden eteen vastaamaan syytteistä, joidenka mukaan hänen roolinsa pitkäaikaispotilaiden eutanasian auttamisessa on ollut turhan aktiivinen. Tapauksesta on jo kuusi vuotta ja Pekka kertoi että on miettinyt asiaa päivittäin, muttei kadu tekemisiään ja on valmis menemään oikeusasteissa loppuun asti puolustaakseen näkemystään.

Jutussa oli muutamia mieleniintoisia pointteja joista ainakin osa oli ainakin minulle uusia. Lantto kertoi että hän on keskustellut satojen vanhusten kanssa heidän tahdostaan tulla hoidetuiksi/pakkohoidetuiksi/pakkosyötetyiksi mikäli he ovat niin huonossa kunnossa, etteivät pysty omaa tahtoaan tuomaan esille ja kertoi, että valtaosa vanhuksista haluaisi tuollaisessa tilanteessa mielummin nukkua pois kuin jäädä vihanneksiksi sängyn pohjalle. Pekka kertoi, että tilastoissa näkyy piikki yli 75-vuotiaiden miesten itsemurhissa, koska nämä mieluummin hirttävät itsensä kuin ottavat riskiä että joutuvat mädäntymään sängyn pohjalla.

Artikkelin mukaan Suomessa on 60 000 parantumatonta pitkäaikaisvuodepotilasta ja jos nykyinen meno jatkuu niin luku kasvaa tulevina vuosina 80 000 potilaaseen. Lanton mukaan 10 000 heistä on sellaisia jotka pidetään väkisin hengissä, mutta artikkelin asiantuntijan mukaan luku on "vain" 3000 - 6000.

Mikä sitten elämässä on oikein ja mikä melkein oikein? Omasta mielestäni on järkyttävää, että Suomessa tuhlataan resursseja vihannesten elossapitämiseen. Suomessa vanhukset saavat monin paikoin heikkoa hoitoa ja silti resurssit kohdistetaan niin totaalisen väärin, että ne tuhlataan yksilöihin, joilla ei ole mitään mahdollisuuttakaan nauttia elämästä. Myöskin aktiivinen eutanasia tulisi sallia välittömästi, kyllä ihmisellä pitää olla oikeus päättää omasta elämästään. Tai niinkuin artikkelissa sanotaan, elämää pitää kunnioittaa, mutta niin pitää myös kuolemaakin.

 

[Viljuri]

Täysin varma asia, että jos aikanaan T4-ohjelman yhteydessä esitettyjen argumenttien kaltaisiin näkökohtiin vedotaan, niin asiasta ei synny mitään keskustelua, tämä ihan vain varoituksen sanana.

Elämän kunnioittamisen pitää olla tietyllä tavalla luovuttamatonta, eikä tuota päätöstä elämän päättämisestä voi ainakaan kovin helposti uskoa valtiovallan tai edes omaisten käsiin. Siltä osin jos on itse oikeustoimikelpoinen ja haluaa jotakin lausua jotakin hoidostaan esimerkiksi hoitotestamentin kaltaisessa asiakirjassa, niin sitä ehkä voitaisiin ottaa enemmän huomioon yhdessä hoitotoimenpiteistä virkavastuulla vastaavan henkilöstön näkemysten kanssa.

Kysymys ei tuolloinkaan voisi olla mitenkään yksinomaisesta toimivallasta päättää tarvittavista hoitotoimenpiteistä, edes priorisointien sisällä. Tosin tästä varmasti jokin alan asiantuntija osaisi sanoa enemmän.

 

[Morgoth]

Elämän kunnioittamisen pitää olla tietyllä tavalla luovuttamatonta, eikä tuota päätöstä elämän päättämisestä voi ainakaan kovin helposti uskoa valtiovallan tai edes omaisten käsiin. Siltä osin jos on itse oikeustoimikelpoinen ja haluaa jotakin lausua jotakin hoidostaan esimerkiksi hoitotestamentin kaltaisessa asiakirjassa, niin sitä ehkä voitaisiin ottaa enemmän huomioon yhdessä hoitotoimenpiteistä virkavastuulla vastaavan henkilöstön näkemysten kanssa.

Tietysti tämä jurdinen puoli on tärkeää, mutta onhan se fatka että kuolema on tässä yhteiskunnassa laitostettu ja siihen suhtautuminen on jollakin tavalla luonnotonta. Iso osa erilaisissa hoitokodissa olevista vanhuksista on dementoituneita kasveja joihin pumpatataan lääkkeitä ja joita omaiset käyvät juhlapyhinä katsomassa samalla matkalla kuin kuolleita sukulaisiaan hautausmaalla.

Onko se sitten ihmiselämää, että on täysin dementoinut, paskoo vaippoihinsa eikä tiedä tästä maailmasta juuri mitään ja jos omaiset on olemassa niin nämäkin ovat lähes unohtaneet rakkaan vanhuksensa sinne jonnekin laitoksen syövereihin, mutta tuntevat sisimmässään tyytyväisyyttä kun se oma (iso)isä/äiti vielä elää.

Asiasta keskustelu on niin vaikeaa, koska kuolema on niin luonnoton asia nykyihmisellä ja tuossa joutuisi ottamaan miettimään ikäviä asioita ja jossakin vaiheessa tulee vielä uskontokin mukaan...

 

[ms.qvist]

Näin alkuun hyvin henkilökohtainen näkemys asiasta - koskien lähinnä juuri omaa toivetta ja halua.

Olen pohtinut asiaa pidemmänkin aikaa ja useammalta eri kantilta enkä näe omalla kohdallani mitään järkeä siinä, että omaa elämääni pidennettäisi vai "pidentämisen" vuoksi jos makaisin laitoksessa joko dementoituneena vanhuksena tai onnettomuuden vuoksi siten etten käytännössä ole enää osa "tätä maailmaa". En näe tällaisessa elämässä järkeä, enkä myöskään näe järkeä siinä, että yhteiskunta tuhlaa resurssejaan siihen, että eräs m.e. makaa joko piuhoissa kiinni tai sitten dementoituneena sängyssä ymmärtämättä mistään yhtään mitään. Eli yksinkertaisesti tällaisessa tilanteessa toiveenani on se, että elämäni päätetään tavalla tai toisella, joko irrottamalla minut koneista tai lääkkeellä, joka päättää dementoituneena vihanneksena olon.

Olen myös miettinyt sitä, mitä toivoisin tehtävän jos olisin halvaantunut kaularangasta alaspäin mutta pääkoppa pelaisi täysillä. Jotenkin on sellainen tunne etten tällaisessakaan tilanteessa haluaisi elämääni jatkettavan vaan toivoisin, että se päätettäisi tavalla tai toisella mahdollisimman inhimillisesti.

***

Tietenkin minun olisi jo tässä vaiheessa viisainta laatia hoitotahto (entinen hoitotestamentti), jotta mahdollisuus oman toiveen toteutumiseen olisi mahdollisimman suuri.

vlad.

 

[Uleåborgir]

Oma pappa pääsi tuskistaan "passiivisella" eutanasialla, joka oli hänen oma tahtonsa. Häntäkin varmaan oltaisiin voitu kiduttaa vielä muutama kuukausi pidempään, mutta pappa ilmaisi oman tahtonsa huitomalla ruokintaletkun pois läheltään, kun sitä hänelle ängettiin kurkkuun. Pappa oli 82-vuotias.

Istuin papan vieressä päivittäin puolitoista kuukautta viimeiseen hetkeen asti. Pappaan pumpattiin viimeisenä yönä morfiinia tunnin välein. Luulenpa, että siinä ohitettiin pari todellista vihannesta, kun lääkemääriä kirjattiin taulukoihin ts. ne jaettiin siten, että vihannekset eivät saaneet lääkettä, vaan pappaan pumpattiin kolmen kasvin lääkkeet kerralla...

Eli ihan vierestä olen nähnyt passiivisen eutanasian ja "auttanut" siinä itse pyytämällä hoitajilta kipulääkettä papalle. Pappa oli tajuissaan loppuun asti, ja mua raivostutti kun hoitajat lässyttivät hänelle. Sanoinkin hoitajille ja lääkärille, että mies on tajuissaan - lopettakaa lässytys. Lopulta pappa vain tahtoi päästä pois ja äkkiä. Ja niin pääsikin, läheisten ympäröimänä. Ja ihan hänen omasta tahdostaan.

Minunkin mielestäni ihmisellä pitäisi olla oikeus päättää omasta kuolemastaan. Vuosi-pari liikuntakyvyttömänä kasvina tajuissaan. Ei kiitos. Olenkin sanonut läheisille, että jos jotakin tulee, niin antakaa mennä.

 

[ms.qvist]

Ihan uskomatonta miettiä, että toiset makaavat vastaavassa tilassa useitakin vuosia. Mihin niitä säästetään? Meidänkin mummu oli vasta 75-vuotias, joten niitä sänkyvuosia olisi saattanut olla rutkasti edessä. Onneksi meni niin nopeasti. Jäi mummusta lähinnä vain kaikki hyvät muistot, poislukien ihan loppuaika. Kamalaa jos muistaisi vain vihanneksen. Kamalaa itselle ja mummulle. Tai tulevaisuudessa iskälle.

Osaltaan omat toiveeni juontavat juurensa mummieni kohtaloista.

Toinen mummeista sairasti vuosia syöpää, ollen viimeisinä aikoina todella tiheään sairaalassa ja lopulta ennen kuolemaan viikkoja täysin vuodepotilaana kärsien kovista kivuista. Jo tuolloin mietin sitä, että mitä järkeä siinä on vaikka olin vasta 16-vuotias.

Äitini äiti joutui sitten 90-luvun lopulla parin kaatumisen jälkeen ensin sairaalan vuodeosastolle ja sieltä sitten vanhainkodin vuodeosastolle, jossa hän sitten hitaasti mutta varmasti kuihtui pois. Viimeisen vuoden aikana hän ei käytännössä tunnistanut minua ja veljeäni lainkaan, äitini hän tunnisti joten kuten - viimeisinä kuukausina ainoa kommunikointikeino oli sormien liikuttaminen, mitä tapahtui silloin kun äitini puhui hänelle. Vaikka viimeinen vuosi oli kurjin niin vuodepotilaana hän oli jo sitä ennen ehtinyt olla noin vuoden ajan, eli käytännössä hän eli kaksi elämänsä viimeistä vuotta vuoteessa - en todellakaan haluaisi joutua samaan jamaan tulevaisuudessa. Mielummin siis lääkkein henki pois kuin kenties vuosia jatkuva hivuttava kuolema.

vlad.

 

[Morgoth]

Oma pappa pääsi tuskistaan "passiivisella" eutanasialla, joka oli hänen oma tahtonsa.

Monella "vanhalla raadolla" on kai sentään DNR-päätös eli ei heitä ruveta elvyttämään, mikäli saavat sydänkohtauksen tai jonkun vastaavan.

Kaikkien järjettömiltä tuntuu, että jotain "vanhaa raatoa" ruvettaan vielä samalla tarmolla elvyttämään kuin vaikkapa jotain 15-vuotiasta, mutta onhan näitäkin omaisia joille joku DNR-päätöksen allekirjoittaminen on aivan liikaa...

 

[dana77]

Kun tätä ketjua kun lukee, niin tulee vain mieleen, että kuka järkevä ihminen tätä eutanasiaa edes voi vastustaa (paitsi tietenkin Päivi Räsänen, joskin lauseen muotoilulla suljin hänet pois jo etukäteen) ja miksei kun näin on niin mitem sitä lakipuolta saada kuntoon?! Onko aihe niin tabu tai arka, ettei kukaan poliitikko sitä halua ottaa hoitaakseen, vaikka se enemmistön suosiota nauttisikin? (en nyt millään tavalla vihjaa että tämän ketjun otos olisi edustava, mutta tällainen kuva minulla asiasta on). Vai onko esteenä oikeasti tuo hypokraatin vala, joka olisi syynä sikäli todella tekopyhää, että kyllä tässä maassa raskaudenkin keskeytyksiä tehdään.

 

[Morgoth]

Ihan uskomatonta miettiä, että toiset makaavat vastaavassa tilassa useitakin vuosia. Mihin niitä säästetään? Meidänkin mummu oli vasta 75-vuotias, joten niitä sänkyvuosia olisi saattanut olla rutkasti edessä.

Ainoa jäljellä oleva isoäitini on 95-vuotias ja hän on maanut 10 vuotta pelkästään sairaalan sängyssä. Välillä hänet nostettiin käytävällä istumaan muutamaksi tunniksi ja tietysti syömiset yms. Nykyään häntä ei enää taideta kärrätä käytävällä istumaan vaan nostetaan sängyssä istumaan ja hoitaja käy parikolme kertaa päivässä lapiomassa ruokaa hänen suuhunsa ja vaihtaa vaipat yms. Pahinta (?) on, että periaatteessa hän on muuten täysin terve paitsi että pää ei enää toimi (elää jossakin omassa lapsuudessaan) eikä pysty tietysti itse enää liikkumaan. Mitä nyt välilä on muutama virtsatieinfektio, kun marinoituu kuseensa vaipoissa, mutta periaattessa hänen tilansa on ollut samanlainen vuosia ja tuskin ihan lähitulevaisuudessa edes mihinkään muuttuu. Samaa voi edessä vielä seuraavat 10 vuotta? 20 vuotta sairaalan sängyssä makaamassa?

Kauhean hämmentävää ja jotenkin ahdistavaa käydä siellä ja tulee aina pahaolo. Surullisia ovat aina yllätävät ja nopeat kuolemat, mutta täydelliseltä kidutukselta tuntuu tuollainen pitkittynyt vuosikymmeniä kestävä hidas hiipuminen.

 

[Viljuri]

Kaikki neljä isovanhempaani ovat kuolleet. Toiselle mummoista tuli sitten useampi vuosi hoitokotia, loppuaikoina ei tunnistanut edes omia lapsiaan, lapsenlapsista puhumattakaan.

Fyysisesti kykeni liikkumaan, mutta pää ei pelannut. Hän oli vahvasti sitä mieltä, ettei kotoaan tule koskaan lähtemään, mutta eihän siinä sitten lopulta ollut muuta mahdollisuutta, vaikka siinä ilmeisesti yritettiinkin vaikka mitä ratkaisuja.

Kokonaan toinen asia on, että näihin keskushermoston ja aivojen rappeumasairauksiin saataneen kliiniseen vaiheen hoitoja, ainakin seuraavien vuosikymmenten aikana, mutta onko se sitten siunaus vai kirous, jää nähtäväksi.

 

[Blasph]

Omassa lähipiirissäni on myöskin vastaavanlainen tilanne, kuin edellä on mainittu, eli ainoa elossa oleva isovanhempani on diagnosoitu Alzheimer-potilaaksi. Parin vuoden aikana on hirmuisesti huonontunut muisti ja nyt on edessä ensimmäinen talvi yli viiteenkymmeneen vuoteen poissa kotoa. Muutama viikonloppu sitten vierailin äitini luona, kun hän majoitti mummoa yhden yön. Harmillinen tunne, kun huomaa ettei hän enää löydä esimerkiksi vessasta takaisin makuuhuoneeseen yöllä, eikä muutenkaan tiedosta ympäristöään (vessasta ei enää välttämättä löydä takaisin sängylle, vaikka etäisyys on vain jokusen metrin). Ikää tuli hänelle juuri kesällä 80 mittariin, mutta äkkiä tilanne on huonontunut. Saa nähdä, koska ei enää muista esimerkiksi minua tai toista lapsenlastaan. En mitenkään toivo hänelle vuosikausia hoitokodissa, kuten kenellekään muulle. Eutanasia kuulostaa karulta vaihtoehdolta, mutta erinäisissä tilanteissa se on varmasti yksi kivuttomimmista vaihtoehdoista, riippuen tilanteesta. Kuka haluaa virua vuosia sängynpohjalla, vaikkei aina tiedostaisikaan ympäristöään? Tai kuka edes haluaa sitä muille?

 

[Sannoittaja]

Esitän joitakin kyynisiä näkökulmia keskustelun mausteeksi. Vältän esittämästä mitään asioita arvoarvostelmina.

Itsemurha on ollut Suomessa joskus rikos, tällä hetkellä edes itsemurhassa avustaminen ei ole rikos. Tässä valossa aktiivisen eutanasian professionaalisen toteuttamisen kieltäminen selkeästi ilmaistulla hoitotestamentilla tuntuu kummalliselta. Olisi jollain tapaa mielenkiintoista tämän keskustelun valossa päästä tutustumaan sellaisiin kuolinsyytutkimuksiin (jos löytyisi), jossa vainaja on saanut apua omaan itsemurhaansa. Miten pitkälle on voitu mennä, että syytekynnys ei ole ylittynyt? Teemaa voisi spekuloida pitkällekin erilaisissa tilanteissa olevien ihmisten kautta: kuinka laki voi olla puuttumatta esimerkiksi pienen lapsen isän tai äidin itsemurhassa avustamiseen. Milloin joku keksii tuotteistaa itsemurhan perustamalla avustamiseen erikoistuneen yrityksen?

Toisaalta taas laki aktiivisesta eutanasiasta velvoittaisi lääkäreitä ja voisi synnyttää eettisesti huomattavasti raskaampia omantunnon kysymyksiä kuin kirkon puolella naispappien kanssa työskentely. Pitäisikö uusi laki kirjoittaa niin, että lääkäri voisi kieltäytyä potilaan kuolemaan tähtäävästä toimenpiteestä? Syntyisikö lain kautta uusi lääketieteen erikoisala (vrt ortopedi, kardiologi, patologi)?

Tämän hetken vanhukset ovat rautaista ainesta. 1910-, 20- ja 30-luvuilla syntyneiden aikaan lapsikuolleisuus on ollut korkea ja henkiin jääneet ovat darwinistisesti vahvimpia ja terveimpiä ja kestäneet puutteiden ja uhkien rasitukset. Nykyihmispopulaatiossa kehittyneissä maissa karkeasti ilmaistuna 'kaikki' syntyneet jäävät henkiin, mistä latenttina seurauksena on sairastavuuden lisääntyminen ja heikompi geneettinen aines. On mahdollista, että tämän päivän nuoret ja aikuiset ovat moninkertaisesti enemmän sairastavampia kuin nykyinen vanhussukupolvi. Kroonikkojen määrä ei ole ainakaan vähenemässä, hoidettavia tulee olemaan paljon enemmän hoitajaa kohti kuin nyt. Nihilistisesti pääteltynä 'eutanasialle olisi tulevaisuudessa yhä enemmän tilausta', ja asiaan tullaan vaatimaan yhä enemmän poliittista kantaa.

Nihilistiseksi lopuksi vielä taloudellinen argumetti, poliittisia päätöksiähän perustellaan yhä useammin taloudellisesti. On laskettu, että terveydenhoidon kokonaiskuluista enemmän kuin puolet käytetään Suomessa viimeisen kolmen kuukauden elämän ylläpitämiseen.

Aktiivinen eutanasia tulee lainsäädäntöömme väistämättä ennemmin tai myöhemmin, mutta milloin aloite toimenpiteeseen siirtyy potilaalta omaisille ja milloin hoitolaitosten ja sairaanhoitopiirien hallinnolle? Hoitoahan on voitu evätä maailmansivu milloin milläkin perusteella syyllistymättä rikokseen.

Lain aikaansaaminen ei tule olemaan helppoa. Tällaisen lakialoitteen laatiminen vaatisi lainsäädäntövirkamiehiltä melkoisen ponnistuksen. Kyse olisi kuitenkin melkoisesta lakipaketista, jossa ei saisi olla monitulkintaisia joustavia oikeusnormeja, puutteita tai porsaanreikiä, ja jossa pitäisi kyetä ennakoimaan ja huomioimaan niin monenlaisia nyansseja.

Lisätty toisen kappaleen toiseen virkkeeseen 'kieltäminen'.