Niinimaa-Summanen välikohtauksen jälkeisissä keskusteluissa on esitetty useampienkin kirjoittajien taholta mielipide, että Summasen mahdollinen ala-arvoinen käytöskin on oikeutettua koska Niinimaa on pelannut huonosti. Tälle itse välikohtaukselle on omat ketjunsa, joten siitä keskustelu voidaan pitää siellä, mutta haluaisin keskustella tuosta ajatusmallista, että epäonnistunutta pelaajaa voidaan kohdella törkeästi/ala-arvoisesti.
Tahdon vielä korostaa, että mitään faktoja tämän tapauksen ala-arvoisesta käytöksestä ei ole tällä hetkellä olemassa, mutta tuo oletus on näiden muidenkin kirjoittajien taholta ollut tehtynä, joten se toimikin lähinnä aasinsiltana yleiseseksi keskustelunavaukseksi.
Pitääkö pelaajia kohdella tasa-arvoisesti vai kuuluuko paremmille tai onnistuneille pelaajille erioikeuksia / voidaanko epäonnistuneiden kohdalla negatiivisessa palautteessa mennä henkilökohtaisuuksiin? Olisiko Ruotsin valmentajalle viime Olympialaisissa ollut hyväksyttyä alkaa uhkailemaan Tommy Salon perhettä, kun tämä yksinään omalla panoksellaan tiputti Ruotsin jatkosta, vaikka muu joukkue teki kokonaiset kolme maalia? Olisiko Noronen pitänyt viime MM-kisojen Kanada-pelin jälkeen haukkua julkisesti paskaksi ja vitun idiootiksi? Olisiko Arto Ruotasta pitänyt jo 80-luvulla vetää turpaan ja kunnolla?
(tässä muuten taas näkee, että joukkueet häviävät käytännössä aina pakkien ja maalivahtien takia, miksi niitä siis edes otetaan joukkueeseen?)
Entä voidaanko tälläistä ajattelutapaa yleistää muihinkin työyhteisöihin? Voidaanko orkesterin ykkösviulistia haukkua huoraksi jos hän mokaa konserton? Voidaanko taksikuskin seksuaalisesta suuntautumisesta tehdä julkisia ja rohkeita arvauksia mikäli hän ajaa harhaan? Voidaanko postinkantajan fyysiseen koskemattomuuteen kajota, mikäli hän tiputtaa kirjeen väärään postiluukkuun?
Minun mielestäni jääkiekkojoukkue on nimenomaan JOUKKUE ja sen jokaista jäsentä pitää kohdella reilusti ja samojen periaatteiden mukaan. Palautetta saa ja pitää antaa, mutta henkilökohtaisuuksiin meno johtuu antajan päässä olevista tunteista ja eikä niiden vääränlainen esiintuominen palvele yhteistyötä tekevän ryhmän tavoitetta pitkässä juoksussa.
Vihan kanavoiminen yhteisen tavoitteen hyväksi on joidenkin yksilöiden kohdalla hyvä ja hyödyllinen keino, mutta se on myös aina riski sillä kaikkien kohdalla keino ei toimi. Jokainen yksilö on erilainen ja johtajan velvollisuus on se myös pystyä ottamaan huomioon työssään.
Glen Sather oli 80-luvun ehkä menestynein valmentaja, mutta hän ajoi myös käytöksellään vuosikymmenen parhaan pakin Paul Coffeyn joukkuesta. Patrick Roy taas piti Canadiensissä joukkueen valmennuksen käytöstä häntä kohtaan nöyryyttävänä ja niin kaikkien aikojen paras maalivahti kieltäytyi pelaamasta kaikkien aikojen menestyneimmässä joukkueessa enää peliäkään.
Kuten eräässä aikaisemmassa ketjussa eräästä toisesta valmentajasta puhuttaessa sanoin "Yksittäisen pelaajan pitäisi pyrkiä sopeutua jokaiseen valmentajaan, mutta jos näitä "yhteensopimattomia" pelaajia on joukkueessa liikaa, niin silloin se on valmentaja joka on vaihdettava (ja silloin syyllinen menestymättömyyteen on nimenomaan tuo valmentaja, ei pelaajat)."
Tahdon vielä korostaa, että mitään faktoja tämän tapauksen ala-arvoisesta käytöksestä ei ole tällä hetkellä olemassa, mutta tuo oletus on näiden muidenkin kirjoittajien taholta ollut tehtynä, joten se toimikin lähinnä aasinsiltana yleiseseksi keskustelunavaukseksi.
Pitääkö pelaajia kohdella tasa-arvoisesti vai kuuluuko paremmille tai onnistuneille pelaajille erioikeuksia / voidaanko epäonnistuneiden kohdalla negatiivisessa palautteessa mennä henkilökohtaisuuksiin? Olisiko Ruotsin valmentajalle viime Olympialaisissa ollut hyväksyttyä alkaa uhkailemaan Tommy Salon perhettä, kun tämä yksinään omalla panoksellaan tiputti Ruotsin jatkosta, vaikka muu joukkue teki kokonaiset kolme maalia? Olisiko Noronen pitänyt viime MM-kisojen Kanada-pelin jälkeen haukkua julkisesti paskaksi ja vitun idiootiksi? Olisiko Arto Ruotasta pitänyt jo 80-luvulla vetää turpaan ja kunnolla?
(tässä muuten taas näkee, että joukkueet häviävät käytännössä aina pakkien ja maalivahtien takia, miksi niitä siis edes otetaan joukkueeseen?)
Entä voidaanko tälläistä ajattelutapaa yleistää muihinkin työyhteisöihin? Voidaanko orkesterin ykkösviulistia haukkua huoraksi jos hän mokaa konserton? Voidaanko taksikuskin seksuaalisesta suuntautumisesta tehdä julkisia ja rohkeita arvauksia mikäli hän ajaa harhaan? Voidaanko postinkantajan fyysiseen koskemattomuuteen kajota, mikäli hän tiputtaa kirjeen väärään postiluukkuun?
Minun mielestäni jääkiekkojoukkue on nimenomaan JOUKKUE ja sen jokaista jäsentä pitää kohdella reilusti ja samojen periaatteiden mukaan. Palautetta saa ja pitää antaa, mutta henkilökohtaisuuksiin meno johtuu antajan päässä olevista tunteista ja eikä niiden vääränlainen esiintuominen palvele yhteistyötä tekevän ryhmän tavoitetta pitkässä juoksussa.
Vihan kanavoiminen yhteisen tavoitteen hyväksi on joidenkin yksilöiden kohdalla hyvä ja hyödyllinen keino, mutta se on myös aina riski sillä kaikkien kohdalla keino ei toimi. Jokainen yksilö on erilainen ja johtajan velvollisuus on se myös pystyä ottamaan huomioon työssään.
Glen Sather oli 80-luvun ehkä menestynein valmentaja, mutta hän ajoi myös käytöksellään vuosikymmenen parhaan pakin Paul Coffeyn joukkuesta. Patrick Roy taas piti Canadiensissä joukkueen valmennuksen käytöstä häntä kohtaan nöyryyttävänä ja niin kaikkien aikojen paras maalivahti kieltäytyi pelaamasta kaikkien aikojen menestyneimmässä joukkueessa enää peliäkään.
Kuten eräässä aikaisemmassa ketjussa eräästä toisesta valmentajasta puhuttaessa sanoin "Yksittäisen pelaajan pitäisi pyrkiä sopeutua jokaiseen valmentajaan, mutta jos näitä "yhteensopimattomia" pelaajia on joukkueessa liikaa, niin silloin se on valmentaja joka on vaihdettava (ja silloin syyllinen menestymättömyyteen on nimenomaan tuo valmentaja, ei pelaajat)."