Kiekkoaiheinen kirjoitus pt. 614
Keskiviikkona juttelin puhelimessa erään kissan kanssa asiasta josta oli tullut päätettyä jo aikaisemmin, oli aika nähdä legendalle omistettu, kehuttu WALK THE LINE. Koska olen lauantaina eli tänään lähdössä reissuun hän kysyi pääsisinkö perjantaina Helsinkiin kylään ja kun minulla ei ole tapana suunnitella liikaa suostuin ilman muuta...tähtäilimme ysin näytökseen. Minulla olisi joka tapauksessa sitten kiire road tripin jälkeen takaisin Hlinnaan lauantai-iltapäivän reissustarttia varten.
Torstai-aamuna heräsin ja tajusin mitä olin sopinut. Minähän missaisin Suomen pelin! 2205! Ysiltä! Kesto 2:17!!! ~DAHM!
Olin siinä kunnioitettavassa asemassa jossa pitäisi äijänkin soittaa uusi puhelu ja nöyristellä leffatouhut aiempaan ajankohtaan. Ehtisimme siitä sitten sopivasti peliä näyttävään kuppilaan. Käytin käänteistä taktiikkaa...puhelimessa ilmoitin: "...en minä halua pistää sinua valitsemaan minun ja jääkiekon väliltä mutta ymmärrän että jääkiekko on sinulle tärkeämpi asia...olen hyväksynyt sen tosiasian jo kauan sitten."
Hänelle sopi asia oikein hyvin, tai siis minä suostuin menemään aiempaan näytökseen...ahahah...
Näytöksiä oli kuitenkin hiukan nihkeästi joten sopivaan näytökseen ehdimme klo 2030. Sali ei ollut tupaten täynnä mutta sehän ei haitannut. Tyttö oli ostanut meille tikkarit, mikä oli kaunista, itse taas panostin määrään ja räväytin mäskiä ostamattoman yleisen tapani vastaisesti estradille järkyttävän haripon mässysäkin. Naureskelin vielä moukkamaiseen tapaani notta tyttö varmasti vetää vielä kunnon herneet nenään kun lähtiessä hän huomaa että tipautan hänen romantillisen ajatuksensa eli tikkarin syömättömänä siihen lattialle enkä huomaa sitä. Olen minä sitten tunteeton pash~ka. No ei sentään.
Olin ennen leffaa pelännyt hiukan kuinka hyvin kestäisin tunteellisen elokuvan sankaristani Johnny Cashista kun jo trailerikin sai minut aiemmin liikutuksen partaalle. Elokuvien tunteelliset kohtaukset saavat joskus myös aikaan katsojassa jonkinlaista itsesäälin tyyylistä liikutusta jos jokin asia tapahtumissa muistuttaa häntä omasta itsestään. Täytyy sanoa että kuten aika monella muullakin varmasti, minun heikko kohtani ovat läheiseni, kaiken muun sitä kestää mutta jos jollakin läheisellä on paha olla tai hän sairastaa, se ottaa aina koville. Elokuvan alkuun sattunut veljen onnettomuus oli jotain mitä en koskaan haluaisi itse nähdä.
Leffa nojasi eniten upeasti toteutettujen musiikkikohtauksen ja lähikuvien voimaan, dialogi oli lähinnä tuskailuun ja kipuun sekä hetkittäisiin onnen hetkiin täytettyä sanailua. Kuka olisi uskonut että River Phoenix voi olla näin hyvä laulaja etenkin kun kyseessä on elokuva suuresta Johnny Cashistä? The Man In Black ei käänny haudassaan näiden tulkintojen takia. Reese Witherspoon oli myös loistava sopivan ärsyttävänä, pirteänä, imelän aksentin omaavana June Carterina, kiusausten keskellä. Minäkin olisin halunnut hänet useaan otteeseen elokuvan aikana, no sanotaan deitin ohella.
Etelän joki- ja peltomaisemat hiljensivät myös. Pysäyttäviä maisemia, ja nuo motellien paskaiset huoneet joissa Johnny tipautti pari pilleriä oluen kanssa ja jatkoi trippiään. Elokuva ei ehkä anna yhtä paljon jos ei ole tutustunut suuren Johnny Cashin vallankumoukselliseen musiikkiin, mutta paljon silti, tuska, pelko ja kiusaus olivat niin voimakkaita tuon sinällään simppelin juonen mukana. Myös shokkiefektit kielletystä rakkaudesta, pillereistä, alkoholista ja noiden äärimmäisen rankkojen sanoitusten alkavat vaikuttaa vasta elokuvan näkemisen jälkeen, sen että elokuvassa liikutaan 50-60 -lukujen Yhdysvalloissa ei ole sama kuin irtosuhteiden, heroiinin piikittämisen ja viikkokännien värittämä syntinen nykyaikamme.
Hauska yksityiskohta henkilökohtaisesti leffan jälkeen oli se kun deitti reagoi ravitsemusliikkeessä paitani "IN CASH WE TRUST"-tekstin. En ollut sen 7 kk:n, minkä minulla tuo paita on ollut, kertaakaan ajatellut sitä niin, Johnnylle omistettuna paitana! Ja pistin se alitajuisesti päälle juuri eilen. Mmmm...ehkä minulla on vielä mahdollisuus.
"I hear the train a comin´
it´s rolling round the bend
and I ain´t seen the sunshine since I don´t know when,
I´m stuck in Folsom prison, and time keeps draggin´ on
but that train keeps a rollin´ on down to San Anton..
When I was just a baby my mama told me. Son,
always be a good boy, don´t ever play with guns.
But I shot a man in Reno just to watch him die
When I hear that whistle blowing, I hang my head and cry..
I bet there´s rich folks eating in a fancy dining car
they´re probably drinkin´ coffee and smoking big cigars.
Well I know I had it coming, I know I can´t be free
but those people keep a movin´
and that´s what tortures me...
Well if they´d free me from this prison,
if that railroad train was mine
I bet I´d move just a little further down the line
far from Folsom prison, that's where I want to stay
and I´d let that lonesome whistle blow my blues away..."
Itse pelissähän Suomella ei ollut hätäpäivää.
~BREASTS!!!
