Kyllä siitä Go IFKsta tulee fiilikset vieläkin kun se lähtee soimaan, oli miten nolo biisi hyvänsä. Tää on tätä suomalaisuutta et hävetään kaikkea. EI se Barcankaan hymni mikään erikoinen ole mutta ihan fiiliksissä Camp Noulla porukka laulaa mukana.
Ei ne kovin kummosia biisejä ole esim. AS Roman 50-luvun iskelmä, Milanin kasaridiskobiisi, valioliigasta vaikkapa West hamin kuplanpuhalluslaulu, Liverpoolin you'll never walk alonenit tai vaikkapa suomessa se Klubin Chelsea-coverbiisi, mutta kyllä ne silloin toimii kun täysi katsomo laulaa sitä jengin astellessa kentälle ja fiilis on hyvä. Mutta kaikki kannatusbiisit taitaa kyllä biiseinä olla sitä samaa skeidaa. Biisinähän Go IFK aiheuttaa kyllä myötähäpeää itsessään, mutta kyllä siitä silti ihan kivat fiilikset silti saa sen tuodessa paljon IFK-muistoja pintaan. Sama juttu myös Whatever you wantissa. Se biisi assosioituu kyllä melkein täysin IFK:hon, eikä esittäjään.
Tähti- ja kissalogot olisivat saaneet jäädä tulematta. Itseasiassa nykypaidoista saisi tuon kissan poistaa kokonaan. Olkapäille kuuluu tähdet, ei mikään kissa.
Mika Nieminen ja Joakim Eriksson oli mainettaan parempia pelaajia. Diggasin Ismo Lehkosesta koutsina, vaikka narri olikin. Mika Noronen taas kuului niihin yliarvostettuihin pelaajiin. Niitä kyllä on ollut paljon muitakin.
En oikeastaan koskaan digannut Jan Calounista. Tykkään kyllä taitopelaajista, mutta Calounissa oli jotain niin saatanan ärsyttävää. Kädet ja peliäly olivat kyllä huippuluokkaa, luistelu 5-divaritasoa, mutta eniten vitutti se saatanan primadonna-tyyli.
Jukka Sepon paluu oli huikea juttu 2000-luvulla. Ehkä ilonaiheet oli Penan aikana vähissä, mutta jotenkin siinä oli jotain niin hienoa, en tiedä miksi. Ehkä se oli se kun eläkkeeltä palannut selkäinvalidi palaa liigaan ja on silti jengin paras hyökkääjä piste per pelitahdilla. Harmi vain ettei vetänyt numerolla 33.
Mun mielestä IFK pelasi Brewerin perintöä kunnioittaen aina 80-luvun loppuun, mutta sen jälkeen tapahtui muutos, ja se perintö olikin enää muka vain rymistely. 80-luvun loppuun asti IFK oli toki fyysinen, mutta pääasia oli voittaminen, jonka eteen tehtiin peräänantamattomasti töitä. 90-luvulta lähtien riitti että rymistellään, eikä tekemisen tähtäimenä ollut enää voittaminen. Sattumalta muuten näihin samoihin aikoihin ajoittuu Göran Stubbin poistuminen ja Frankin valtakausi. Jännää.