Ihmeidentekijät: Tätä tuli seurattua aktiivisesti joskus ala-asteikäisenä. Oli vähän niin kuin meidän perheemme yhteinen huvitus. Voi mikä mökötys siitä syntyikään, kun olimme joskus veljeni kanssa leikin tuoksinassa eikä äitimme syystä tai toisesta tullut muistuttamaan meitä Ihmeidentekijöiden alkamisesta, vaan katseli itse egoistisen näköisenä yksinään koko jakson. Ilta meni pilalle! Ihmeidentekijöissä piili varmaan myös syy siihen, miksi päätin hakea lääkikseen – jos nyt pieni liioittelu sallitaan. Muistan seurailleeni alta kymmenenvuotiaana noiden lääkärihahmojen kommunikointia keskenään ja miettineeni, että kuulostaapas tyylikkäältä tuo munkkilatina.
Ehkä sarjassa on kuitenkin vähän vedetty yli se ammattikielen käyttö. Jotenkin vaikea uskoa, että joku raskaaksi tullut lääkäri ilmoittaisi suureen ääneen olevansa gravidina. Tuntuu ihan turhalta hienoilla sanoilla briljeeraamiselta sellainen. Miksei voisi sanoa olevansa vain raskaana, kun tuommoinen ihan supisuomalainen ja ammattikieleenkin sopiva sana on kuitenkin keksitty. Eikä sarjaa nyt muutenkaan ollut varsinaisesti uskottavuudella pilattu. Esimerkiksi se yksi Meri-nimisen hahmon vanha ihailija, joka oli muka saanut kasvonsa ja ilmeisesti jotenkin äänensäkin muokattua niin erilaiseksi, ettei Merikään enää tunnistanut häntä, oli aivan kuin jostakin Kauniiden ja rohkeiden ideavarastosta repäisty.
Muuten Ihmeidentekijät oli ihan hyvä, mutta lähinnä kuitenkin vain sairaalaympäristössä tapahtuvaa saippuadraamaa eikä mikään oikea sairaalasarja. Hahmojen kotielämää ei tosin juurikaan näytetty, mutta työpaikalla sitten vatvottiin lähinnä ihmissuhdekiemuroita sen sijaan, että olisi keskitytty itse asiaan. Olisin toivonut vähän enemmän potilastapauksiin paneutumista. Eikä tuntunut ihan uskottavaltakaan, että sairaalan poliklinikalla meno oli kuin jossain Temptation Islandilla kaikkine pettoineen ja peittoineen. Eihän kukaan nyt oikeasti voisi hoidella päivästä toiseen vain rakkausasioitaan ja jättää työt seisomaan – tai jos näin tekisi, saisi varmasti hyvin pian monon kuvan persuksiin.
Sarja tuntui myös etenkin alkuvaiheessa hieman turhan halvalla tehdyltä, niin kuin varmaan olikin, mutta tuollaisen ei saisi antaa näkyä katsojille asti. Mikä kaikkein pahinta, ensimmäisillä kausilla ei muistaakseni ollut taustamusiikkia ollenkaan. Silloin huomasi, kuinka suuri osa aiheeseen sopivalla musiikilla on tv-viihteen tunnelman luomisessa. Kuvauspaikkojen suhteen oli myös menty siitä, mistä aita on matalin. Miltei kaikki kohtaukset taisivat myös tapahtua siellä Annan sairaalan tiloissa, mikä alkoi tuntua ajan mittaan vähän ahdistavalta – niin kuin ei sarjan maailmassa mitään muita paikkoja olisikaan. Siitä tuli vähän sellainen pakokauhuinen tunnelma, jos ymmärrätte mitä tarkoitan. Toisaalta en pidäkään uskottavana, jos sairaalasarjojen hahmot pörräävät ympäri kaupunkia kesken työpäivänsä niin kuin vaikkapa Teho-osastossa, mutta olisihan tässä voitu välillä näyttää vaikkapa jonkun työpäivän jälkeisiä aktiviteetteja, että olisi saatu vähän vaihtelua miljööseen.
Joitakin pikkuvirheitä myös bongasin. Päällimmäisenä tulee mieleen se, kuinka lääkärit suihkivat iloisena hajuvettä kaulalleen työvuoron alkajaisiksi. Hajusteiden käyttö sattumoisin on sairaalatyössä kiellettyä, siltä varalta että sattuisi vaikkapa joku hajusteallergikko potilaaksi. Tarkkuutta pieniin yksityiskohtiin, kiitos!
Hahmot sen sijaan olivat värikkäitä, ja näyttelijät ihan täyttä rautaa. Matti Ranin, Hannele Lauri, Esko Salminen, Anu Hälvä, Mari Vainio, Jussi Lampi… Siis oikeastaan varmaan kaikki 90-luvun eturivin kotimaiset näyttelijät. Etenkin Matti Ranin teki tässä vaikutuksen professori Pentti Karvalana. Uransa varhaisessa vaiheessa työstämissään Komisario Palmuissa ja myöhemmin Kotikatu-sarjassa hän oli turhan teatraalinen, mutta näköjään tällainen ns. normaalimpi rooli istui hänelle kuin nyrkki silmään. Karvalan kaikki eleet olivat uskomattoman aitoja ja Ranin sai hienolla tavalla myös lämpöä ujutettua rooliinsa. Sympaattisen oloinen hahmo. Ai niin, ja se Roope Ankan ääninäyttelijä! Hänhän oli parilla viimeisellä kaudella suorastaan lempparini, eikä vain sen takia, että tuntui hauskalta kuunnella pesunkestävää Roope Ankan ääntä näin yllättävässä miljöössä. Muutkin näyttelijät suoriutuivat rooleistaan moitteettomasti, eikä tässä tullut koskaan mieleen, että nyt nuo vain pajattelevat näitä lääketieteellisiä litanioita ulkomuistista eivätkä ymmärrä yhtään mistä puhuvat. Nicke Lignell oli ainoa floppi. Tuohon aikaan hän oli ihan järkyttävän surkea eläytyjä – näytti ja muutenkin vaikutti siltä kuin olisi ollut koko ajan seiväs takalistossa.
Olen nyt vähän parjannutkin Ihmeidentekijöitä, mutta kyllähän se viihdyttävä sarja oli. Jaksot kestivät n. 20 minuuttia per tsibale, mutta aika lensi kuin siivillä niitä katsoessa niin, että dvd:t hommattuani syyllistyin useinkin kymmenen tai useammankin jakson putkiin. Syntyi samanlainen kierre kuin sipsejä syödessä – ei pystynyt lopettamaan.
Parhaat vuodet: Jatko-osa edelliseen. Tässä jaksot olivat sen sijaan pidempiä ja verkkaisempia kokonaisuuksia, ja kyllähän minä nekin aikoinaan katsoin. Jotenkin niissä ei vain ollut sitä samaa fiilistä kuin Ihmareissa aikoinaan. Kaipa se oli se sairaalamiljööstä poistuminen, joka teki sarjasta sitten loppujen lopuksi aika tavanomaisen ihmissuhdepaasauksen. Toki se oli sitä ennestäänkin, mutta aiemmin niitä sairaalasarjan elementtejä oli kuitenkin edes mausteeksi. Tietysti Parhaissa vuosissahan oli ideanakin juuri hahmojen siviilielämään keskittyminen, mutta henk.koht. en vain pitänyt sitä ihan niin mielenkiintoisena. Silti on jäänyt ihan hyvät muistot kummastakin sarjasta.