Tunneälyä etsimässä...

[mauri]

Hmmm...vilkas keskustelu nimimerkki vladin anteeksipyynnön ympärillä loi ajatuksen laittaa vireille laajempi keskustelu teemasta ja sen vierestä. Lienee rakentavampaa pohtia aihetta ilman yksittäisen ihmisen kohtaloa, jo pelkästään sen vuoksi, ettemme sorru loukkaamaan henkilöä, joka ei JA:ssa enää vaikuta.
Itselleni nousi ko. ketjun pohjalta päällimmäiseksi kysymys tunneälyn puutteesta. Miksi toisen ihmisen tunteiden huomioiminen on niin tavattoman vaikeaa etenkin tilanteessa, jossa tiedämme, että toisella on paha olla ja hän sen vielä avoimesti tunnustaa?? Mitä tyydytystä antaa lyödä lyötyä - olla välinpitämätön - tai jopa pilkata kanssaihmistä hänen vaikean elämäntilanteensa vuoksi??
Toki voi käydä niin, että loukkaamme toisiamme TIETÄMÄTTÄ, että toisella on kriisi menossa, mutta silloin, kun toinen tunnustaa olevansa juuri nyt heikoilla, on mautonta, sydämetöntä ja kylmää nauraa toisen tuskalle. Tietoinen pilkka on käsittämätön.
Usein tuntuu, että avoimuudesta, rehellisyydestä, vilpittömyydestä ja naiiviudesta saa vain sanktiota ja penaltya - eli joutuu kärsimään suorastaan vereslihalle saakka. Ja sitten ihmetellään, miksi avoimuus on niin vaikeaa...
Hmmm....ajattelen, että on tunneälyn puutetta, kun ei pysty olemaan herkkänä toisen viesteille ja sympatiseeraamaan. Voiko tunneälyä kehittää, se onkin jo toinen juttu. Mutta liittyy sekin aiheeseen. Itse uskallan väittää, että tunneäly vahvistuu, kun suostuu kasvuun eli kohtaamaan erilaiset elämäntilanteet ja myöskin nöyrtymään. Nöyrtyminen ei ole säälittävää, se on rohkeutta ja vahvuutta. Näin filosofoisin.
Filosofoikaa tee lisempi...ajatuksia riittänee...

 

[Ted Raikas]

Viestin lähetti mauri

Mitä tyydytystä antaa lyödä lyötyä - olla välinpitämätön - tai jopa pilkata kanssaihmistä hänen vaikean elämäntilanteensa vuoksi??

Joissain tapauksissa varmasti kyse on oman huonon vointinsa pönkittäminen musertamalla toinen vieläkin pahempaan kuntoon kuin mitä itse on. Näin toimii mm. kiusaaminen, jonka kohteeksi joutumisesta itselläni on monen vuoden kokemusta. Kiusaaja ravitsee omaa huonoa oloaan saattamalla toisen, mahdollisesti epävarman ja puolustuskyvyttömän ihmisen ahdinkoon, kiusaajan mielestä pahempaan kuin missä hän itse on. Varsinaista vampyyrismiä moinen ja mielestäni yksi kuvottavia piirteitä ihmiskunnassa, jonka toivoisi älykkyyden kehittymisen myötä jäävän takaa-alalle. Valitettavasti merkkejä siitä ei laajassa mittakaavassa ole nähtävillä. Onneksi sentään poikkeuksiakin aina löytyy.

Usein tuntuu, että avoimuudesta, rehellisyydestä, vilpittömyydestä ja naiiviudesta saa vain sanktiota ja penaltya - eli joutuu kärsimään suorastaan vereslihalle saakka. Ja sitten ihmetellään, miksi avoimuus on niin vaikeaa...

Aivan. Osin juuri avoimuus ja rehellisyys ja vilpittömyys on niitä asioita joita käytetään hyväksi tässä maailmassa. Meitä riittää jokaiseen lähtöön ja herkkäuskoisia sumutetaan armotta. Olen pitänyt itseäni aina varsin rehellisenä ja vastuuntuntoisena ihmisenä ja monesti siitä on ollut palkkana kusettamista ja murheita. Tästäkin huolimatta olen lienee sen verran masokisti luonteeltani, että en ole aatteistani tinkinyt, vaan pyrin edelleen olemaan oikeudenmukainen ja rehellinen ihminen, sillä sellainen ollessani koen olevani niiltä osin kunnon ihminen. Lisäksi uskon että myös se ajan mittaan palkitaan ja on ihmisiä jotka ovat luottamuksen arvoisia.

 

[Poison]

Viestin lähetti mauri
Itselleni nousi ko. ketjun pohjalta päällimmäiseksi kysymys tunneälyn puutteesta. Miksi toisen ihmisen tunteiden huomioiminen on niin tavattoman vaikeaa etenkin tilanteessa, jossa tiedämme, että toisella on paha olla ja hän sen vielä avoimesti tunnustaa??

Hyvä kysymys. Olen miettinyt samaa ehkä puolet liian usein muutaman viime vuoden, ja erityisesti reilun viimeisen puolen vuoden aikana. Tosin olenpa melkein sitäkin mieltä, että yksikin miettimiskerta on ihmiselle kuin ihmiselle väärin miettimisen tapahtuessa sen seurauksena, että henkilö itse on onnistunut jäämään tunnevammaisen lajitoverin jyräämäksi. Kunnollista vastausta en ole kysymykseen pohdintojeni kanssa keksinyt, en, vaikka olen kuinka miettinyt usein kyyneleidenkin kanssa. Itselleni kun on pohjattoman vaikeaa hyväksyä selitykseksi se, että toinen osapuoli, myöskin elävä, tunteet omistava ihminen, voisi vain puhtaasti leikitellä ja pelleillä toisen henkilön kustannuksella.

Toki voi käydä niin, että loukkaamme toisiamme TIETÄMÄTTÄ, että toisella on kriisi menossa, mutta silloin, kun toinen tunnustaa olevansa juuri nyt heikoilla, on mautonta, sydämetöntä ja kylmää nauraa toisen tuskalle. Tietoinen pilkka on käsittämätön.

Yksi selitys välinpitämättömyyteen voi toki olla melkoisen täydellinen tunteettomuus. Jos ihminen on täysin kykenemätön eläytymään toisen ihmisen tunteisiin, ei hän myöskään kykene ymmärtämään toisen ihmisen tuskaa. Tuohon kun yhdistää vielä itsekeskeisen "Minullahan on kaikki hyvin, se riittää" -ajattelun sekä kenties hieman vallanhimoisen luonteen, on kaikki mahdollista. Itsekkyys ja tunteettomuus mahdollistavat sen, ettei toisen paha olo hetkauta suuntaan tai toiseen vallanhimoisuuden tuottaessa kenties jopa mielihyvää siitä, kun toinen konttaa jalkojen juuressa ymmärrystä vuoroin pyytäen ja epätoivoisesti vaatien.

Taidan kuitenkin olla joko niin hyväuskoinen tai sitten typerän sinisilmäinen, että en yksinkertaisesti vain kykene uskomaan ihmisen perusluonteesta tuollaista. Siihen uskon, että jokaisessa ihmisessä todellakin asuu sisällä pientä kenties hieman suurempi piru, mutta että se vain pomppaisi tuosta noin vaan esiin, eih... Taustalta on pakko löytyä jotain, joka laukaisee ihmisessä tarpeen, halun tai pakon käyttäytyä niin, kuin ihminen käyttäytyy. Tärkeimmät mallit tulevat ihan lapsuudesta, mutta elämän tapahtumillakin on takuulla osansa. Nuo tapahtumatkin voivat sitten olla taas jo vaikka mitä, maallisemmista ongelmista, kuten esim. huumeiden käytöstä, aina psyykkiseen sairauteen asti. Noiden kahden välille mahtuukin sitten jo kaikki muut mahdolliset omaa karua kieltään puhuvat tapahtumat. En kuitenkaan sano sitä, että voisi olla olemassa tekijää, joka oikeuttaisi ihmisen murskaamaan toisen henkisesti. Tuohon mielestäni kenelläkään ei ole olemassa oikeutta ns. tavallisessa elämässä. Jokainen meistä on tasa-arvoinen oman sielunsa kanssa toisiin verrattuna, väestöstä ei voida nostaa esiin parempia tai huonompia, saatikka sitten arvokkaampia tai turhempia ihmisiä.

Toiseen ihmiseen kohdistuvasta aidosta välittämisestä on täysin turhaa puhua silloin, kun toista satuttaa toistuvasti ja tietoisesti teoillaan. Silloin, kun todella välittää toisesta ja siitä, miten toisella menee, ei jatkuvasti toista tekoja, joiden takuulla tietää loukkaavan ja satuttavan. Tuollaisia tekojahan ovat vaikkapa lupausten rikkominen kerta toisensa perään kaikkien vakuuttelujenkin jälkeen ja toisen ihmisen mielivaltainen lähelle ottaminen ja pois työntäminen oman fiiliksen mukaan.

Usein tuntuu, että avoimuudesta, rehellisyydestä, vilpittömyydestä ja naiiviudesta saa vain sanktiota ja penaltya - eli joutuu kärsimään suorastaan vereslihalle saakka. Ja sitten ihmetellään, miksi avoimuus on niin vaikeaa...

Kokemistani tunteista yksi kauheimmista on se, kun on ensin avautunut toiselle kaikesta ja saa vastalahjaksi välinpitämättömyyden. Tunnepuuska, joka aiheutuu, kun kerta toisena jälkeen pyytää toiselta kiltisti huomiointia omalle pahalle ololle ja välillä jo raivoaakin ilman mitään tulosta, on jotain erittäin hajottavaa. Ajatus siitä, että kun nyt kertoo toiselle, miten paljon oikeasti sattuukaan, tulee hän vastaan ja on reilu, tuntuu olevan joskus pahasti väärä. Tuollaisen yrityksen jälkeen ennestään vereslihalla ollut sielu kaipaa jo tikkejä pahimpiin haavoihin.

Kyky toisen ihmisen ymmärtämiseen on samanaikaisesti sekä lahja että kirous. Lahjana se toimii silloin, kun voi auttaa toista ihmistä tämän vaikealla hetkellä, avustaa ystävän ylös suosta. Kiroukseksi tuo kyky taas muuntautuu sillä sekunnilla, kun toisen ihmisen ymmärtäminen alkaa hajottaa itseäkin jostain syvältä perusteellisesti. Toisen ihmisen ymmärtäminen kun ei saisi kuitenkaan tapahtua pitkällä aikavälillä jatkuvasti oman hyvinvoinnin kustannuksella.

Monella käy varmasti tässä vaiheessa mielessä se, että eihän kenenkään tarvitse antaa toisen vain kävellä tuosta noin vain ylitse ja aiheuttaa suunnatonta tuskaa. Ei toki tarvitsekaan, mutta tunteiden ja järjen sodassa on valitettavan usein sama voittaja - tunteet. Henkilökohtaisesti olen viime vuosien saatossa opetellut itseni kuuntelemisen taidon hieman pakonkin edessä ja väitän olevani tällä hetkellä joiltain osin erittäin vahva henkilö, vaikka olenkin kahlannut todella rankkoja tunnetiloja läpi pidemmän kaavan kautta. Järkeä käyttämällä ja tunteet tukahduttamalla olisin selvinnyt monesta asiasta paljon helpommalla, mutta mielestäni tuo ei ole se "juttu". Annan enemmän painoarvoa itsensä perinpohjaiselle tuntemiselle ja sille, että kaikkien tapahtumien jälkeen pystyy kantamaan asiat avoimina mukanaan - jotkut tapahtumat kun heijastuvat koko ihmisen elinkaareen.

Ymmärtämisen rajakin kuitenkin tuntuu kulkevan jossain. Tai oikeammin minusta tuntuu, että ensimmäisen ymmärtämisen lakattua alkaa toinen ymmärtäminen, joka kytkeytyy sitten enemmän siihen oman itsensä ymmärtämiseen. Mahdollisten itsesyytösten, mitä minä tein väärin -ajatuksien, pahan olon ja jatkuvan tuskan tilalle alkaa asettumaan jonkinasteinen rauha. Ennen tuota vaihetta mielessä on toki kypsynyt ymmärtämys jo senkin suhteen, että itsensä on saatava irti ihmissuhteesta, joka ottaa kymmenkertaisesti sen, mitä antaa.

Toipuminen toisen mielivaltaisen käytöksen seurauksista ei ole mikään kakun palanen. Perusluottamus ihmisiin voi olla melkoisen säpäleinä eikä sen uudelleen rakentaminen käy yhdessä yössä. Toisen henkilön aiheuttamat vauriot lienee sisäistääkin niiden täydessä merkityksessä vasta siinä vaiheessa, kun pitäisi alkaa jostain kaivaa käyttöön niitä elementtejä, jotka ovatkin tuhoutuneet. Tuolloin viha ja raivo satuttajaa kohtaan voivat nousta nopeasti päällimmäisiksi tunteiksi, ja ihminen on herkästi puolustuskannalla. Vähemmästäkin kuin siitä, että tajuaa olevansa toisen toimista johtuen kykenemätön luottamaan juuri silloin, kun itsekin jo haluaisi luottaa, alkaa nousta savua korvista.

Näköjään intouduin kirjoittamaan pienen romaanin alun aiheesta, mutta kun tekstiä nyt tuli, niin annoin tulla…

 

[Snakster]

Erittäin hyviä kirjoituksia täällä on käsillä olevasta aiheesta. Erityisesti Poisonin kypsä pohdinta oli hienoa luettavaa.

Nykyaikaa tuntuu tosiaan leimaavan monessa mielessä itsekkyys, välinpitämättömyys ja toisten tunteiden unohtaminen. Osittain tämä on varmasti selitettävissä nykyaikaisen kilpailuun ja menestymiseen perustuvan elämänmuodon yleistymisellä sekä yhteisöllisyyden puuttumisella. Moniakaan ei juuri tunnu muiden hyvinvointi kiinnostavan, kunhan itsellä vain menee riittävän hyvin ja saa tyydytyksen nopeasti, helposti ja keinoja kaihtamatta. Tämä kaikki tietysti rajusti yleistäen ja kärjistäen.

Arvojen koventumisen lisäksi vain harvoilla ihmisillä tuntuu olevan kykyä syvälliseen itsereflektioon ja omien tunteiden ja tuntemusten järjestelmälliseen tutkiskeluun. Ja selvää on, että jos on vaikeuksia ymmärtää omia tunteitaan tai käyttäytymisensä syitä erilaisissa tilanteissa, on täysin mahdoton asettua myöskään toisen asemaan.

Toki on myös ihmisiä, joilla on narsistinen persoonallisuushäiriö eikä heillä ole edes minkäänlaisia eväitä ymmärtää muita.

Onneksi kuitenkin empaattisiakin yksilöitä löytyy, mutta ihmetellä sopii yhä yleistyvää kovien arvojen esiinmarssia.

 

[Teacup]

Toiset ne osaa kirjoittaa ja pohtia, meidän muiden (minun?) täytyy vain tyytyä heittämään yksinkertaisia kommentteja. Koetan onneani.

Hyvinhän tuossa on aihetta edellä käsitelty. Toisen ihmisen loukkaaminen tahattomasti voi käydä kenelle tahansa. Siitä siis tuskin tarvitsee sen enmpää keskustella. Ikävää se on, mutta minkäs teet.

Tahallinen loukkaaminen onkin sitten jo moniulotteinen kysymys. Motiiveja kun riittää: oma paha olo, toiseen kohdistuva viha taikka kateus syystä tai toisesta, hetkellinen päähänpisto, vitsailun halu... Mitään ei oikein voi hyväksyä, mutta silti ne ovat eriasteisia. Esim. jo mainitut kiusaajathan voivat periaatteessa kuulua kumpaan tahansa seuraavista esimerkeistäni. Siksi liika yleistäminen ei aina ole kovin järkevää.

Jos kärsii pahasta olosta, joka on seurausta siitä, että elämä on potkinut päähän kaikin tavoin jo pidemmän päähän, on ymmärrettävää, että se purkautuu väistämättä joskus. Tälläinen ihminen ei välttämättä tekisi mistään nimestä mitään sellaista loukkausta normaalissa tilanteessa, mutta ajauduttuaan umpikujaan ei enää hallitse itseään ja sivulliset voivat kärsiä.

Halu taas loukata toista muuten vaan, koska se nyt vaan tuntui siinä tilanteessa hauskalta ja joku toinen samahenkinen siinä vieressä koki tilanteen mahdollisesti myös hauskaksi, on jo ihan eri luokkaa. Silloin puhutaan jo ilkeydestä.

Ja sitten vielä niistä hyvistä ihmisistä, jos näin saa sanoa. Jos joku on rehellinen, vilpitön tms. niin hyvä hänelle. Hyvän tien on valinnut ja puhdasta omaatuntoa saa kantaa, mutta joutuu nykymaailmassa sen takia myös paljon kestämään tapauksesta riippuen. Täydellistä maailmaa tuskin ikinä tulee.

 

[mauri]

Viestin lähetti Poison
Itsekkyys ja tunteettomuus mahdollistavat sen, ettei toisen paha olo hetkauta suuntaan tai toiseen vallanhimoisuuden tuottaessa kenties jopa mielihyvää siitä, kun toinen konttaa jalkojen juuressa ymmärrystä vuoroin pyytäen ja epätoivoisesti vaatien.

Niimppä, tähän tulokseen alan minäkin tulla miettiessäni erästä elämäni episodia (ja löytyyhän niitä tapauksia itse asiassa useampikin, yksi nyt sattumoisin päällimmäisenä). On uskomatonta, kuinka kylmästi joku voi suhtautua siihen, että toinen kertoo avoimesti ikävästään, kaipuustaan ja hylkäämisestä syntyneestä arvottomuudentunteestaan. Ja pahinta on se, kun joutuu tajuamaan oman intuition kyseisestä ihmisestä olleen täysin metsässä. Kun on luullut kohdanneensa ihmisen, joka pitää minusta MINUNA kokonaisuutena, mutta todellisuudessa kaikki oli vain laskelmoitua hyväksikäyttöä, on yksin jäädessään aika heikoilla. Vai kuinka pitää ymmärtää lause: "Olit mulle välivaihe!" Kaunis rakkaudentunnustus....
En ole katkera siitä, että suhde ei onnistunut, vaan siitä, että sen purkaminen oli niin kivulloista toisen haihduttua tavoittamattomiin. Se, minkä kaksi ihmistä yhdessä aloittaa, pitäisi voida myös yhdessä lopettaa. Silloin olisi edellytykset käsitellä asiat selviksi, jotta niitä ei kanna mukanaan mahdolliseen uuteen suhteeseen. Nyt, kun asiaa on joutunut vajaan vuoden pohtimaan yksinään ja rakentamaan edes jonkinlaisia selityksiä (olettamuksia) toisen välinpitämättömälle, on mahdollista pikku hiljaa päästä tapahtumien yläpuolelle. Mutta luottamus uuden parisuhteen kynnyksellä on aika vähissä, mikä suorastaan raivostuttaa, kun jäljet luottamuspulasta on johdettavissa menneisyyteen ---- ja jälleen nousee pintaan vihanpuuska. Kuten Poison totesi; keskuudessamme taitaa tosiaankin olla ihmisiä, jotka kokevat saavansa jonkinlaista (sairasta) tyydytystä jättäessään kanssaihmisen yksinään kipeiden tunteiden kanssa. Kai se on sitten jonkinlaista vallankäyttöä, mutta erittäin vinoutunutta, mielestäni.

Taidan kuitenkin olla joko niin hyväuskoinen tai sitten typerän sinisilmäinen, että en yksinkertaisesti vain kykene uskomaan ihmisen perusluonteesta tuollaista...

On järkyttävää, että se, joka on hyväuskoinen ja sinisilmäinen, tulee leimatuksi typerykseksi, kun todellisuudessa sormen pitäisi osoittaa tunneälyltään vajavaisia, sitä hylkääjää/torjujaa/loukkaajaa. Mutta eihän se niin mene; surun ja ahdistuksen paljastavan ihmisen ajatellaan olevan heikko ihminen, joka ei tyhmyyksissään ymmärrä puolustaa ja varjella itseään. Joopajoo. Näinkö se menee? Että aitous on idiotismia? Ihanko totta? Vaiko sittenkin se, että tunteiden kohtaamiseen kykenemätön torjuu toisen tuskan - ja yksinkertaisesti häviää teille tietämättömille päästäkseen pälkähästä. Sehän se on kunnioitettavaa...ei kai?

...taustalta on pakko löytyä jotain, joka laukaisee ihmisessä tarpeen, halun tai pakon käyttäytyä niin, kuin ihminen käyttäytyy. Tärkeimmät mallit tulevat ihan lapsuudesta, mutta elämän tapahtumillakin on takuulla osansa...

Näin varmasti on, takuulla. Mutta outoa on se, että loukatun pitää kerta toisen jälkeen YMMÄRTÄÄ loukkaajan kovaa käytöstä saamatta koskaan itselleen myötätuntoa. Loukattu on suorastaan reppana, kun itkeä tihrustaa toisen edessä...Aika kummallinen asetelma; että avoimuus kääntyy avointa ihmistä vastaan...

...Silloin, kun todella välittää toisesta ja siitä, miten toisella menee, ei jatkuvasti toista tekoja, joiden takuulla tietää loukkaavan ja satuttavan...

Kyllä vain, eräänkin kerran on joutunut kuulemaan, kuinka toinen todellakin mukamaste välittää - ja teot puhuvat täysin pänvastaista. On helppoa koettaa kiillottaa suojakilpeä vakuuttamalla, kuinka tärkeä toinen onkaan - ja käyttäytyä samalla välinpitämättömästi. Sanat ovat olennaisia ihmissuhteissa, mutta murenevat, jos käytäntö todistaa muuta. Tämä aiheuttaa aikamoista ristiriitaa sille, joka tahtoo uskoa sanat, mutta joutuu kärsimään alhaisesta kohtelusta...
Ja mitä tästä koituu - se, että loukattu yrittää pahoin siipeensä saaneena puolustautua. Tämän seurauksena ilmassa on rajuakin vihaa loukkaajaa/hylkääjää kohtaan, ja se muuttuu katkeruudeksi ja alkaa muovaamaan elämänasennetta.
Surullista....

...Monella käy varmasti tässä vaiheessa mielessä se, että eihän kenenkään tarvitse antaa toisen vain kävellä tuosta noin vain ylitse ja aiheuttaa suunnatonta tuskaa...

Ei kenenkään tarvitsekaan, mutta niin vain käy, jos on itselleen uskollinen - ja pitää sinisilmäisyydestä eli luottamuksellisesta asenteesta kiinni. Ja olen edelleen sitä meiltä, että on vääryys, jos siitä pitäisi luopua pärjätäkseen elämässä. Sehän olisi loppujen lopuksi omien piirteiden ja tunteiden jatkuvaa kieltämistä - ja mitä siitäkin seuraisi? Miettikäämme sitä...

Viestin lähetti Poison
...Toipuminen toisen mielivaltaisen käytöksen seurauksista ei ole mikään kakun palanen. Perusluottamus ihmisiin voi olla melkoisen säpäleinä eikä sen uudelleen rakentaminen käy yhdessä yössä....

Aamen.