Kun odotat kaikkein vähiten, SaiPa iskee. Kauhistuttaisi olla tänään Ilveksen nutussa, sillä Kisapuistossa kukaan ei kuule huutoasi. Kympin sakki, tuo käymättömistä korpimaista viimeinen, lähestyy ja pian metsästys alkaa. He voivat olla vajaisia, heitä voi olla liian vähän, he eivät ehkä paistattele valokiilassa, tai maalipörssin kärjessä, mutta he ovat Joukkue. Se ensimmäinen luistimenterän viilto lammen jäähän pihapeleissä on kuin viilto sydämissämme, meillä heikkouskoisilla, jotka olimme jo hylkäämässä joukkueemme. Haurain, harmain ja vapisevin käsin ojentuu kauppatorin kojusta viimeinen "Vety" kohti tulevaisuuden saipalaisen pientä kämmentä. Pikku "Koho", kenties "Emerton" kiittää torimyyjää kirkkaalla, lapsen äänellä rohkaistuen sitten pyytämään: "Kerro setä vielä se tarina, kun SaiPa ei enää hävinnyt yhtään ottelua." Vanhuksen silmiin nousee kyynel. Hän on myynyt viimeisen vedyn. Kisapuistoa ei enää ole, ei ole SaiPaakaan, mutta tätä pikku lapsi ei vielä tiennyt. Torillekin ovat herrat keksineet muuta käyttöä, mutta vielä kerran hänen mielensä kirkastuu, käsi puristuu nyrkkiin ja hän karjaisee: "Se oli Ei voittanut enää yhtään ottelua, helvetin tomppeli!"
4-1 SaiPal.