Ihan varmastihan tässä on ajateltu, että jokainen ajatus, naama, toimintatapa jne. kuluu pikku hiljaa, eikä absoluuttisella huipulla voi pysyä sillä että tehdään asiat kuten on ennenkin tehty. Vaikka se tapa olisikin aiemmin tuottanut huippuhyviä tuloksia.
Mielestäni tämä on ihan oikea filosofia ollut, että esim. 2003, 2017 ja 2023 on pyritty tekemään uudistuksia eikä vain pysymään paikoillaan. Näistä mainituista kuitenkin on erinomaisesti onnistunut vain viimemainittu, ja ensinmainittu taas meni niin pahasti perseelleen kuin ikinä mikään voi mennä. Ei se silti sitä poista, että ihan sama ajatus siinä Mika Saarisessa varmaan taustalla oli, hänen piti olla jonkinlainen uuden sukupolven pelitapavelho.
Yksi Tapparan vahvuuksista on ollut se, että virheistä on opittu. Samoin viimeistään tuossa 2003 mestaruuden jälkeisessä sirkuksessa taidettiin oppia, että päävalmentaja on tärkein yksittäinen rekrytointi.
Erinomainen nosto ja olen pitkälti hyvin samaa mieltä. Tosin ehkä sillä erotuksella, että näkisin vuoden 2017 sijasta pikemminkin vuoden 2014 yhtenä uudistumisen ja nahanluonnin vuotena, vaikkakin jonkinlaisessa pakkoraossa tuolloin. Tapola kyllä jatkoi Rautakorven perintöä, mutta samalla modernisoi pelitapaa ja vei sitä aktiivisempaan ja pelirohkeampaan suuntaan. Vuosi 2017 sen sijaan edusti paluuta vanhaan Rautakorpi-jauhamiseen, joka vain oli selvästi aikansa elänyt, kuten pian kävi ilmi. Enkä näkisi, että 2017 valmentajanvaihdoksen motivaationakaan oli niinkään viedä Tapparan pelityyli huomispäivään vaan pikemminkin vanha rakas luottomies Rautakorpi oli ilmaissut kiinnostuksensa valmentaa taas Tapparaa, eikä Leinosella yksinkertaisesti ollut ballseja sanoa ei.
Grönborgin nosto päävalmentajan paikalle puolestaan todellakin oli selvästi laskelmoitu riski. High risk, high reward. Ja tällä hetkellä näyttääkin, että riskinotto kannatti. Uudistuminen palkittiin heti ensimmäisellä kaudella mahtavalla menestyksellä. Ei kuitenkaan kannata jäädä leijumaan. Tämän kauden Tapparan vahvuuden taustalta löytyy myös monia muita tekijöitä, kuten se kuuluisa "voittamisen kulttuuri", joka Tapparassa henkilöityi kokeneisiin avainpelaajiin. Näiden panos oli taas kerran isossa roolissa ratkaisun hetkillä. Otettiinko mestaruus Grönborgin pelityylin ansiosta vai siitä huolimatta? Tuliko se enemmän "vanhoilla höyryillä" ja playoff-rutiinilla kuin pelityylin uudistuksen johdosta? Tähän voimme saada vastauksen, kun Heljangon kaltaiset triplan takuumiehet vaihtuvat toisiin.
On vielä muistettava, että kilpaurheilua ei harjoiteta tyhjiössä. Määritelmän mukaan mestaruuden voittaa olemalla
parempi kuin muut, ja tässä (epä)yhtälössä tuo
muut on merkittävästi vaihteleva suure. Jonain vuosina mestaruus lähtee selvästi "halvemmalla" kuin toisina. Tässä kohden olenkin 100% samaa mieltä ydinpointistasi. Jos haluaa varmistaa menestyksen myös jatkossa, uudistuminen ei ole vain mahdollisuus vaan täysi välttämättömyys. Peli muuttuu ja kehittyy jatkuvasti, ja Gretzkyä mukaillen on parempi olla siellä mihin kiekko on menossa kuin missä se on nyt. Taaksepäin katsomalla jää vain kehityksen kelkasta. Menneisyyden menestykset muuntuvat kovin harvoin tulevaisuuden menestyksiksi.
Tästä voisikin heittää yhden hauskan esimerkin. Jotkin joukkueet palkkaavat innolla ja toiveikkaina valmentajia, jotka ovat napanneet mestaruuden jossain toisessa seurassa. Usein aika laihoin tuloksin. Sen sijaan yksikään Tapparan tällä vuosituhannella mestariksi valmentanut päävalmentaja ei ollut saavuttanut yhtään liigamestaruutta ennen Tapparaan tuloaan.
Katse eteenpäin!