Pidin toissa viikolla lomaa. Oli aika ladata akkuja uutta työrupeamaa varten. Pohdin, kuinka tuon harvinaisen luppoajan käyttäisin mahdollisimman hyvin, jotta olisin taas valmis hymähtelemään uusille, entistä mahdottomammille työhaasteille. Halusin ryhtyä johonkin aivan uuteen ja eksoottiseen toimeen, joten päätin perustaa luomutilan. Olin jo pitkään katsellut kadehtien mökkimaisemissani möyryäviä traktoreita, jotka muinoin työstivät auroineen ja äkeineen suomalaista maaperää kasvien hedelmälliseksi kasvupohjaksi. Olinpa ollut jopa moninaisissa talkoissa paikallisilla tiloilla isäntiä auttelemassa, joten en toki ollut ensi kertaa pappia kyydissä. Nykyään noissa samaisissa, ennen niin vihannoissa, pelloissa törrötteli sinisissä muovikupeissa joitakin onnettomia risuja aaltoilevien viljavainioiden sijaan. Ei kuulemma viljely lyönyt enää leiville, jupisivat joutomiehet. Oli siis tullut aika ottaa vastuu omille harteille tuon kulmakunnan juurevasta maamiesperinteestä.
Viimeisestä urakastani oli jäänyt mukavasti hilloa sukanvarteen tuohon tarkoitukseen investoitavaksi , joten ei kun toimeen. Olin jo aiemmin uusia kelkkamalleja katsastellessani tehnyt järisyttävän löydön. Brantilla nimittäin oli myynnissä traktorimaisia nelivetoisia mönkijöitä, joilla tuollaista pientilaa olisi lysti hoidella moninaisine lisävarusteineen. Löin kaupat oitis lukkoon, ja tilasin Polariksen kaikilla tarvittavilla lisävarusteilla. Muikea myyjä kirjasi tilauslistaansa kippaavan peräkärryn, kyntöauran, puskulevyn, äkeet sekä sähkövinssin –tuon viimeisen funktiota en tosin ymmärtänyt, mutta kerkeä kauppamies sai minut vakuuttuneeksi tuokin tarpeellisuudesta. Lumiketjut hän lupasi hövelisti nyökytellen kaupantekijöiksi. Arvelin noilla eväin pääseväni hyvään alkuun tulevalla maatilallani.
Tuohon viljelyhankkeeseeni rekrytoin ystäväni ja naapurini Pentin ,ikään kuin konsultiksi. Kuomaa ei pitkään tarvinnut vastuutehtävään maanitella, vaan kaveri oli heti valmis sinällään haasteelliseen nimitykseen. Muutaman palaverin ja useiden kymmenien tuoppien jälkeen saimme alustavan formaatin tiluksilleni hahmottettua. Ensin oli lyötävä lukkoon viljelysten koko. Pentti viljeli läheisellä siirtolapuutarhaviljelyksellään aarin kokoista peltoa, joten oli sanomattakin selvää, jotta omani tulisi olla huomattavasti kookkaampi, sillä jo lähtökohtaisesti olimme vaimoni (hän ei tosin tiennyt tästä hankkeesta mitään) kanssa aina lähteneet kaikissa toimissamme siitä, jotta aina komiammin kuin naapurilla. Päädymme neljään aariin johon saisimme sijoitettua kaikki Pentin listaamat lajikkeet. Maahan päätettiin aikanaan sijoittaa perunoita, porkkanoita, salaattia, jotain juureksia(joiden nimiä en nyt juuri muista), sekä muutamia viljalaatuja.
Seuraava vaihe oli tilata naapuritilan isännältä, joka oli edellisenä kesänä pannut peltonsa kasvamaan koivun varpuja, muhevaa maata 40 kuutiota, sekä neljä lehmän paskaa, jota Pentti arveli tarvittavan lannoitteeksi, sillä nythän oltiin tekemisissä tulevien luomutuotteiden kanssa, joten apulannat olivat luonnollisesti boikotissa. EU:n tukiaiset olisi myös kartoitettava, josko tuolta tulisi jotain apuja uuden yrittelijään viljelijän uraa ryydittämään. Pentin oli myös määrä selvittää mahdollisten katokorvausten saantimenettelyä, mikäli halla pääsisi köyräisemään viljaa. Päätettiin myös täyttää hakemukset Savitaipaleen maamiesseuraan sekä 4H-yhdistykseen, sillä järjestäytyminen ei liene koskaan pahasta. Ainakin ajateltiin tuolta ajatusten vaihdon kautta saatavan hyödyllistä tietoa paikallisista viljelyolosuhteista –ei vara venettä kaada. Sain myös kirppikseltä hankituksi itselleni Valmetin vihreät kokohaalarit ja vaimolle paksukankaisen leningin ja siihen sointuvan pellavaisen huivin . Hankkijan oranssi lippis mustalla kuttaperkkalipalla on vielä hakusessa, jota ilman tuntuisi viljelijänä olo jotenkin puolittaiselta, joten maksan hyvin, mikäli sellainen olisi jollain lukijalla kaupan. Ilma ympärillämme oli sakeana kiihkeää loman odotusta –ei millään olisi malttanut. Kävin jopa vähän harjoittelemassa perunannostoa Pentin tiluksilla. Näin seuraavan yön unessani itseni Savitaipaleen torilla kaupittelemassa luomutuotteitani. Torikansa huokaili ihastustaan…
Elettiin tulevan lomaviikon edellistä torstaita, kun vaimoni tuli posket punehtuneena kertomaan ilouutistaan. Hän oli kuin olikin onnistunut hankkimaan meille peruutuspaikan etelään viikoksi. Yritin takellellen keroa hänelle salassa pitämästäni ylläristä, joka mökillä odottaisi. Ei ottanut eukko vuodatustani kuuleviin korviinsa, vaan peräsi tuohtuneena vastuutani perheenisänä, joka oli kuluttanut taas koko puolivuotisen rupeaman omissa töissään suomatta juurikaan aikaansa läheisilleen. Olin kuulemma moraalisesti heille velkaa edes tämän yhden viikon jossain turistirysässä. No niin kai sitten, vaikka olin toki varannut meille kaikille pientä puuhastelua uuden hankkeeni parissa, vaan eipä ottanut tuulta alleen, joten mentiin etelään, missä en muuten viihdy alkuunkaan. Viimeisenä vastalauseena tein kuitenkin alistetun miehen hiljaisen protestin DC-10 paikalta 56A. Lentokoneen tavoitettua Malagan kentänpinnan puhkesi rahvas riehakkaisiin suosionosoituksiin; minä päästin pitkän lämpöisen tuhnun, jonka viipyilevä rukiinen aromi saatteli hurmioituneen lomakansan onnenmaahansa …
Luomutilan vaiheista lisää tuonnempana, jahka pääsen vihdoin uuden kiehtovan harrastukseni pariin… Kunhan lämpimikseni kirjoittelin.
Viimeisestä urakastani oli jäänyt mukavasti hilloa sukanvarteen tuohon tarkoitukseen investoitavaksi , joten ei kun toimeen. Olin jo aiemmin uusia kelkkamalleja katsastellessani tehnyt järisyttävän löydön. Brantilla nimittäin oli myynnissä traktorimaisia nelivetoisia mönkijöitä, joilla tuollaista pientilaa olisi lysti hoidella moninaisine lisävarusteineen. Löin kaupat oitis lukkoon, ja tilasin Polariksen kaikilla tarvittavilla lisävarusteilla. Muikea myyjä kirjasi tilauslistaansa kippaavan peräkärryn, kyntöauran, puskulevyn, äkeet sekä sähkövinssin –tuon viimeisen funktiota en tosin ymmärtänyt, mutta kerkeä kauppamies sai minut vakuuttuneeksi tuokin tarpeellisuudesta. Lumiketjut hän lupasi hövelisti nyökytellen kaupantekijöiksi. Arvelin noilla eväin pääseväni hyvään alkuun tulevalla maatilallani.
Tuohon viljelyhankkeeseeni rekrytoin ystäväni ja naapurini Pentin ,ikään kuin konsultiksi. Kuomaa ei pitkään tarvinnut vastuutehtävään maanitella, vaan kaveri oli heti valmis sinällään haasteelliseen nimitykseen. Muutaman palaverin ja useiden kymmenien tuoppien jälkeen saimme alustavan formaatin tiluksilleni hahmottettua. Ensin oli lyötävä lukkoon viljelysten koko. Pentti viljeli läheisellä siirtolapuutarhaviljelyksellään aarin kokoista peltoa, joten oli sanomattakin selvää, jotta omani tulisi olla huomattavasti kookkaampi, sillä jo lähtökohtaisesti olimme vaimoni (hän ei tosin tiennyt tästä hankkeesta mitään) kanssa aina lähteneet kaikissa toimissamme siitä, jotta aina komiammin kuin naapurilla. Päädymme neljään aariin johon saisimme sijoitettua kaikki Pentin listaamat lajikkeet. Maahan päätettiin aikanaan sijoittaa perunoita, porkkanoita, salaattia, jotain juureksia(joiden nimiä en nyt juuri muista), sekä muutamia viljalaatuja.
Seuraava vaihe oli tilata naapuritilan isännältä, joka oli edellisenä kesänä pannut peltonsa kasvamaan koivun varpuja, muhevaa maata 40 kuutiota, sekä neljä lehmän paskaa, jota Pentti arveli tarvittavan lannoitteeksi, sillä nythän oltiin tekemisissä tulevien luomutuotteiden kanssa, joten apulannat olivat luonnollisesti boikotissa. EU:n tukiaiset olisi myös kartoitettava, josko tuolta tulisi jotain apuja uuden yrittelijään viljelijän uraa ryydittämään. Pentin oli myös määrä selvittää mahdollisten katokorvausten saantimenettelyä, mikäli halla pääsisi köyräisemään viljaa. Päätettiin myös täyttää hakemukset Savitaipaleen maamiesseuraan sekä 4H-yhdistykseen, sillä järjestäytyminen ei liene koskaan pahasta. Ainakin ajateltiin tuolta ajatusten vaihdon kautta saatavan hyödyllistä tietoa paikallisista viljelyolosuhteista –ei vara venettä kaada. Sain myös kirppikseltä hankituksi itselleni Valmetin vihreät kokohaalarit ja vaimolle paksukankaisen leningin ja siihen sointuvan pellavaisen huivin . Hankkijan oranssi lippis mustalla kuttaperkkalipalla on vielä hakusessa, jota ilman tuntuisi viljelijänä olo jotenkin puolittaiselta, joten maksan hyvin, mikäli sellainen olisi jollain lukijalla kaupan. Ilma ympärillämme oli sakeana kiihkeää loman odotusta –ei millään olisi malttanut. Kävin jopa vähän harjoittelemassa perunannostoa Pentin tiluksilla. Näin seuraavan yön unessani itseni Savitaipaleen torilla kaupittelemassa luomutuotteitani. Torikansa huokaili ihastustaan…
Elettiin tulevan lomaviikon edellistä torstaita, kun vaimoni tuli posket punehtuneena kertomaan ilouutistaan. Hän oli kuin olikin onnistunut hankkimaan meille peruutuspaikan etelään viikoksi. Yritin takellellen keroa hänelle salassa pitämästäni ylläristä, joka mökillä odottaisi. Ei ottanut eukko vuodatustani kuuleviin korviinsa, vaan peräsi tuohtuneena vastuutani perheenisänä, joka oli kuluttanut taas koko puolivuotisen rupeaman omissa töissään suomatta juurikaan aikaansa läheisilleen. Olin kuulemma moraalisesti heille velkaa edes tämän yhden viikon jossain turistirysässä. No niin kai sitten, vaikka olin toki varannut meille kaikille pientä puuhastelua uuden hankkeeni parissa, vaan eipä ottanut tuulta alleen, joten mentiin etelään, missä en muuten viihdy alkuunkaan. Viimeisenä vastalauseena tein kuitenkin alistetun miehen hiljaisen protestin DC-10 paikalta 56A. Lentokoneen tavoitettua Malagan kentänpinnan puhkesi rahvas riehakkaisiin suosionosoituksiin; minä päästin pitkän lämpöisen tuhnun, jonka viipyilevä rukiinen aromi saatteli hurmioituneen lomakansan onnenmaahansa …
Luomutilan vaiheista lisää tuonnempana, jahka pääsen vihdoin uuden kiehtovan harrastukseni pariin… Kunhan lämpimikseni kirjoittelin.