Burken lähtö yllätti myös täällä ja ikäävähän tuo liigan yleisen viihdearvon kannalta on. Miksi Burke jätettiin organisaatioon? Ehkä omistajat haluavat tällä vain kontrolloida sitä, ettei Burke pääse heti kostoksi jäynäämään Leafsia jonkun toisen organisaation kautta. Tuskin Burkella mitään työvelvoitetta on, maksavat vain siitä, että hän pysyy poissa eikä pääse sotkemaan mitään.
Leafs on ollut huono, mutta huonoja olivat Burken saamat rakennuspalikatkin, ehkä liigan lähihistorian surkeimmat. Ainoa kohtuullinen prospekti taisi olla Kulemin. Steen ja Colacola taidettiin treidata juuri ennen Burken saapumista. Joukkueen parhaat pelaajat olivat suunnilleen Jason Blake ja Pavel Kubina. Arvokkain kauppatavara pelaajistossa… Nik Antropov. Ei tuossa oikein ollut mitään mitä liikuttaa paitsi ne kuuluisat varausvuorot, jotka menivät sitten liian halvalla. Onnistuneesti Burke nappasi kuitenkin Lupulin ja Gardinerin ja mielestäni myös Phaneufin.
En oikein jaksa uskoa, että mikään yksittäinen syy (=Luongo) olisi potkujen taustalla. Ei Noniskaan mikään sätkynukketyyppi ole. Nonis sai itse vähän samanlaisessa tilanteessa kenkää Vancouverista, kun ei suostunut maksamaan ylihintaa Brad Richardsista. Canucks jäi playoffien ulkopuolelle uusien omistajien tulon jälkeen kahtena vuotena kolmesta, omistajat olivat varmaankin laskeneet saavansa playoff-tuottoja sijoitukselleen, joten Nonis sai lähteä.
-- --
Dave Nonis on säntillisen maltillinen ”kirjanpitäjätyyppi”, tiukka neuvottelija, joka osaa pitää oman päänsä. Silmiinpistävän luontaista johtajatyyppiä hän ei ole.
Nonisilla ei ole merkittävää jääkiekkotaustaa, hän pelasi yliopistokiekkoa Mainessa 1984-1988 toimien kaksi viimeistä vuotta joukkueensa kapteenina. Saatuaan valmiiksi alemman korkeakoulututkinnon Nonis lähti Tanskaan pelaamaan kaudeksi 1988-1989, mutta totesi varmaan tuolloin ettei hänestä ammattikiekkoilijaa tule. Tanskan vuoden jälkeen Nonis palasi Maineen, jatkoi tutkintonsa maisteritasoiseksi ja toimi samalla kiekkojoukkueen apuvalmentajana.
Yliopiston jälkeen Nonis sai vuonna 1990 töitä Vancouver Canucksista, jossa Nonis aloitti business-to-business sopimusten hallinnossa. Nonis paiski neljä vuotta sekalaisia hommia Canuckseille, mutta haikaili ilmeisesti pääsevänsä organisaatiossa enemmän jääkiekkoasioiden pariin. Vuonna 1994 Nonis jätti Canucksin saatuaan töitä NHL:n liigaorganisaatiolta. NHL:lle Nonis työskenteli tiettävästi ainakin vuoden 1994 CBA:n parissa sekä yleisten pelaajasopimusperiaatteiden ja välimieskäsittelysysteemin muotoilussa.
NHL:n työrupeaman aikana annetut näytöt jääkiekkoasioista vakuuttivat Canucksin palkkaamaan Nonisin organisaatioonsa takaisin vuonna 1998. Nonis sai vastuulleen pelaajasopimukset ja farmijoukkueen ja seuraavan kuuden vuoden aikana Nonisista kehittyi Brian Burken tutkapari. Yhteistyö toimi ilmeisen hyvin, Burke sai keskittyä suuriin linjoihin ja ottaa valokeilan omakseen, Nonisin toimiessa hiljaa taustalla huolehtimassa yksityiskohtien nuhteettomasta järjestyksestä.
Kuuden vuoden jälkeen Canucks päätti olla uusimatta Burken sopimusta ja nosti pitkään organisaatiossa kouliutuneen Nonisin GM:n paikalle. Hieman vaikea on ehkä vetää rajaa ketkä Canucksin runkopelaajista ovat Burken ja ketkä Nonisin miehiä. Ehkä voisi katsoa, että Burke jätti Nonisille Sedinit, Keslerin ja Bieksan. Nonisin voisi katsoa lisänneen Edlerin, Burrowsin, Hansenin, Raymondin, Schneiderin ja tietysti kuuluisimpana Luongon. Luongon ohella ehkä merkittävin Nonisin kädenjälki Canucksissa on valmentaja Alain Vigneault, joka oli Nonisin palkkaus.
Nonisin vahvuudet managerina ovat sopimuksissa, neuvotteluissa ja arvon määrittelyssä, hän osaa pitää kiinni oikeista pelaajista. Vapailla markkinoilla Nonis ei ole GM, joka lähtisi mukaan huutokauppoihin, jos joku huutaa Nonisin laskeman rajan yli, Nonis ei lähde korottomaan. Tämän takia Nonis on usein tyytynyt haalimaan vapailta markkinoilta ns. hylkiöprojekteja, joissa hänen osumatarkkuutensa on ollut valitettavan surkea (Marc Chouinard, Jan Bulis, Byron Ritchie, Brad Isbister… ). Willie Mitchell on oikeastaan ainoa merkittävä UFA, jonka Nonis on onnistunut signaamaan. Anson Carter oli tavallaan onnistunut haku myös, jonka jatkon suhteen nähtiin tyypillistä Nonisia. Nonis tiesi, ettei Carter 33:sta maalista huolimatta ollut se pelaaja johon isoja rahoja kannattaisi kiinnittää.
Maltillisuus ja laskelmallisuus ovat toisaalta myös Nonisin heikkouksia, hän ei ole nopeiden päätösten mies, hän ei välttämättä reagoi muiden joukkueiden päätöksiin, tai muuta omaa suunnitelmaansa. Canucksissa Nonis oli laskenut muutaman vuoden pidemmälle kuin mihin uusi omistaja antoi hänelle aikaa. Epäilemättä Nonis oli kuvitellut maalivahtiosaston ja puolustuksen vahvistamisen jälkeen uudistavansa Canucksin hyökkäystä kauden 07-08 jälkeen, kun Morrisonin ja Näslundin sopimusten päätyttyä vapautuisi rahaa, mutta kauden päätteeksi tulikin jo kenkää.
Jotkut kritisoivat, että Nonisin olisi pitänyt aggressiivisemmin muokata hyökkäystä, eikä vain odottaa sopimusten päättymistä, Brad Richards kilvan häviäminen ja playoffeista ulosjääminen olivat sitten kärsimättömälle omistukselle viimeinen niitti. Jälkikäteen Nonisin ”kyvyttömyys” ratkaisuihin on ehkä toiminut Canucksin eduksi, tiettävästi Morrison & Naslund eivät omanneet juurikaan vaihtoarvoa tuohon aikaan, Nonis taas halusi jääräpäisesti pitää kiinni Kesleristä uutta hyökkäystä visioidessaan. Francesco Aquilinille Nonisin visiot eivät avautuneet, hän syytti Nonisia johtajuuden puutteesta ja halusi tuoda oman miehensä managerin paikalle (Nonishan oli jäänne vanhan omistajaportaan johtajistosta).
”I wouldn’t trade away young players to save my skin” sanoi Nonis vuonna 2008 ja lähti Canucksista päätyen jälleen ensin Burken oikeaksi kädeksi ja sitten seuraajaksi. Saa nähdä mihin arvojärjestykseen Nonis laittaa nuorten treidaamisen ja oman työllisyytensä toisella GM stintillään.