Maple Leaf
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- HIFK, Toronto Maple Leafs, Pat Quinn -lahko
OSA 1
Koska Toronton kausi on nyt virallisestikin enää kahden runkosarjaottelun mittainen, lienee jo aika luoda katseet tulevaan. Menneistä nyt kuitenkin sen verran, ettei meidän Leafsin kannattajien tule edelleenkään antaa Montrealin kannattajien uskoa, että loppukauden kaksi tappiollista Canadiens-ottelua pudottivat Leafsin pleijareista – kyllä tämä kausi hävittiin runkosarjan surkealla kolmannella neljänneksellä. (Ottelut 1-20 +4, ottelut 21-41 +5, ottelut 41-60 -10 ja ottelut 61-82 tähän saakka +9; jos kolmas neljännes oltaisiin menty muiden neljänneksien muodostamalla keskiarvolla, olisi Leafs kerännyt noin 106 pistettä ja edennyt näin pleijareihin.)
Tämä riittäköön menneen kauden jossitteluista, mutta sanotaan nyt vielä kuitenkin se, että toisin kuin monet Leafs-fanit tuntuvat ajattelevan, ei loppukauden komea kilpajuoksu pleijaripaikasta ollut millään muotoa turha. Leafsin nuoremmat pelaajat saivat tärkeää kokemusta ja itseluottamusta, joka tulee näkymään heti ensi kauden alusta. Lisäksi Leafs todisti, ettei joukkue ja organisaatio ole niin syvässä kriisissä, kuin mitä vielä jokin viikko sitten moni oli valmis huutamaan.
Selvää kuitenkin on, että Leafs on tavalla tai toisella tienhaarassa. Vanhan NHL:n (siis vanhan CBA:n) tarjoama taloudellisesti menestyksekkään joukkueen mahdollisuus rakentaa strategiansa lähes silkkaan ostamiseen on mennyttä – toisaalta Leafs ei ole silläkään keinolla selvinnyt kuin konferenssifinaaliin saakka. Nyt on siis aika panostaa organisaation kykyyn etsiä lahjakkuuksia (sekä draftiin että asiallisiin treideihin), mitä aluetta GM Ferguson onkin jo vahvistanut. Tuolla saralla Leafsilla on selkeästi jonkinlainen kokonaissuunnitelma, johon esimerkiksi Baby Leafsin taannoinen siirtäminen St. Johnista Torontoon liittyy.
Toisaalta Leafsilla on ensi kesänä myös mahdollisuus ihan aistikkaaseen rahalla mälläämiseen. Palkkakaton odotetaan nousevan 39 miljoonasta dollarista (US) jonnekin 45 miljoonaan taalaan, ja toisin kuin monella muulla NHL-joukkueella, Leafsilla riittää rahaa juuri niin paljon kuin se haluaa ja pystyy käyttämään. Tällä kaudellahan yli kolmannes NHL-joukkueista käytti pelaajapalkkoihin alle 34 miljoonaa dollaria, ja tuskinpa ne ryhtyvät "tuhlareiksi" ensi kesänäkään. Näin "tasa-arvoa lisäävä" palkkakatto vuotaa jälleen varakkaiden seurojen eduksi, mitä Leafs-fanit tuskin pistävät pahakseen. Joidenkin laskelmien mukaan Leafsilla on ensi kesänä mahdollisuus käyttää uusiin pelaajasopimuksiin noin 20 miljoonaa taalaa, millä rahalla kyllä pitäisi saada jokunen hyväkin pelaaja. "Hyvä pelaaja" tarkoittaa tässä sellaista miestä, joka pärjää uusien NHL-sääntöjen kanssa – siis ennemmin joku stevesullivan tai sakukoivu kuin Jeff O'Neill.
Leafsin on kuitenkin tehtävä ensimmäiset näkyvät ratkaisunsa johtaja- ja valmennustasolla. MLSE:n presidentin Richard Peddien, GM Fergusonin ja Quinnin asemat ovat huhunkertojista ja heidän motiiveistaan riippuen sementoidut, niukasti horjuvat tai kaatuvat. Omistajien suulla on tosin ilmoitettu, että niin Ferguson kuin Quinn jatkavat organisaation palveluksessa – tosin rooleista ei ole mainittu sanaakaan. Molemmat hahmot ovat omissa toimissaan sekä onnistuneet että epäonnistuneet, ja on oikeastaan vain näkökulmakysymys, kumpaa puolta haluaa painottaa. Ferguson on tehnyt GM-aikanaan enemmän kehnoja kuin onnistuneita kauppoja, mutta organisaation "näkymättömällä" puolella (siis esimerkiksi scouttauspuolen kehittämisessä) hän on tehnyt hyvää työtä.
Richard Peddiekin on tehnyt asiallista jälkeä MLSE:n organisaatiossa, mutta ensisijaisesti kiekkomies hän ei ole. Tästä syystä on helppoa ja mukavaa spekuloida kuviolla, jossa Peddie keskittyisi MLSE:n sisäisessä työnjaossa enemmänkin Raptorsiin ja muuhun media- ja markkinointityöhön, ja Quinn "ylennettäisiin" MLSE:n jääkiekko-osaston suurvisiiriksi. Paljon riippuu kuitenkin siitä, mitä MLSE:n ykkösmies Lawrence M. Tanenbaum asioista ajattelee. Kerrotaanhan Torontossa julkisena salaisuutena muun muassa sitäkin, että Tie Domin henkilökohtaisena ystävänä ja arvostajana juuri Tanenbaum ajoi ennen kauden alkua Fergusonille läpi päätöksen Domin jatkosopimuksesta.
Leafs jäi nyt Quinnin aikana ensimmäisen kerran pleijareiden ulkopuolelle, joten pelkän tuloksen valossa hän ei päävalmentajan työssään onnistunut. Toisaalta on aiheellista kysyä, miksi ihmeessä esimerkiksi Ferguson oli Leafsin toimistolta vuotaneiden tietojen mukaan kertonut jo kauden alussa MLSE:n pomoille, ettei Leafs selviä tällä kaudella pleijareihin? Annettiinko Quinnille missään vaiheessa edes mahdollisuuksia rakentaa mieleistään joukkuetta?
Voi toki myös olla, että erilaisten valtapelien näkeminen MLSE:ssä ja/tai Leafsissa on vain liioittelua, mutta toisaalta niihin on Torontossa totuttu, viimeksi Ken Drydenin, Mike Smithin ja Pat Quinnin kesken. (Asiasta kiinnostuneiden kannattaa lukea vaikka Howard Bergerin mainio kirja "On The Road Again – The Thriumphs & Follies Of The 1999 Toronto Maple Leafs". Se antaa perspektiiviä moneen Leafsia koskevaan asiaan. Se on myös kirja, josta esimerkiksi Ilta-Sanomien NHL-toimittaja Tuomas Nyholm voisi aloittaa Leafsin lähihistoriaan tutustumisen, ettei tulisi kolumneissa kirjoitettua Torontosta aivan täyttä potaskaa. Ehkä kannattaisi myös ainakin selailla vaikkapa Jack Battenin perusteosta "The Leafs – An Anecdotal History Of The Toronto Maple Leafs", ettei artikkeleissa enää sekoittuisi Harold Ballardin aikakauden puurot ja vellit MLSE:n ajan jyviin ja akanoihin.)
Quinnia on etenkin viime kausina kritisoitu siitä, että hän peluuttaa jääräpäisesti luottomiehiään (lähinnä kokeneita pelaajia), ja vaatimuksia Quinnin erottamiseksi on ryyditetty väitteillä, joiden mukaan hän ei olisi hyvä nuorten pelaajien kanssa. Yksikään tällaisen väitteen esittäjä ei ole kuitenkaan onnistunut selittämään sitä, miten ihmeessä Quinn sitten onnistui kaudella 79-80 luotsaamaan SC-finaaliin pelaajiensa keski-iältä 25,9–vuotiaan Philadelphian ja kaudella 93-94 keski-iältään 26,4-vuotiaan Vancouverin – molemmat joukkueet olivat siis nuorempia kuin NHL:n tämän kauden (lokakuun tilastojen mukaan) keski-iältään nuorin porukka, Ottawa (26,8), joka hävisikin juuri äsken Torontossa 1-5. Sitä se kokemattomuus teettää. ;)
(Quinnistahan sanotaan myös, ettei hän "rankaise" riittävästi huonosti pelaavia veteraaneja. Tällä kaudella kuitenkin esimerkiksi O'Neillin jääaika väheni vähenemistään, kunnes hän istui katsomossa. Myös esimerkiksi jopa Sundinin yv-aika oli jossain vaiheessa kautta kortilla, ja ylivoimaviisikossa nähtiin Tie Domi. Ei siksi, että Domi olisi loistelias ylivoiman pyörittäjä – ei kai sellaista ajattele edes intohimoisin Leafs-fani – vaan siksi, että Leafsin tuskaisimmilla hetkillä Domi oli käytännössä ainoa, joka jaksoi ja halusi ajaa vastustajan maalin eteen. Siitä pisteet muuten kehnohkon kauden pelanneelle – ja katsomossakin istutetulle – Domille.)
Vaikka Quinnin jatkoon päävalmentajana suhtaudutaan kahtaalaisin tuntein, on yleinen fiilis Leaflandiassa kuitenkin se, että hänet halutaan pitää organisaatiossa – onhan sopimustakin vielä vuosi jäljellä. Se, missä roolissa Quinn jatkaa (jos jatkaa), jää nähtäväksi. Lausuntojensa perusteella hän haluaisi ensisijaisesti valmentaa, ja onhan toki myös mahdollista se, että hän ottaa mukavan erorahan vastaan ja lähtee valmentamaan jotain toista NHL-joukkuetta – kysyntää varmasti on. On hyvä muistaa, että Quinnillahan on jo vuosien ajan ollut koti myös Vancouverissa, jossa varmasti tulee kauden päätteeksi tapahtumaan muutoksia monella tasolla...
Aivan mahdoton kuvio ei kuitenkaan olisi sekään jo aiemmin mainittu visio, jonka mukaan Quinn siirtyy toimiston puolelle johonkin johtavaan asemaan, ja Leafsin valmentajaksi palkataan – nyt veikkaan – Andy Murray. Itse näkisin Quinnin mielelläni vielä ensi kauden päävalmentajana, mutta toisaalta on myös niin, että valmentajan vaihto voisi toimia paitsi piristysruiskeena, myös viestinä siitä, että kohti uutta ollaan todellakin menossa.
GM Fergusonin ja Quinnin kohtalot ja heidän mahdollisten seuraajiensa nimet ovat tässä vaiheessa ensisijaisen määrääviä siksi, että niiden kautta määrittyy myös se pelityyli, jota Leafs lähtee tavoittelemaan – ja vasta sen jälkeen voi paremmin spekuloida pelaajien nimillä. Jos Quinnin suosima hyökkäävä, kiekonhallintaan ja ryminään perustuva tyyli vaihtuu jonkun toisen valmentajan passiivisempaan ja kyttäävämpään stailiin, on myös pelaajia etsittävä tästä perspektiivistä. (Joku voisi nyt sanoa, etteivät Leafs-fanit tulisi koskaan hyväksymään joukkuetta, joka pelaisi ns. Devils-kiekkoa, mutta uskallan väittää suurelle osalle osapäiväfaneista olevan aivan samantekevää, onko peli viihdyttävää vai ei, kunhan voittoja tulee.) Jotain Quinnin Leafsista – tai ainakin käytettävissä olevista pelaajamateriaalista – kertonee kuitenkin esimerkiksi se epäsuhta, joka joukkueella on yv- ja av-pelaamisessaan: ylivoimalla Leafs on tätä kirjoitettaessa ollut tällä kaudella NHL:n toiseksi tehokkain joukkue, alivoimalla seitsemänneksi huonoin...
Koska Toronton kausi on nyt virallisestikin enää kahden runkosarjaottelun mittainen, lienee jo aika luoda katseet tulevaan. Menneistä nyt kuitenkin sen verran, ettei meidän Leafsin kannattajien tule edelleenkään antaa Montrealin kannattajien uskoa, että loppukauden kaksi tappiollista Canadiens-ottelua pudottivat Leafsin pleijareista – kyllä tämä kausi hävittiin runkosarjan surkealla kolmannella neljänneksellä. (Ottelut 1-20 +4, ottelut 21-41 +5, ottelut 41-60 -10 ja ottelut 61-82 tähän saakka +9; jos kolmas neljännes oltaisiin menty muiden neljänneksien muodostamalla keskiarvolla, olisi Leafs kerännyt noin 106 pistettä ja edennyt näin pleijareihin.)
Tämä riittäköön menneen kauden jossitteluista, mutta sanotaan nyt vielä kuitenkin se, että toisin kuin monet Leafs-fanit tuntuvat ajattelevan, ei loppukauden komea kilpajuoksu pleijaripaikasta ollut millään muotoa turha. Leafsin nuoremmat pelaajat saivat tärkeää kokemusta ja itseluottamusta, joka tulee näkymään heti ensi kauden alusta. Lisäksi Leafs todisti, ettei joukkue ja organisaatio ole niin syvässä kriisissä, kuin mitä vielä jokin viikko sitten moni oli valmis huutamaan.
Selvää kuitenkin on, että Leafs on tavalla tai toisella tienhaarassa. Vanhan NHL:n (siis vanhan CBA:n) tarjoama taloudellisesti menestyksekkään joukkueen mahdollisuus rakentaa strategiansa lähes silkkaan ostamiseen on mennyttä – toisaalta Leafs ei ole silläkään keinolla selvinnyt kuin konferenssifinaaliin saakka. Nyt on siis aika panostaa organisaation kykyyn etsiä lahjakkuuksia (sekä draftiin että asiallisiin treideihin), mitä aluetta GM Ferguson onkin jo vahvistanut. Tuolla saralla Leafsilla on selkeästi jonkinlainen kokonaissuunnitelma, johon esimerkiksi Baby Leafsin taannoinen siirtäminen St. Johnista Torontoon liittyy.
Toisaalta Leafsilla on ensi kesänä myös mahdollisuus ihan aistikkaaseen rahalla mälläämiseen. Palkkakaton odotetaan nousevan 39 miljoonasta dollarista (US) jonnekin 45 miljoonaan taalaan, ja toisin kuin monella muulla NHL-joukkueella, Leafsilla riittää rahaa juuri niin paljon kuin se haluaa ja pystyy käyttämään. Tällä kaudellahan yli kolmannes NHL-joukkueista käytti pelaajapalkkoihin alle 34 miljoonaa dollaria, ja tuskinpa ne ryhtyvät "tuhlareiksi" ensi kesänäkään. Näin "tasa-arvoa lisäävä" palkkakatto vuotaa jälleen varakkaiden seurojen eduksi, mitä Leafs-fanit tuskin pistävät pahakseen. Joidenkin laskelmien mukaan Leafsilla on ensi kesänä mahdollisuus käyttää uusiin pelaajasopimuksiin noin 20 miljoonaa taalaa, millä rahalla kyllä pitäisi saada jokunen hyväkin pelaaja. "Hyvä pelaaja" tarkoittaa tässä sellaista miestä, joka pärjää uusien NHL-sääntöjen kanssa – siis ennemmin joku stevesullivan tai sakukoivu kuin Jeff O'Neill.
Leafsin on kuitenkin tehtävä ensimmäiset näkyvät ratkaisunsa johtaja- ja valmennustasolla. MLSE:n presidentin Richard Peddien, GM Fergusonin ja Quinnin asemat ovat huhunkertojista ja heidän motiiveistaan riippuen sementoidut, niukasti horjuvat tai kaatuvat. Omistajien suulla on tosin ilmoitettu, että niin Ferguson kuin Quinn jatkavat organisaation palveluksessa – tosin rooleista ei ole mainittu sanaakaan. Molemmat hahmot ovat omissa toimissaan sekä onnistuneet että epäonnistuneet, ja on oikeastaan vain näkökulmakysymys, kumpaa puolta haluaa painottaa. Ferguson on tehnyt GM-aikanaan enemmän kehnoja kuin onnistuneita kauppoja, mutta organisaation "näkymättömällä" puolella (siis esimerkiksi scouttauspuolen kehittämisessä) hän on tehnyt hyvää työtä.
Richard Peddiekin on tehnyt asiallista jälkeä MLSE:n organisaatiossa, mutta ensisijaisesti kiekkomies hän ei ole. Tästä syystä on helppoa ja mukavaa spekuloida kuviolla, jossa Peddie keskittyisi MLSE:n sisäisessä työnjaossa enemmänkin Raptorsiin ja muuhun media- ja markkinointityöhön, ja Quinn "ylennettäisiin" MLSE:n jääkiekko-osaston suurvisiiriksi. Paljon riippuu kuitenkin siitä, mitä MLSE:n ykkösmies Lawrence M. Tanenbaum asioista ajattelee. Kerrotaanhan Torontossa julkisena salaisuutena muun muassa sitäkin, että Tie Domin henkilökohtaisena ystävänä ja arvostajana juuri Tanenbaum ajoi ennen kauden alkua Fergusonille läpi päätöksen Domin jatkosopimuksesta.
Leafs jäi nyt Quinnin aikana ensimmäisen kerran pleijareiden ulkopuolelle, joten pelkän tuloksen valossa hän ei päävalmentajan työssään onnistunut. Toisaalta on aiheellista kysyä, miksi ihmeessä esimerkiksi Ferguson oli Leafsin toimistolta vuotaneiden tietojen mukaan kertonut jo kauden alussa MLSE:n pomoille, ettei Leafs selviä tällä kaudella pleijareihin? Annettiinko Quinnille missään vaiheessa edes mahdollisuuksia rakentaa mieleistään joukkuetta?
Voi toki myös olla, että erilaisten valtapelien näkeminen MLSE:ssä ja/tai Leafsissa on vain liioittelua, mutta toisaalta niihin on Torontossa totuttu, viimeksi Ken Drydenin, Mike Smithin ja Pat Quinnin kesken. (Asiasta kiinnostuneiden kannattaa lukea vaikka Howard Bergerin mainio kirja "On The Road Again – The Thriumphs & Follies Of The 1999 Toronto Maple Leafs". Se antaa perspektiiviä moneen Leafsia koskevaan asiaan. Se on myös kirja, josta esimerkiksi Ilta-Sanomien NHL-toimittaja Tuomas Nyholm voisi aloittaa Leafsin lähihistoriaan tutustumisen, ettei tulisi kolumneissa kirjoitettua Torontosta aivan täyttä potaskaa. Ehkä kannattaisi myös ainakin selailla vaikkapa Jack Battenin perusteosta "The Leafs – An Anecdotal History Of The Toronto Maple Leafs", ettei artikkeleissa enää sekoittuisi Harold Ballardin aikakauden puurot ja vellit MLSE:n ajan jyviin ja akanoihin.)
Quinnia on etenkin viime kausina kritisoitu siitä, että hän peluuttaa jääräpäisesti luottomiehiään (lähinnä kokeneita pelaajia), ja vaatimuksia Quinnin erottamiseksi on ryyditetty väitteillä, joiden mukaan hän ei olisi hyvä nuorten pelaajien kanssa. Yksikään tällaisen väitteen esittäjä ei ole kuitenkaan onnistunut selittämään sitä, miten ihmeessä Quinn sitten onnistui kaudella 79-80 luotsaamaan SC-finaaliin pelaajiensa keski-iältä 25,9–vuotiaan Philadelphian ja kaudella 93-94 keski-iältään 26,4-vuotiaan Vancouverin – molemmat joukkueet olivat siis nuorempia kuin NHL:n tämän kauden (lokakuun tilastojen mukaan) keski-iältään nuorin porukka, Ottawa (26,8), joka hävisikin juuri äsken Torontossa 1-5. Sitä se kokemattomuus teettää. ;)
(Quinnistahan sanotaan myös, ettei hän "rankaise" riittävästi huonosti pelaavia veteraaneja. Tällä kaudella kuitenkin esimerkiksi O'Neillin jääaika väheni vähenemistään, kunnes hän istui katsomossa. Myös esimerkiksi jopa Sundinin yv-aika oli jossain vaiheessa kautta kortilla, ja ylivoimaviisikossa nähtiin Tie Domi. Ei siksi, että Domi olisi loistelias ylivoiman pyörittäjä – ei kai sellaista ajattele edes intohimoisin Leafs-fani – vaan siksi, että Leafsin tuskaisimmilla hetkillä Domi oli käytännössä ainoa, joka jaksoi ja halusi ajaa vastustajan maalin eteen. Siitä pisteet muuten kehnohkon kauden pelanneelle – ja katsomossakin istutetulle – Domille.)
Vaikka Quinnin jatkoon päävalmentajana suhtaudutaan kahtaalaisin tuntein, on yleinen fiilis Leaflandiassa kuitenkin se, että hänet halutaan pitää organisaatiossa – onhan sopimustakin vielä vuosi jäljellä. Se, missä roolissa Quinn jatkaa (jos jatkaa), jää nähtäväksi. Lausuntojensa perusteella hän haluaisi ensisijaisesti valmentaa, ja onhan toki myös mahdollista se, että hän ottaa mukavan erorahan vastaan ja lähtee valmentamaan jotain toista NHL-joukkuetta – kysyntää varmasti on. On hyvä muistaa, että Quinnillahan on jo vuosien ajan ollut koti myös Vancouverissa, jossa varmasti tulee kauden päätteeksi tapahtumaan muutoksia monella tasolla...
Aivan mahdoton kuvio ei kuitenkaan olisi sekään jo aiemmin mainittu visio, jonka mukaan Quinn siirtyy toimiston puolelle johonkin johtavaan asemaan, ja Leafsin valmentajaksi palkataan – nyt veikkaan – Andy Murray. Itse näkisin Quinnin mielelläni vielä ensi kauden päävalmentajana, mutta toisaalta on myös niin, että valmentajan vaihto voisi toimia paitsi piristysruiskeena, myös viestinä siitä, että kohti uutta ollaan todellakin menossa.
GM Fergusonin ja Quinnin kohtalot ja heidän mahdollisten seuraajiensa nimet ovat tässä vaiheessa ensisijaisen määrääviä siksi, että niiden kautta määrittyy myös se pelityyli, jota Leafs lähtee tavoittelemaan – ja vasta sen jälkeen voi paremmin spekuloida pelaajien nimillä. Jos Quinnin suosima hyökkäävä, kiekonhallintaan ja ryminään perustuva tyyli vaihtuu jonkun toisen valmentajan passiivisempaan ja kyttäävämpään stailiin, on myös pelaajia etsittävä tästä perspektiivistä. (Joku voisi nyt sanoa, etteivät Leafs-fanit tulisi koskaan hyväksymään joukkuetta, joka pelaisi ns. Devils-kiekkoa, mutta uskallan väittää suurelle osalle osapäiväfaneista olevan aivan samantekevää, onko peli viihdyttävää vai ei, kunhan voittoja tulee.) Jotain Quinnin Leafsista – tai ainakin käytettävissä olevista pelaajamateriaalista – kertonee kuitenkin esimerkiksi se epäsuhta, joka joukkueella on yv- ja av-pelaamisessaan: ylivoimalla Leafs on tätä kirjoitettaessa ollut tällä kaudella NHL:n toiseksi tehokkain joukkue, alivoimalla seitsemänneksi huonoin...