pieni arvio yhdistetyn annista
Yhdistetystä ei sitten tullut sitä kultaista mitalia. Joukkuekisassa Suomi otti vaadittavan mitalin. Yleisilme joukkueessa jäi aika vaisuksi, vaikka joukkuekisasta tuli (odotetusti) pronssia ja Jaakko Tallus esiintyi kummallakin henkilökohtaisella matkalla edukseen. Hannu Manniselta oli lupa odottaa enemmän, mutta mies ei pystynyt esittämään samoja otteita kuin maailmancupissa.
Saksan Hettich ja Itävallan Gottwald olivat kisoissa huikeassa iskussa. Myös Kircheisen oli aivan hurja ladulla. Jos mies osaisi paremmin liidellä mäessä, olisi yhdistetyn valtikka tiiviisti hänen hallussaan. Saa nähdä, millaisia vääntöjä MC:ssä tulee Mannisen kanssa.
Sitten pieni puolustuspuheenvuoro. Tämä sivuaa osin tuota viestiketjua urheilijan arvostelun kohtuullisuudesta. Mennään silti, koska puhun lähinnä Hannu Mannisesta.
Jatkoajan yhdistetyn analysoijille ja urheilupsykologeille mulla olisi heittää yksi kysymys pohdittavaksi: Jos Manninen kerran on moneen kertaan todettu kelvottomaksi kilpailijaksi arvokisoissa, miksi lajiliitto ylipäänsä esittää Mannisen valintaa vuodesta toiseen? Pitäisihän Mannisen huono pää olla tiedostettu asia valmennusjohdossa, kun se täälläkin on joillekin itsestään selvää. Rahanhukkaa moisen tyypin lennättäminen pitkin maita ja mantuja, kun ei sijoitu kuin kymmenen sakkiin.
Mielestäni Mannisen lyttääminen on mennyt liiallisuuksiin. On totta, että hän esiintyi ennakko-odotuksiin ja hänen potentiaaliinsa nähden alakanttiin, mutta mistään romahduksesta ei kannata puhua. Manninen oli jokseenkin samanlaisessa tilanteessa kuin Janne Ahonen. Kaikki odottivat kruunua uralle, eikä muusta puhuttukaan kuin näiden herrojen mitalijuhlista.
Lähtökohtana kotimaan edustamisessa on mielestäni etuoikeus, ei velvollisuus. Jos maailman parhaiden joukossa tulee menestystä, on se vain bonusta ja plussaa. Mielestäni kisoissa olevilla urheilijoilla pitää olla potentiaalia kisata muiden kanssa, mutta heidän mahdollisuuksista saada mitali ei pitäisi tehdä taakkaa, kuten Manniselle ja Tero Pitkämäelle etunenässä on tehty.
Mitaleista on tullut monille pakkomielle. Suoritus ei voi olla edes tyydyttävä, jollei kaulassa killu jalometallia kisan jälkeen. "Vain mitalistit muistetaan" on karua todellisuutta. Tämä kielii myös, kuinka pinnallisesti urheilusuorituksia oikeastaan tarkastellaan.
Älköön nyt kukaan ottakoon hernettä nenään tästä. Ei tarkoitukseni ole ketään vastaan hyökätä, vaan tuoda oma näkemykseni esiin.