On tässä kyllä jotain todella perisuomalaista, kun hyvän onnen osuessa kohdalle porukka surkuttelee, kun ”illan pelissä ei ole panosta.” Luulisi porukan jaksavan odottaa torstaita, kun panosta on senkin edestä. Ruotsi kun olisi ollut vastaavassa tilanteessa, porukka voivottelisi kuinka taas kävi Hannu-Hanhilla viuhka.
Tämähän on ainoastaan hieno asia, että Leijonat varmisti paikkansa puolivälieriin jo ennen Sveitsi-peliä. Saadaan sauma lyödä Ruotsi tilanteessa, jossa kaikki paineet on vastustajalla. Ohuehko sauma ehkä, mutta sauma kuitenkin. Toisekseen, suomalainen media ei saa uutta katkeraa tappiota muisteltavaksi seuraavan 200 vuoden ajaksi. ”Muistatteko, kun Suomi putosi jatkosta 0.1 sekunnin erolla”, kirkuisivat otsikot jatkossa aina, kun Leijonat kohtaisi Itävallan. Nyt tuolla sinänsä dramaattisella tappiolla eiloppujen lopuksi ole mitään merkitystä. Yhtä vähän kuin Kanukkien kolmannen erän sulamisella.
Kolmanneksi, vaikka Jalosen sädekehä onkin himmenemään päin, olen aidosti iloinen ettei hänen jäähyväisistään tulleet niin karut, että hänen johdollaan olisi ensimmäistä kertaa ikinä jääty alkulohkoon. Jalonen kuitenkin loi muutamaksi vuodeksi Leijoniin ennennäkemättömän voittamisen kulttuurin, josta voidaan ammentaa vielä pitkään, vaikka nyt hetkellisesti onkin nihkeää. Hän on tuonut Suomelle kultaa, menestystä ja mammonaa paljon enemmän kuin kaikki muut valmentajat yhteensä. Erityisen iloinen olen kevään 2022 otteista, jolloin Leijonat osasi voittaa myös ennakosuosikkn asemassa. Tähän pitäisi pyrkiä jatkossakin, eikä haikailla ainaisen altavastaajan asemaan.
Mutta joo, otetaan ilo irti Ruotsi-pelistä ja Jalosen jäähyväisistä. Kaikki on vielä mahdollista.