Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu. Oloa kun tunnustelee, niin huolestunut se ei ole. Silti on tunne, että tässä voi käydä kummin vain. Se tunne ei tule siitä, etteikö uskoisi omiensa kykyihin ja taitoihin löytää voittavat väylät. Ei ollenkaan. Kyse on siitä, saadaanko ne kyvyt käyttöön, innostutaanko jo heti nyt, ennen kuin on liian myöhäistä. Vai odotellaanko vielä sitä ”oikean” kevään alkamista ja pelaamista mitskuihin pääsystä. Olo on piiloluottavainen, uteliaan odottava. Kiitos Tappara tästä matkasta ja uudesta, aiempiin vuosiin nähden ihan eri tavalla kutkuttavassa tunteesta. Tässä kevään mittaan on ollut pilkahduksia paremmasta, siitä oikeasta Tapparasta, mitä on keväisin totuttu näkemään. Vaikka nämä eräkohtaiset, ei edes ottelukohtaiset, pilkahdukset ovatkin jääneet yhden käden sormilla laskettaviksi, ovat ne luoneet uskoa ja toivoa. Samalla kun tässä piilossa luottaa niin toivoo, että joukkue ei tunne samoin. Se johtaisi juurikin siihen, että omaan tai kaverin tekemiseen luottaessa omakohtainen tekeminen unohtuu. Nyt pitää tulla piilosta esiin ja tehdä! Erityisesti Granathista tykkään. Tärkeä paluu. Saa suorittaa!