Rekalla ajoon syyllinen saattoi olla kummitus. Filosofinen kummitus, eli kaukana konkretiasta. Se jokaisen käyttäytymiseen vaikuttava emotionaalinen olio, joka mursi sivistyneet muurit kuin raakalaismainen tunne. Rakkaus, hieno talo. Se tunne taas mursi vastarinnan hetkellisesti, vaan ei pitkäaikaisesti, vaikka näyttikin ensin siltä. Leikkaus oli perseestä, vauvanpyllyn pyyhkiminen on organisaation kivijalka. Kirves. Oli yhteishyvä, oli yhteinen tavoite vielä kehittyvine ristiriitoineen, kunnes raakalainen tuli, yhtäkkiä, mursi naiiviuden, tappoi verisesti, mutta raakalainen valloittaja kuoli solutasollakin, koska yhteisöllinen, realistinen, väkivaltainen ja ennen kaikkea voittava tunne päästää yli vastoinkäymisistä. Nuori mies rynkyn kanssa. Mies ja keppi, ei miekka. Voitti sanoin. Rauhaa rikkova olio kuoli, vasta kun syvä yhteisymmärrys saapui kylään.
Tuo viimesin jakso oli just kuin runo, jota ei ole tarkotettu kenenkään luettavaksi tai nähtäväksi.
Ainakin toistaiseksi näin, sillä en tiedä mistä saa samoja huumeita kuin tekijät. Katsotaan sitten kun toi nössö kirvesporukka saa jonkun johtajan. Voisi odottaa että tommonen munaton taaperrus ei jää tähän, vaan jotain uutta moraalinvartijakamaa lienee tarjolla koska kuvernöörit on jo nähty. En paljoa sarjiksia ole lukenu, mutta osaan odottaa jotain mielisairasta, sillä tämä sarja ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä. Monellakin eri tasolla.